Julkaistua 411 & Näyttelykuvia 789 & 790: Karjala 2.0

Ja rästeihin jälleen. Viikko sitten sunnuntaina järjestettiin yksi niistä kolmesta keskustelutilaisuudesta, joihin viikon aikana osallistuin. Kyseessä oli Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelyyn (9.3.–14.4.) liittyvä keskustelutilaisuus Karjalainen identiteetti ja pakolaisuus. Näyttelyyn osallistuvan kuvataiteilija Petri Kaverman (s. 1963) vetämässä paneelissa olivat mukija tutkija Outi Fingerroos, kirjailija Sirpa Kähkönen, psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja lääkäri, vuoden 2012 pakolaisnainen Malalai Rahim. 

Tilaisuus oli varsin onnistunut, vaikka siellä olikin toki joukossa sitä tuttua ummehtunutta sentimentaalisuutta. Jouduin kuitenkin jopa menemään aika paljon itseeni, sillä niin puolikaskarjalainen kuin olenkin, en ole koskaan identifioitunut tuohon joukkoon. Luulenpa, että näyttely ja osin keskustelutilaisuuskin saivat minut kysymään edes: miksi? Käytin jopa pari puheenvuoroakin. Tätä täytyy siis ryhtyä miettimään. Näinhän taide toisinaan toimii. 
Näyttelyn katsoin aivan liian nopeasti juosten, mutta kriitikoillakin on toisinaan etuoikeuksia, ja niinpä sain Taidehallin avaamaan maanantaina näyttelyn pelkästään minua varten, kun Kauppalehti ja Aamulehti odottivat juttuja. Keskiviikkona sitten ilmestyi Kauppalehden juttuni – jälleen se normaali alta liuskan pläjäys, josta ei sen paremmin lukija kuin kriitikon lompakkokaan paljoa kostu:

Karjala 2.0

Monien identiteetti perustuu siihen, mitä on. Esimerkiksi työhön. Mutta entäs jos ”identiteetti perustuukin siihen, mitä ei oikeastaan ole olemassa”? Esimerkiksi rajan taakse jääneeseen kotiseutuun, jonka kautta identiteettiä rakentavat suvun muistelmat ja silkat kivijalat. Näin kysyy Petri Kaverman lisäksi yhdeksän muuta nykytaitelijaa, jotka ovat jo vuosia sitten toimineet silloin tällöin ryhmänä nimeltä Ozane (’ihmisen osa’ Karjalan kielellä). 

Anne Siirtola, Uuden alku: Viisi episodia tapahtuneesta, video, 2012.

Karjalaisuuden muisteluhan on mielletty usein vanhemman väen puuhaksi – ja toisinaan aika rasittavaksi sellaiseksi, jos ei omakohtaista kiinnostusta liikene. Karjalanpiirakat toki maistuvat useimmille.

Nuoremman väen nykytaiteilijat ovat tarttuneet siis itse asiassa varsin rohkeaan aiheeseen. Näin voisi tulla leimatuksi vain vanhahtavan heimohengen edustajiksi, mutta taide pitää kuin pitääkin pintansa. Olen itsekin puolikarjalainen, mutta en ole asiaa liiemmin ajatellut. Tämän näyttelyn jälkeen olen jo pohtimisen partaalla. Syy on selvä: muun muassa rohkeilla videoilla ja installaatioilla operoivat taiteilijat saavat Karjala-mietteet päivitetyiksi sellaisella tavalla, joka puhuttelee jo silkan taiteen tasolla. Ei löysää sentimentaalisuutta vaan yleistettävissä olevaa nykyajan tematiikkaa kytkettynä myös pakolaisuuteen sellaisena kuin me sen esimerkiksi tv:ssä kohtaamme. Mukana on myös hurttia huumoria ja vähän runollisuuttakin – mutta ei siis loppusoinnullista.

 Veikko Björk, Tettigonia Cantans, 2012. Ladan konepellille projisoitu ja auton sisältä katsottava video.

***

Ozanessa on mukana kymmenen taiteilija:  Veikko Björk (s. 1960), Ritva Harle (s. 1958), Seija Jouhki (s. 1953), Marja Kanervo (s. 1958), Petri Kaverma, Raakel Kuukka (s. 1955), Kaisu Paavilainen (s. 1965), Paavo Räbinä (s. 1965), Anne Siirtola (s. 1967) ja Timo Vartiainen (s. 1960). Pikkuarviossanihan en teoksista sen kummempaa kyennyt sanomaan, mutta näyttely oli kokonaisuudessaan vaikuttava, ja suurimpaan osaan teoksista sain muodostettua hyvän oman suhteeni. Kaksi suosikkia: Siirtola oli emotionaalisesti voimakas ja Björk ihan oikeasti hauska. Jouhki jäi objektien tasolla vähän viileän ulkokohtaiseksi, ja Räbinä minulle kerrankin täysin mykäksi. En ymmärtänyt sen paremmin teoksen installointia kuin sisältöäkään. Näinkin voi joskus käydä.

***

Ja tuli aiemmin sunnuntaina käytyä toisessakin näyttelyssä. Oli taas aika Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudelle (15.–24.3. – TÄNÄÄN SIIS VIELÄ EHTII KLO 17 SAAKKA!) Helsingin Kaapelitehtaalla. Tarjolla yli 1500 työtä ja small talkissa se jokavuotinen aihe: eihän näitä oikein voi katsoa kunnolla ja rauhassa, kun ne näin pläjäytetään.
Siitä viis. Olen aina pitänyt tästä tilaisuudesta: antaa silmän vaellella ja poimia sieltä täältä mieltymyksen kohteita ja myös aina uusia nimiä. Hauska ja tärkeä tapahtuma:

Mutta kun vuokratkin ovat aina rästissä, ei taidetta voi koskaan ostaa. Ainahan voi kuitenkin leikkiä sitä harmitonta pikkuleikkiä: minkä yhden teoksen näistä kaikista valitsisin kotiin? Tänä vuonna arpa osui Ville Huhtasen (s. 1979) maalaukseen Pyörätelineitä:

Älkää kysykö miksi.

PS. Yksi hauskimmista teoksista ei ollut teos lainkaan. Liiton tyyppien työpöytään oli kaiverrettu aika hieno teos, ja veikkaus oli se, että sen oli edellisen vuoden teosvälitystilaisuudessa kaivertanut joku nuorempi päivystämässä ollut taiteilija: