torstai 28. maaliskuuta 2013

Elämää kapitalismin henkisenä ammattihuorana

Tällaista ajattelen juuri nyt:

Elämää kapitalismin henkisenä ammattihuorana

Käytän mieluusti itsestäni nimitystä ’kulttuurityöläinen’. Tämä ei johdu siitä, että olen vasemmistolainen [mitä siis vakaumuksellisesti olen] ja haluan kulttuuritaustastani – isäni ja äitini ovat kuvataitelijoita – huolimatta vähän falskisti identifioitua proletariaattiin. Tämä johtuu siitä, että olen ihan oikeasti työläinen: marxilaisessa mielessä kuulun luokkaan, joka saa toimeentulonsa myymällä työvoimaansa kapitalisteille. [En ole siis yrittäjä, vaikka sellaiseksi yhteiskuntamme tällaisia ammatteja haluaa toimillaan nykyään ajaa.] Toki työssäni on jotain erilaista kuin esimerkiksi rappari-ystäväni Hanskin työssä. Kirjoitan ammatikseni, ja lehdet sekä kustantamot ostavat tuotoksiani. Työni mielletään ’ruumiillisen’ sijaan ’henkiseksi’. Mutta on siinä jotain samaakin: Hanski katsoo rappaamansa taloa ylpeänä ja tunnistaa työnsä jäljen. Minäkin luen joskus juttujani uudestaan ja toisinaan tunnen hienoista ylpeyttä: löysin hyvän näkökulman, osasin kontekstualisoida teoksen mielekkäästi. Ja samaa on lisääkin: vuokra on maksettava, ruoka on maksettava – ja joskus pitää juoda oluttakin sen tikkipöydän äärellä, missä Hanskin kanssa silloin tällöin aikaani vietän. Samaa on kapitalismin ikeen alla eläminen: suurimman osan työelämäämme liittyvistä valinnoista tekee todellisuudessa vain työnantaja, kapitalisti. Eikä niiden kanssa todellisuudessa paljoakaan neuvotella. Nykyään entistä vähemmän. Samaa on vieläkin enemmän: me kumpikaan Hanskin kanssa emme omista mitään. Asun vuokralla, omistan 21-vuotiaan auton ja 8-vuotiaan tietokoneen, joilla kummallakaan ei ole enää jälleenmyyntiarvoa. Pankkitililläni ei koskaan ole ollut säästöjä, mitään en ole koskaan sijoittanut mihinkään. Elän kädestä suuhun, päivästä päivään. En selviä laskuistanikaan ihan kunnialla, kaikki laahaa, ja olen ollut ulosoton asiakkaanakin suurimman osan aikuiselämästäni. Se ei kuitenkaan vituta niin hirveästi, koska koen työni henkisen ulottuvuuden niin arvokkaaksi, että sen avulla tunnen lunastavani valintojeni mielekkyyden – noin niin kuin elämän tarkoituksen kannalta. Joskus mietin sellaisiakin.
Nyt vituttaa kuitenkin vähän vielä enemmän. Olen kokenut suomalaisen kulttuurijournalismin ahdingon perslihaksillani. Tili on osapuilleen puolittunut kuluneen viiden vuoden aikana. Inflaatio ei. Menee siis aika huonosti. Ja sitä ei auta lainkaan se, että toki tiedostan työläisyyteni lisäksi kuuluvani myös jonkinlaiseen ’kulttuurieliittiin’. Olen saanut kirjoittaa merkittäviin lehtiin, olen saanut kirjoittaa useita kirjojakin, palautteesta olen aistinut että minulla on lukijakuntaa – ja olen myös saanut kuratoida menestyneitä taidenäyttelyitä. Menee siis aika hyvin. 
