keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Tähän loppuu Coca-Cola minun osaltani: Kortsun maku suussa

Yritin saada Sinebrychoffin taidemuseon Cokis-näyttelyn purettua. Perustin adressin näyttelyä vastaan. Se keräsi 253 nimeä – mukana merkittäviä taidevaikuttajia. En kuitenkaan jaksanut ja kerinnyt kampanjoida sen kanssa tarpeeksi. Teen nimittäin leipätoitäni aika ahkerasti.
En onnistunut hankkeessani, mikä tekee minut tietenkin surulliseksi. Tiedän kuitenkin onnistuneeni ainakin jossain määrin. On Kansallisgallerian pakko miettiä tulevaisuuden yhteistyöprojektejaan vähän tarkemmin, sillä eivät ne oikeasti kestä tällaista julkisuutta. Huonosta omatunnosta kertoo jo sekin, että museo vaihtoi näyttelyn tiedot kotisivuillaan 'näyttelyistä' 'muihin tapahtumiin' kohun alettua ja lakkasivat kutsumasta sitä 'näyttelyksi' ja ilmoittivat, että se ei kuulu museon 'viralliseen ohjelmaan'. Ehkä vähän pateettista? Ainakin paljastavaa.
Museon kokema imagotappio on jo selvä, eikä sen korjaaminen ole ihan helppoa. En iloitse tästä minkään arvovaltakiistan takia, vaan siksi, että tiedän sen kuitenkin vaikuttavan tulevaisuuden ratkaisuihin myönteisellä tavalla.
Lupasin Eskeliselle järjestää vielä räyhäkkään mielenosoituksen, mutta se oli vain strategista pelottelua, koska tiesin jo silloin, että lähden viideksi päiväksi Berliiniin ja sitten kolmeksi päiväksi Viroon, ja varsinaisen leipätyöni deadlinejakin oli jo kasaantunut jokunen välipäiväksi ja paluun jälkeiseksi pariksi päiväksi. Ei minulla ollut aikaa, joten jäihän se tekemättä. Olen kuitenkin käynnistänyt Occupy Museums -liikkeen tuomisen vihdoin myös Suomeen. Ennakoin tätä eräässä – ja, hitto soikoon, nyt luettuna aika hyvässä – kolumnissani vuonna 2011. Nyt mukaan on jo lupautunut neljä hyvää tyyyppiä nuoremmasta taidemaailmasta. Aiomme seurata museoiden käyttäytymistä tarkalla silmällä ja raportoida asioista.

Tässä kuitenkin mietittäväksi vielä vähän kuluneiden viikkojen sitaatteja:
Pekka Ruuska (taiteilija-kuraattori Twitterissä): "Sinebrychoffin taidemuseo esittää kuvia Coca-Cola-pulloista. Kyseessä yritysyhteistyöprojekti. Voiko tämän alemmaksi enää vajota?" 
Maaria Ylikangas (Nuoren Voiman päätoimittaja) Aleksis Salusjärven Fb-seinällä: ”Mua riepoo tää kauheesti, koska MÄÄ RAKASTAN SINEBRYCHOFFIN MUSEOTA. Aion silti mököttää sille myös.” 
Helge Riskula (taiteilijakonkari) Fb-seinällään: ”En aio käydä tossa näyttelyssä. Toivoisin että polkaistaisiin pop up-vastanäyttely pystyyn. 
Juho Viitala (nuori tamperelainen yhteiskuntakriittinen  taiteilija) Fb-seinällään: ”Sinebrychoffin taidemuseo saattaa huomata tällä idiotismilla olevan toimintansa kannalta muitakin huomattavia seuraamuksia kuin tämän aina jotain kiinnostavaa sanottavaa teoksista löytävän taidekriitikon "yhden miehen" boikotti - paitsi ettei se siis varmastikaan ole yhden miehen boikotti. Nimittäin luulen, että nuo aatokset resonoivat laajalti taide- & kulttuuripiireissä!” 
Riiko Sakkinen (Espanjassa asuva yksi nykytaidetähdistämme) Fb-seinällään: ”I cancel all my projects with the Finnish National Gallery because of their repugnant the Coca-Cola Company sponsored show Coca-Cola Bottle 100 Years.”  
Kriitikko Heikki Kastemaa (ehkä aktiivisin some-keskustelija taidemaailmassamme) blogissaan: ”Oikealla asialla Otso on. Kaupallisuus on viime vuosina ulottunut valitettavan syvälle museojohtajiemme ajatteluun. Määrien sijaan olisi aika korostaa laatua ja rahan sijaan henkiset ja sivistysarvot pitäisi nostaa etusijalle. Otson voimakasta sanaa vähän loiventamalla voi todeta, että kuvataiteen tuotesijoittelua sisältäviä taidenäyttelyitä näkee maailmalla silloin tällöin. Arvelen, että kestäviä tai edes taiteellisestikaan haastavia ratkaisuja ne eivät varmaankaan ole olleet rahapulasta kärsiville museoille missään.” Tässä linkki. 
Nuoren ja skarpin taideväen Edit-verkkolehdessä taiteilija-taidehistorioitsija Tuomas Laulainen: ”Aina voi spekuloida sillä, mitä tapahtuu maalle, josta fiksut ihmiset muuttavat pois tai museolle, jossa ei enää käy asiakkaita, saati sitten ajattelevia sellaisia. Joka tapauksessa voidaan varmaan kaikki olla yhtä mieltä Otson kanssa Cokis-näyttelystä. Ja totta, vitutus on katalyytti muutokselle. Ehkä tässä voisimme kaikki kysyä itseltämme mikä olisi vielä rakentavampi ratkaisu. Toisin sanoen: mikä vituttaisi vielä ENEMMÄN?” Tässä linkki. 
Kriitikko ja tutkija Annamari Vänskä totesi Taiteessa (4/95): ”Luulisi, ettei suomalaisen museon tehtävä nyt sentään ole amerikkalaisen bisnesnationalismin edistämien.” 
Minäkin kirjoitin Hesariin 4.9. mielipidekirjoituksen, jossa totesin muun muassa: "Kan­sal­lis­gal­le­ria on mer­kit­tä­vin kan­sal­li­nen tai­deins­ti­tuu­tiom­me. Sen tu­li­si toi­mia esi­ku­val­li­ses­ti tai­teen va­pau­den ja hen­kis­ten ar­vo­jen puo­les­ta. Sel­lai­se­na se ei saa toi­mil­laan vah­vis­taa aja­tus­ta sii­tä, et­tä tai­de­mu­seoi­ta­kin voi­daan tar­vit­taes­sa käyt­tää brän­di­mark­ki­noin­nin mes­su­ti­la­na." Tässä linkki. 
Nuoren Voiman kulttuurilehtikatsauksessa /1/15) Maaria Ylikangas summasi näin: "Kantokorpi tuomitsi näyttelyn järjestämisen jyrkästi ja laittoi omalta osaltaan museon boikottiin. Eikä ihme – museotoimintaa, taidetta, sivistystä ja kulttuuria ei palvele millään tavalla rahoittajan ehdolla tehty mainossisältö, joka on vielä täysin käsittämättömässä paikassa." Tässä linkki. 
Hesarin mielipideosastossa ruoveteläinen pastori Ville Vauhkonen kysyi 21.9. aika rankasti: "Tarvitsemmeko ylipäänsä verorahoin maksettua taidemuseotoimintaa, jos niiden toiminnan tulee olla samanlaista kuin yksityisten museoiden?" Tässä linkki.

Ei tästä siis kuitenkaan jäänyt täyttä paskanmakua suuhun. Pikemminkin jotain sellaista, mitä eräs ystäväni minulle muistoksi tästä tapahtumasta irvileukaisesti lahjoitti:



Tää on siis Cokiksen makuinen kortsu. Ei mikään ole pyhää. Ei mikään näköjään voi välttyä Coca-Colalta.

Metauni?

Otin tänään pitkän reissaamisperiodin ja sen jälkeisen työrupeaman jälkeen rauhalliset päiväunet käytyäni uimassa. Yritin siis palata arkeen mutta samalla rentoutua. 
Näin muistaakseni ensimmäistä kertaa elämässäni unta siitä, että näin unta. Tarkemmin: näin painajaista siitä, että näin painajaista. Heräsin myös unessani. Näin siis unta siitä, että heräsin. Sitten kun oikeasti heräsin, olin ihan sekaisin. Nyt katson tv:stä uniohjelmaa, enkä oikein jaksa innostua. Taidan mennä röökille.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Virossa 166 & Katutaidetta 121: Pojat seikkailuretkellä

Perjantaina lähdin viikonlopuksi Viroon seikkailemaan. Mukana olivat EGS (s. 1974) ja Jani (s. 1978). Ensimmäisen yön vietimme Laulasmaalla kuvanveistäjäystävieni Terje Ojaverin (s. 1955) ja Jüri Ojaverin (s. 1955) luona ja söimme illalliseksi Terjen samana päivä poimimia sieniä ja herkullisia perunoita omasta maasta.


Aamulla Kloogarannan uimarannan hylätyt neukkurakenteet (katsokaa ihmeessä edellä linkki Jürin nimen alla) saivat EGSiltä uutta väriä:


Kloogarannan uimaranta on häkellyttävä paikka. Neukkuaikana se oli luksusta – sinne rakennettiin pistoraide, siellä oli useita kioskeja, ravintola ja kaikki muut herkut. Uuden itsenäisyyden myötä kukaan ei pitänyt siitä huolta, se rapistui ja lopulta raunioitui kokonaan. Nyt sitä suunnitellaan jälleen kunnostettavaksi.
Matkalla pysähdyimme Põllkülassa, missä oli aikoinaan inkerinsuomalaisten kauttakulkuleiri. Piti käydä pusikossa, ja samalla syntyivät nämä – Janikin tarttui purkkiin ensimmäistä kertaa sitten teini-iän:


Tallinnasta otimme mukaan Signor Sickin paikallisesta Multistab-ryhmästä, ja lähdimme kohti itää. Maailma oli taas pieni: juuri SSick on ollut seurantani ja fanitukseni kohteena Tallinnassa jo vuosien ajan, eikä minulla ole ollut aavistustakaan siitä, kuka tämä taiteilija on. Nyt hän sitten yllättäen istui takapenkilläni.
Länsi-Virumaalle päästyämme menimme Haran sukellusvenesatamaan – hieno paikka jonne voi mennä myös kalaan tai ihailemaan neukkuajan militaarimaalaustaidetta:



EGS ja SSick tekivät kimpassa:


Janikin pääsi vauhtiin:

  
Jani väänsi vielä yhden tatskan. Tisler ei muuten viittaa puuseppään (viron 'tisler') vaan Alice Tisleriin (1893–1918), yhteen viron harvoista naispuolisista punakaartilaisista, joka kuoli taistelussa saksalaisia vastaan. Itä-Virumaalla Kohtla-Järvellä toimi aikoinaan myös samanniminen punkbändi


Yön vietime Karepalla viettäen ystäväni ja kollegani Teet Veispakin 60-vuotisjuhlia. Väliin laulettiinkin – sekä viroksi että venäjäksi ja lopulta suomeksikin, kun sain Janin pienissä promilleissaan taivuteltua vetämään Päivänsäteen ja menninkäisen kokonaisuudessaan – tunsin jopa lievää ylpeyttä seurueestamme (kuvan laatu johtuu varmaan omista pienistä promilleistani):

Taustalla Leonhard Lapinin (s. 1947) hieno teos. Myös Lapin oli juhlissa mukana.

Aamulla jatkoimme Itä-Virumaalle. Aloitimme Kukrusen palavankivenkaivoksen betonoidulta suuaukolta, jonka olen muutama vuosi sitten löytänyt pöpeliköstä. Juuri Kukrusen kaivos oli Viron ensimmäinen alan kaivos. Se aloitti toimintansa jo vuonna 1916: 


Tältä siellä näytti toissapäivänä, kun EGS ja SSick laskeutuivat pöpelikköön:



Janin toipuva akillesjänne ja minun rapistuvat polveni estivät meitä menemästä mukaan. Aukko oli nimittäin aika syvällä miltei näkymättömissä ja pöpelikkökin oli varsinainen pöpelikkö:


Sitten suuntasimme Sillamäeen syömään lammasta ja ihailemaan uraanimuistomerkkiä. Häkellyttävän myöhään (1987) pystytetty muistomerkki Kosmos ja ihminen on tehty ikään kuin "rauhanomaiselle uraanille" (juuri Sillamäessä rikastettiin uraani neukkujen ydinaseita varten). Veistäjä on virolainen Renaldo Veeber (1937–2010):


Ja sitten pikaisesti Viivikonnan aavekaupunkiin. Se on yksi Viron hurjimmista paikoista. 


