Julkaistua 856: Sodan pysyvimmät muistot

Maaliskuun Voiman mukana oli taas Häiriköt-liite (Ilta-Häiriköt extra), nimellä Kansa taisteli keskenään. Minulta oli tilattu siihen sisällissotamuistomerkkijuttu:

Sodan pysyvimmät muistot

Sota on aina tuottanut vaurautta joillekin tahoille. Hieman paradoksaalisesti yksi hyötyjä on ollut taide. Erityisesti kuvanveistäjät ovat päässeet tekemään runsaasti tiliä sodan varjolla.

Sisällissotamme tuotti sankaripatsaita ja -muistomerkkejä ympäri Suomea. Taidekriitikkona olen aina ollut kiinnostunut julkisesta taiteesta, mutta sotamuistomerkit ovat tässä suhteessa ongelmallinen alue. 

Julkinen taide muuttuu usein näkymättömäksi. Pysähdymme harvoin katsomaan kulkureittiemme veistoksia, vaikka olemmekin tietoisia niistä ja teemme niiden juurelle treffejäkin.

Sotamuistomerkit ovat taidemaailman puheissa marginaalia, kuin välttämätön paha. Tekijät ovat nimekkäitä, mutta heidän tuotantonsa jälkiarvioinneissa ei näillä patsailla koeta olevan kovinkaan suurta merkitystä. Suurinta osaa niistä on tapana ignoroida tai suorastaan halveksia – toki kohteliaan vaitonaisesti kuin yhteisellä sopimuksella. 

Silti sotien muistomerkit elävät edelleenkin melko voimakkaasti. Punaisten perilliset vievät seppeleitä punaisten muistomerkeille, valkoiset valkoisille. Puheita pidetään. Muistomerkit toimivat nimensä mukaisesti: niiden äärellä muistellaan. Muistan kun kerran kävin katsomassa Taisto Martiskaisen Kansalaissodan muistomerkkiä (1970) Taka-Töölössä. Rinteessä olevalla penkillä istui nainen lukemassa kirjaa. Menin viereen tupakalle nähdäkseni nimen. Se oli Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1932, suom. 1946), jossa sivuttiin voimakkaasti sisällissotaa. En ole järin tunteikas, mutta kyyneleet tulivat silmiini.

Taisto Martiskainen (1943–1982), Crescendo, 1970.

Oman lisänsä muistomerkkien arviointiin tuo se, että poliittiset rajalinjat ja intohimot ovat edelleenkin voimakkaita. Tunnistan tämän itsessänikin: olen umpivasemmistolainen punikin pojanpoika ja varmaankin siksi minun on vaikea katsella valkoisten muistomerkkejä silkkana taiteena. 

Näitä veistoksia kriittisesti taiteena arvioidessa yksi keskeinen seikka on aika, ja tässä suhteessa valkoiset muistomerkit jäävät selkeästi altavastaajan asemaan. Suurin osa valkoisista vapaussodan muistomerkeistä syntyi melko nopeasti, ja on selvää että ne ovat sitä kautta enemmän kuin samasta muotista valettuja – kuten kaikki toisen maailmansodan sankarimuistomerkit. Kaikissa vallitsee herooinen ja pönöttävä eetos, jossa laajemmalle tunnekirjolle tai taiteelle ominaiselle monitulkintaisuudelle ei ole sijaa. Vaikka vauhtia haettaisiinkin vanhemmasta taidehistoriasta, lähinnä antiikin maailmasta, on sanoma aina sama.

Enemmän taiteeksi luokiteltavia punaisten muistomerkkejä alettiin pystyttää paljon myöhemmin, mistä johtuen kulunut aika ja sen pohdinnat tulivat mukaan prosessiin paljon voimakkaammin. 

Elias Ilkka (1889–1968), Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten muistomerkki, 1920.

Aikaulottuvuus näkyy varsin hyvin Helsingissä. Valkoisten keskeinen seppelöintipaikka on Vanhassa kirkkopuistossa, kansan suussa ”Ruttopuistossa” sijaitseva kuvanveistäjä Elias Ilkan ja arkkitehti Erik Bryggmanin mustagraniittinen Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten sotilaiden muistomerkki, joka paljastettiin kilpailun jälkeen jo vuonna 1920. Paaden kahdella puolella olevat Ilkan reliefit eivät kerro Suomesta: ratsastavat nuorukaiset ja hevosiaan suitsista pitävät nuorukaiset vievät katsojan suoraan antiikin kreikkaan ja Parthenonille. Symboliikka viittaa ehkä itäistä vihollista vastaan taisteleviin läntisen etuvartion nuorukaisiin, Kreikassa vastassa oli Persia ja Suomessa analogisesti sosialistinen ja myöskin barbaariseksi joissain piireissä koettu itänaapuri. Taiteellisesta voimasta kertoo se, että keskusteltuani erään vanhemman taiteilijaystäväni kanssa muistomerkistä, hän ei muistanut tekijää eikä ollut koskaan edes huomannut paaden matalia reliefejä.

Punaisten keskeinen kukituspaikka Martiskaisen muistomerkki, erisnimeltään musiikkisanaston Crescendo (”voimistuen”). Osin abstrakti veistos sisältää kuin raskaasta muodosta vapaaksi pyrkiviä ihmishahmoja. Teos on frontaalinen, mutta Martiskainen on ratkaissut ongelman siten, että takapuolella pronssiin on kaiverrettu sitaatteja Maiju Lassilalta, Elmer Diktoniukselta ja Elvi Sinervolta. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että taiteellisesti veistos on kestänyt aikaa – monen taiteilijankin mielestä se tuntuu olevan hienoin vuoden 1918 muistomerkeistä. Tässä mielessä haastajaksi on noussut ehkä ainut selkeästi nykytaidetta edustava vuoden 1918 muistomerkki: Marja Kanervon Suomenlinnan vankileirin muistomerkki (2004). Miltei huomaamaton ympäristöteos muodostuu luonnonkalliosta, kivistä, sammaleesta ja vedestä sekä kaiverretuista vuosiluvuista. 

Marja Kanervo (s. 1958), Suomenlinnan vankileirin muistomerkki, 2004.Kuva: Helsingin taidemuseo HAM.

Itse asiassa juuri Kanervon teos sai symboliikkansa kautta minut miettimään myöhässä olevaa ehdotusta. Oikein harmittaa, että kukaan ei keksinyt juuri tälle satavuotisjuhlalle käynnistää mittavaa nykytaidekilpailua, jonka tuloksena olisi syntynyt aivan uudenlainen sisällissodan muistomerkki. Se ei olisi kaksinapainen, siinä ei olisi punaista puolta ja valkoista puolta erikseen. Siinä sovituksen henki olisi käytetyn tematiikan kautta erottamattomasti yhteen kietoutunut. Ehkä kokoonnumme vielä joskus sellaisessa paikassa kaikki yhdessä?

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa (?) taidekriitikko.