Julkaistua 412: Karjala takaisin, teos teokselta

Eilisessä Aamulehdessä (ja ainakin myös Kainuun Sanomissa) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelystä (9.3.–14.4.). Hieman kohtalonivaisesti olin jo kirjoittanut siitä aiemmin Kauppalehteen lyhyen jutun, mutta tämä on kuitenkin eri juttu [palaan vielä juttujen kierrätykseen seuraavassa postauksessa]. Alkuperäinen otsikkoni oli 'Karjala mielessäin', mutta toimitus oli keksinyt vitsikkäämmän:

Karjala takaisin, teos teokselta

Nykytaiteilijat ovat käyneet taistoon Karjalan takaisin saamiseksi videon ja installaatioiden avulla.

Nykyisten uutislähetysten pakolaisvirtoja katsellessa tulee todellisuudessa aika harvoin miettineeksi sitä, että meillä Suomessakin on oma lähihistorian pakolaisongelmamme. Asutettiinhan meilläkin yli 400 000 karjalaista, jotka sotien seurauksena joutuivat lähtemään kodeistaan.

Eihän tätä koskaan ole unohdettu tai vaiettu, ja jotkut haluavat Karjalaa vielä aktiivisesti takaisinkin, mutta monin tavoin käsittelemättömästä ja osin myös eri syistä vaietusta asiasta on tavallaan kyse. Yksi syy vaikenemisen tuntuun on tietenkin retoriikka. Olen itse esimerkiksi puolikkaan verran rajantakuista taustaa, mutta en ole koskaan osannut identifioitua niihin ihmisiin, joilla on ollut tapana puhua menetetystä Karjalasta. En ole kehdannut. Puheessa on aina ollut jotain vanhanaikaista, ummehtunutta ja sentimentaalista. Kasvoin amerikkalaislähtöisen elokuvan ja rockmusiikin parissa, ja nuoruuteni ainoa kiinnostava Karjala-juttu taisi olla Sleepy Sleepersin albumi Takaisin Karjalaan (1977).

Marja Kanervo: Äitini maisema, 2012–13, installaatio. Kuva: Jonny Korkman.

Siksi olinkin hämmästynyt siitä, että Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttely oli suorastaan järisyttävä kokemus. Kaiken nähnyt 56-vuotias kriitikko joutui pysähtymään ja aloittamaan omien juuriensa pohtimisen melko myöhäisellä iällä. Ja jälleen kerran: yksi syy on tietenkin retoriikka.

Kymmenen karjalaistaustaisen nykytaiteilijan muodostama Ozane-taiteilijaryhmä – Veikko Björk, Ritva Harle, Seija Jouhki, Marja Kanervo, Petri Kaverma, Raakel Kuukka, Kaisu Paavilainen, Paavo Räbinä, Anne Siirtola ja Timo Vartiainen – on nimittäin lähtenyt purkamaan Karjalaan liittyviä tunteita ja myyttejä sellaisella kielellä ja asenteella, johon urbaanin nykytaiteen ystävänkin on helppo samastua. Ei ole mitään kaanonia, jota taiteilijat noudattaisivat. Ei mitään yhteistä manifestia. 

Timo Vartiainen, Karjala Lost & Found, 2013, seinämaalaus.

Mukana on sekaisin aika räyhäkkääkin huumoria, syvää menetyksen tunnetta, osin poliittistakin kannanottoa ja ennen kaikkea päivitettyä taiteellista näkökulmaa siitä, miten sukujemme menneisyys elää sukupolvien yli: mistä, miksi ja miten puhutaan ja miten tuo puhe aikojen saatossa on muuttunut ja tulee muuttumaan. Mikä on traumaattista? Mikä on muistamisen ja unohtamisen jännite? Mitä merkitsee menettäminen? Mistä yhteisöllisyys syntyy?

Istuin Veikko Björkin karvanopilla varustetussa ja karjalaisittain koristellussa Ladassa, katsoin lyhyen videoteoksen sen avonaiselta konepelliltä viiteen kertaan ja päätin lähteä retkelle Karjalaan. Hyvä taide tuottaa seuraamuksia.

Karjala

– Toisen maailmansodan myötä Suomi menetti 10 % pinta-alastaan, 44 kuntaa hävisi kartalta ja yli 400 000 ihmistä menetti kotinsa.

– Luovutettu Karjala on tuottanut runsaasti erilaista kotiseutuhenkistä muistelukirjallisuutta ja sittemmin muistelumatkojen buumin Venäjän Karjalaan.

– Kuvataiteen keinoin ei luovutettua Karjalaa ole juurikaan käsitelty. Nykytaiteessa se on ollut miltei koskematon aihe.