Mutta takaisin siihen vitutukseen ja kulttuurijournalismin ahdinkoon. Olen toiminut Kauppalehden kriitikkona vuodesta 2006 lähtien. Viime syksynä lehden kolmossivu, jolle kirjoitan, puolitettiin kooltaan, ja tämän vuoden alusta aktiivinen tuottajani Markus Ånäs sai säästösyistä kenkää. Nykyään saan silloin tällöin kirjoittaa 1500 merkin jutun, jonka palkkio on satanen (miinus verot). Siksi vastasin epäröimättä myöntävästi, kun Markus Määttänen Alma Aluemediasta soitti ja tarjosi työtä. En pidä Alman sopimuksesta, mutta allekirjoitin sen, koska vaihtoehtoja ei ole. [Työläisellä ei usein ole muita vaihtoehtoja kuin ottaa työtä vastaan niillä ehdoilla, mitä hänelle sanellaan.] Nyt Almassakin on ruvettu säästämään, eikä juttujen myyminen sinnekään oikein suju siihen tahtiin, mitä haluaisin ja kykenisin noudattamaan. Annan esimerkin: maaliskuun aikana olen onnistunut myymään Kauppalehdelle ja Almalle kummallekin yhden jutun. Bruttotuloni maaliskuun osalta ovat päätyökseni mieltämästä ammatista 400 euroa (miinus verot). Muistutus: suomalaisen palkansaajan keskiansio vuonna 2011 oli 3111 euroa kuukaudessa. Silloin tällöin kirjoitan kolumnin parilla sadalla, silloin tällöin pidän luennon satasella – toisinaan ilmaiseksi. Ja silloin tällöin saan miinuksen ainakin melkein paikattua isommalla kuratoinnilla.
Ja tarkemmin siihen vitutukseen. Kirjoitin blogissani tammikuussa avoimesti sitä, että koin myyneeni sieluni Almalle. Tämä siis tarkoittaa sitä, että kirjoitan jutun, joka voidaan tällä hetkellä julkaista Aamulehden lisäksi neljässä Alman maakuntalehdessä: Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat. Nyt myös Ilkka ja Pohjalainen ovat liittyneet pooliin. Ja puhutaan jo siitäkin, että Kaleva ja Turun Sanomat ovat liittymässä joukkoon. Ja tämähän ei ole minun haluni tai aatteideni mukaista. Tämä on yksi monopolikapitalismin ilmentymistä. Kirjoitin näin: ”Ja miksi nimitän tätä 'sieluni myymiseksi'? Siksi, että tällainen umpikapitalismiin liittyvä median keskittyminen on minusta vastenmielistä muun muassa kaventaessaan sanomista ja keskustelua. Suostumalla tällaiseen vien myös leipää kollegoideni suusta. Eikä se muuten tuota lisää liksaakaan, sillä mediatalojen free-sopimukset ovat nykyään tosi raakoja. Mahdollisesti seitsemässä lehdessä julkaistu juttu ei tuota seitsenkertaista liksaa – päinvastoin: melko vaatimaton liksa on sitä luokkaa, mitä se yhdestä jutusta muutenkin olisi. Tämä tuottaa minulle myös identiteettiongelmia: ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani.” 
Vitutukseeni reagoi esimerkiksi kirjailija Jouni Tossavainen blogissaan ikään kuin uutisoiden sen – tosin mitenkään erityisesti tuomitsematta. Tähän reagoi myös Suomen Arvostelijain Liiton (SARV) varapuheenjohtaja Heikki Kastemaa kolumnityyppisessä kirjoituksessaan, jossa hänkään ei varsinaisesti tuominnut valintojani, mutta siinä jutussa rinnalleni nostettiin eräs rohkea sankari, joka sai kenkää, kun ei allekirjoittanut Sanoma-konsernin sopimusta. Mutta nyt sitten vituttaa jo tosi paljon, kun luin eilen YLE:n kulttuuriuutisia. Satu Nurmion artikkelissa ’Maakuntalehtien säästöt tuntuvat teattereissa asti’ käytettiin esimerkkikuvituksena tällaista kuvaa:


 
Otso Kantokorven kuvataidekritiikki Jouko Lehtolan näyttelystä julkaistiin Aamulehdessä, Satakunnan Kansassa, Lapin Kansassa, Pohjolan Sanomissa sekä Kainuun Sanomissa helmikuussa. Kuva: Satu Nurmio/Yle. 

[Lainaan kuvaa ja kuvatekstiä lupaa kysymättä, koska olen aika varma siitä, että lainaukseni mahtuu juridisesti tarkastellen journalistisen sitaattioikeuden piiriin.]

SARV:in puheenjohtaja Elisabeth Nordgren sanoi ko. artikkelissa haastateltuna: ”Moniäänisyys ja moniarvoisuus häviää ja tämä vaikuttaa koko kulttuurikenttään. Sehän menee siihen, että vain yksi totuus vallitsee kritiikissä.” Ei hänkään viitannut tällä minuun, mutta toki tunne  piston sydämessäni – näinhän aiemmassa blogikirjoituksessani itsekin totesin.
Olen aina ollut yhden totuuden vastustaja enkä koskaan ole halunnut  muuta kuin osallistua keskusteluun toki joskus kuin manifestoimalla mielipiteitäni, joihin yleensä suhtaudun aika vakavasti. En kuitenkaan pyri koskaan tietoisesti mihinkään hegemonia-asemaan. En saa mitään kicksejä vallasta – jota sitäkin olen esimerkiksi Taiteen päätoimittajana kokenut – tai hyvä veli -maailmasta, johon osallistumiseni on varsin vaatimatonta. Avajaishumujen, salonkien ja kabinettien sijaan viihdyn kantabaarissani ystäväni Hanskin kanssa tikkiä pelaten.
Haluaisin vain kirjoittaa. Elän kirjoittamalla – elämisen kaikissa merkityksissä. Kirjoittaminen on minulle luonteva tapa olla mukana elämässä. Arkisesti tarkastellen teen sitä ennen kaikkea kuitenkin työkseni. Kirjoittaminen on siis minun ammattini. Minun on aina ollut hieman vaikea identifioitua monen kollegani kanssa esimerkiksi SARV:issa, koska suurin osa kriitikoista kirjoittaa kritiikkiä vain varsinaisen työnsä ohessa – kuka mistäkin syystä. Jotkut kirjoittavat huvikseen, toiset edistääkseen muuta valitsemaansa uraa. Toiset pysyttelevät työttöminä työnhakijoina. En minäkään aina oikein ymmärrä sitä, miksi kirjoitan, mutta sen siis tiedän, että teen tätä työkseni. Ja että teen tätä kapitalismin raakojen lainalaisuuksien alaisena.
Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä, kun alan olla näköjään esimerkkihuora? Pitäisikö minun lopettaa kirjoittaminen ollakseni parempi ihminen? Millä minä sitten sen ihmisyyteni ja kanssaihmisten kanssa olemisen haluni osoittaisin? Haluan nimittäin puhua ja kommunikoida, käydä loputonta keskustelua.
No, minähän menin baariin ja kerroin Hanskille ongelmistani. Kysyin, että mitä mies tekee, kun vääntää duunia tosissaan ja tietää tekevänsä sen hyvin ja sitten tienaa neljä hunttia kuussa ja saa vielä vittuilut päälle. ”Mies vaihtaa ammattia”, totesi Hanski.
Tätä aion miettiä pääsiäisenä.

20 kommenttia:

  1. No, minut potkaistiin ulos säästösyistä (siis se n. 100 €/juttu) maakuntalehdestä, ennen kuin ketjuttuminen todenteolla alkoi.

    Olen vapaa työstä ja rahasta.

    VastaaPoista
  2. Hieno ja ajatuksia herättävä juttu.

    Itselleni ulkopuolisena tuli fiilis, että juttusi on vilpittömästi ihan juttu-esimerkkinä asiaa koskevassa aritkkelissa. Jonkun juttuhan siihen oli tultava ja olit oikeassa paikassa oikeaan aikaan jutun kannalta.

    Itse kyllä tunnistan tuon syyllistymisen helppouden. Jos on pistos jo valmiiksi omassatunnossa, kokee helposti asiat henkilökohtaisiksi.

    Kaikki kuitenkin tietävät, että olosuhteet ovat nyt mitkä ovat. Tilanne on loose-loose: häviät olemalla mukana mutta häviät myös kieltäytymällä. Voi vain valita kummin häviää!

    VastaaPoista
  3. Tytti kirjoitti hyvin: loose-loose.
    Sinussa Otso on se vika, että pohdiskelet asioita eettisesti. Olisi syytä vaihtaa ammattia, mutta ymmärrän, että on pakko tehdä/kirjoittaa.

    Sinä et ole syyllinen "yhteen totuuteen", vaan tämä lehtien keskittyminen. Kapitalismilla ei ole moraalia, se tavoittelee vain voittoa.Sinä ja me lukijat olemme tyytymättömiä, tosin eri syistä. Meille tippuu murusia pöydältä.

    VastaaPoista
  4. Etkö tullut liittyneeksi Journalistiliittoon ollessasi Taide-lehdessä? Tietäisit ainakin, millaista skabaa SJL on vuosia käynyt tämäntyyppisiä sopimuksia ja tekijänoikeuksien rajatonta luovuttamista vastaan.

    VastaaPoista
  5. Tulinhan minä liittyneeksi. Liiton käymien taistojen ja arjen todellisuuden välillä on vain aika iso juopa. Mediatalojen kanssa ei oikeasti juurikaan neuvotella. Yksilötasolla tilanne on se, että yksinkertaisesti allekirjoitat epäedullisen sopimuksen, jos haluat kirjoittaa. Jos et allekirjoita, juttujasi ei osteta.

    VastaaPoista
  6. Ymmärrän taiteilijana tilanteesi jokseenkin hyvin. EN siti toivo että vaihdat alaa tai ainakaan lopetat kirjottamista, sillä meitä on paljon jotka tarvitsemme tekstejäsi. Jotta jaksamme tässä suossa jossa taiteilijoina tarvomme. Autat jaksamaan aika paljon. Ihan oikeesti. Toivon sulle oikeanlaista arvostusta, kunnioitusta ja hyviä töitä joista maksetaan kunnolla. Ja kiitos tähän astisesta.

    VastaaPoista
  7. Tässä samassa suossa räpellän maalauksineni ja sarjakuvineni. Sitä paitsi olen yksin, en kuulu mihinkään porukoihin, en edes tunne ketään oikeaa. Johtuu varmaan siitä, että olen aloittanut liian vanhana, repäissyt itseni irti oravanpyörästä ja alkanut tehdä asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä. Onko meillä enää muuta mahdollisuutta kuin nousta äänekkääseen kapinaan aseina kynän sijaan kepit ja kivet.

    VastaaPoista
  8. Vanhat jakelukanavat sanomalehdet, taidekatalogit, jne, tekivät kriitikosta maksetun "kotikissan" jonka ammatti koostui suurelta osin muiden kotikissojen viihdyttämisestä. Kun uuden ilmais teknologian mahdollisuudet venytetään äärimmilleen, palataan takaisin tuntemattomaan ja halveksittuun köyhyyteen. Mutta jos katsoo vain miltä köyhyys näyttää ja tuntuu, eikä näe köyhyydessä kuin häpeää, puutetta, kuolemaa, eikä tunne köyhyydessä korkeinta siedä sitä ja ylistä, on välttämätöntä että kauhistuu ja pakenee maksettuihin tekoihin, ja etsii itselleen onnen, maksettujen olentojen parista.
    Pentti Otto Koskinen

    VastaaPoista
  9. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  10. Olen itsekin freelancer ja ymmärrän tuskasi, mutta allekirjoittamalla epäreilun avustajasopimukseen tuet vain Alma Median riistokapitalismia. Työsi hedelmät menevät pörssifirman osakkeenomistajille ja sinä jäät nuolemaan näppejäsi.

    Jätin itse pari vuotta sitten kaikki Sanoman ja Alman sopimuspaperit allekirjoittamatta. Lopetin myös protestiksi Hesarin kestotilauksen. Vaikka aluksi pelotti, töitä on löytynyt muilta toimeksiantajilta. Voin katsoa itseäni peilistä tuntematta itseinhoa mediahuoraamisesta.

    Suosittelen vakavasti, että teet samoin. Tai sitten vaihdat ammattia tai heittäydyt vaikka kokonaan työttömäksi ja jatkat kirjoittamista harrastuksena. Laadukkaalla blogilla voi helposti kerätä maakuntalehden lukijamäärää vastaavan yleisön.

    Lopeta kuitenkin huoraaminen, se tuhoaa ihmisen.

    VastaaPoista
  11. Yksinään emme mahda mitään. Silti kaikki me kulttuurialan tekijät yritämme yksin median suurpääomaa vastaan. Se ei onnistu. Mutta kun yrittää yhdistää ahdingosta kärsivät, sekään ei onnistu millään keinoilla.
    Minusta pitää katsoa meihin itseemme.
    me tämän tuhon olemme saaneet aikaan olemalla reagoimatta kun kierre 10 vuotta sitten alkoi.
    Silloin kirjoitin toimittajista jotka ottavat kuvaajakollegoittensa työt ja alkavat itse kuvata. Vihaa tuli vastaan.
    Jos ottaa toiselta, miten voi itse olla surullinen kun oma työ aikanaan menee? Pitää välittää toisista ihmisitä jotta voi itse elää.
    Jore Puusa
    Entinen lehtikuvaaja.

    VastaaPoista
  12. Minä olen huolissani kritiikin yksipuolistumisesta, kun sama kritiikki julkaistaan eri lehdissä. Jos jostain Oulun teatteriesityksestä on olemassa vain yksi tai kaksi kritiikkiä, se ei ole mitään moniäänisyyttä. Ongelma korostuu Pohjois-Suomess!, jossa eri medioita on muutenkin vähän.

    VastaaPoista
  13. Tuskan ymmärtää, mutta pahat mediatalot eivät lyö hynttyitä yhteen pelkästään ahneuttaan. Perimmäinen "ongelma" on ihmisten mediankulutustapojen muutoksessa. Ilmaiset journalistiset sisällöt ja kansalaisjournalistien tuottamat blogit ym. ravistelevat perinteistä lehdistöä. Muutos näkyy ensimmäisenä heikoimmassa asemassa olevien kohdalla - esimerkiksi freelancereden. Tulevaisuudessa siintävä näkymä ei ole kaunis: Mammuttimainen Yleisradio ja pieniä journalistipajoja, joissa samanmieliset bloggaavat toisilleen. Moniäänisyys ja moniarvoisuus häviää ja tämä vaikuttaa koko yhteiskuntaan.

    VastaaPoista
  14. Kyllä se ahneus tässä näkyy. Kuten olen yllä todennut, lehtien huonoa tulosta on vahvasti liioteltu. Jos esimerkiksi Ilkka tekee tuloksellaan 35 prosentin voittoa (ei tällaisia tuloksia silloin tehdä, kun menee huonosti), ei sillä ole mitään syytä lyödä hynttyitä yhtyeen Alman kanssa, niin kuin se teki. Tai siis on syy: tehdä vielä parempaa tulosta. Näin se vain on.

    VastaaPoista
  15. Väite Ilkan 35 liikevoittoprosentista kuulosti sen verran kovalta, että päätin tarkistaa asian. Heittoa on peräti 60 prosenttiyksikköä. Todellisuudessa Ilkan liikevoittoprosentti viime vuodelta on -25. Liikevoittoprosentin sijasta pitäisi siis puhua liiketappioprosentista. Toki yhtiö on menneinä vuosina tehnyt kovaa tulosta.

    VastaaPoista
  16. Jaa pitää tarkistaa tämä asia, koska otin luvut suoraan Suomen Arvostelijain Liiton julkilausumasta, jossa näitä lukuja oli enemmänkin.

    VastaaPoista
  17. Olisi aika varmaan freekkujen perustaa oma mediatalo ja lähteä haastamaan noi moniäänisyyttä ja journalistista tasoa painavat tahot. Jos vertaan musiikkibisnekseen, joka on täynnä kaikenlaista tähdenlentoa ja konsernien sisäisiä soittolistoja, silti osa ihmisistä haluaa nimenomaan maksaa muusikoille heidän tekemästään työstä. Toivoa siis on, jos löytyisi yhteisöllisyyttä.

    VastaaPoista
  18. Ilkka-yhtymä on Alma Median suurin omistaja 3/10-osaa osakkeista, joten Almalla ei välttämä ole sananvaltaa, jos Ilkka päättää tulla Alman pooliin.

    Tuo "kova" liikevoittoprosentti johtuu Ilkan sijoituksesta Alman osakkeisiin, joka ei ole medialiiketoimintaa, vaan sijoitusliiketoimintaa.

    Sinänsä harmillista, että juttuja voidaan monistaa ilmaiseksi.

    VastaaPoista
  19. Suurennuslasin kanssako pitää tätä blogia huononäköisen lukea??

    VastaaPoista
  20. Ei tarvitse. Näkymää on helppo suurentaa. Esmes jos sulla on mac, paina ctrl ja + ja toista se vaikka useamman kerran. Taitaa olla pc:ssä sama.

    VastaaPoista