Olen huomannut, että monet taidemaailman tuttavani vierastavat graffitia, osa pitää sitä töhrintänä. Mainittakoon kuitenkin painokkaasti, että näiden vakavammin toimivien katutaiteilijoiden ammattietiikka on varsin tiukka. Ei esimerkiksi EGSin mukaan tulisi mieleenkään maalata yllä olevan kuvan näköisiä stalinistisen uusklassismin muistomerkkejä – niin asumattomia kuin ne ovatkin. Niinpä mekin hakeuduimme kylän reunamalle lähelle rataa ja tuotannollisten raunioiden äärelle. 
EGS ja Ssick ottivat yhden nurkan:


Janin varmuus lisääntyi nopeasti:



Hän teki vielä yhden tatskan (ja Lydiahan on tietysti rakastettu virolainen runoilija Lydia Koidula):


Ja vielä tähden, jonka syntyaikaa – sen haalistuttua – joku satunnainen matkailija saattaa vähän mietiskelläkin:


Minä istuskelin löytämälläni mukavalla tuolilla... 


... ja ihmettelin sitä, miten todelliset tekijät vääntävät piissin vartissa:


No, tunnustettakoon, että yritin minäkin. Pieleen meni. Yritin tehdä yksinkertaisen El Lisstitzky (1890–1941) -variaation, mutta enhän minä saanut ympyrääkään kunnolla aikaan, ja lisäämäni härpäkkeet menivät aivan perseelleen. Niinpä en kehtaa laittaa tähän isoa kuvaa, mutta avoimuuden nimissä tuossa se on pienenä vasemmalla:


Mutta olihan se hauskaa 58-vuotiaana yrittää tehdä elämänsä ensimmäistä graffitia. Ehkä ryhdyn harjoittelemaan.
Sitten lähdimmekin jo kotia kohti. 

PS. Juuri SSick opasti meidät Haraan, missä hän on käynyt aiemminkin:

perjantai 25. syyskuuta 2015

Julkaistua 698 & Luettua 134: Käsittelen tätä kirjaa

Arkkitehti (4/15) tilasi minulta arvion Martin Paneliuksen, Risto Santin ja Jarkko S. Tuusvuoren Käsikirjasta (Teos 2013) – sinänsä varsin ilahduttavaa, että kirjat eivät aina tunnukaan vanhenevan niin oletetusti, ja vähän vanhemmistakin kirjoistakin voi joskus kirjoittaa:


Käsittelen tätä kirjaa

Käsillä oleva kirjaa on vaikea käsitellä. Yli 750-sivuinen kirja on esineenä raskas, eikä sitä ole mukava lukea sängyssä – se ei tahdo edes pysyä käsissä. 
Kirjaa on myös vaikea käsitellä kriittisesti, sillä siinä on niin paljon monitieteellistä asiaa kädestä, ettei asiantuntemus riitä sen kriittiseen tarkasteluun. Se on myös niin täynnä eri tieteenalojen käsitteitä etymologisine sivupolkuineen, että jo viikon kuluttua kykenee muistamaan niistä vain murto-osan – saati että olisi edes käsittänyt likikään kaikkea. Siksi se onkin nimensä mukaisesti käsikirja: kirja jossa on niin paljon keskitettynä tietoa yhdestä aiheesta, että se on laitettava hyllyyn odottamaan tulevaisuuden tarpeita. Lukuelämykseksi siitä ei ole: se on jankkaava, kirjoittajiensa maneereilla – tämänkin sanan etymologia lähtee kädestä – raskautettu. Ilmaisua ”käsillä oleva kirja” on esimerkiksi käytetty useita kymmeniä kertoja. Kirjan olisi helposti voinut lyhentää jopa puoleen.
Käsikirjan kirjoittajista kaksi on emeritusprofessoreita: neurologiasta Martin Panelius ja anatomiasta Risto Santti. Erityisasiantuntijoita nuorempi Jarkko S. Tuusvuori on puolestaan filosofi, toimittaja ja kääntäjä. Joukkueen koostumus on hedelmällinen, ja siksi lukukokemus oli tietystä puuduttavuudestaan huolimatta kiehtova ja myös varsin elämyksellinen.
Harvoin olen lukiessani ollut niin toiminnallinen: tein kädelläni erilaisia liikkeitä, kokeilin lihasryhmien toimintoja ja erilaisia tarttumisotteita ja mielikin alkoi toimia vireästi. Koska kirjassa oli niin paljon asiaa ja sitaatteja, aloin etsiä siitä jopa tietoisesti puutteita ja keksinkin yhden: suomalainen kevyt musiikki olisi tarjonnut loputtoman määrän siteerattavaa käsi kädessä kulkemisesta aina hadrdcore punk -yhtyeeseen Terveet Kädet. 
Mutta tyyliseikat sikseen. Käsikirja on sekä mahtava tietopaketti kädestä, sen rakenteesta, evoluutiosta ja toiminnasta että sen filosofisesta ja kulttuurisesta merkityksestä ja ehkäpä myös puolustuspuhe kädelle sen tulevaisuuteen liittyen – niin kädettömiksi olemme käyneet. 
Kreikkalaisen filosofi Anaksagoraan mukaan juuri kädet tekevät ylimmästä olennosta ylimmän. Aristoteles näki puolestaan kädet nimenomaan järjen työkaluina. Käsien ja järjen hierarkkisuuden ongelmaa käsikirjallisuus on joutunut käsittelemään, eikä ratkaisua tietenkään ole syntynyt. Käsin tekemisen ja käsien vapauttamisen välinen juopa tuntuu nykyään vain vahvistuvan. Kuten kirjoittajat toteavat, ”hitaudella, hankaluudella tai harmillisuudella on paha oikeuttaa uusia kojeita tai konsepteja, mutta pitkälti niihin perustuu kesämökkien, kasvimaaviljelyn, savusaunan, vaellusreittien, romaanikirjallisuuden ja saappaanheiton sinnikäs viehätys”. 
Olen jo vuosia kärsinyt jännetuppitulehduksesta, siis käsieni käyttämisestä lähinnä pelkästään tietokoneella ja väärissä asennoissa. Samaan aikaan innostukseni ostaa käsin tehtyä kasvaa vuosi vuodelta – leipänikin on usein artesaanileipää. Nyt haluan heittämään leipiä ja lähteä miettimään sitä, miten juuri kädellä heittämisen rooli ihmisen evoluutiossa saattaa olla se merkittävä askel. Haluan käsittää tämän sekä elämyksellisesti itseäni tarkkaillen että käsitteellisesti sitä pohtien. Tällaisia herätteitä Käsikirja tarjoaa loputtomasti. Intialaista päähierontaakin täytyy ilmeisesti kokeilla. Kirja puhuu ajatuksia herätellen myös koskettamisen kulttuurisesta merkityksestä.

torstai 24. syyskuuta 2015

Julkaistua 697 & Näyttelykuvia 1003: "Performanssi on elävä kuva"

Helinä Hukkataipaleen (s. 1941) pieni retro Rituaalin ja karnevaalin rajamailla (6.–30.8.) piakkoin toimintansa lopettavassa Galleria Jangvassa oli elokuun hienoimpia näyttelyitä Helsingissä. Eräs jo vanhempi kuvanveistäjäystäväni teki eräänä päivänä pitkän näyttelykierroksen ja otti innoissaan yhteyttä nähtyään näyttelyn – ja kertoi samalla, ettei ollut koskaan aiemmin kuullutkaan Hukkataipaleesta. Aika kuvaavaa. Onneksi Taiteeseen (4/15) tilattiin minulta haastatteluun perustuva henkilöjuttu:   

”Performanssi on elävä kuva”

Performanssitaiteilija Helinä Hukkataival on tehnyt pitkän uran suomalaisen performanssin kentällä. Hän on kuitenkin pysytellyt tietyllä tavalla marginaalissa mutta ei ole koskaan spektaakkelia tavoitellutkaan.

Tamperelainen Helinä Hukkataival valmistui kuvaamataidonopettajaksi Taideteollisesta oppilaitoksesta vuonna 1966. Hän on tehnyt täyden päivätyön peruskoulun ja lukion opettajana vuosina 1966–2001. 
Hukkataival on tehnyt taidetta – muun muassa guassi- ja pastellimaalauksia – 1960-luvulta asti ja pitänyt näyttelyitä. Vuodesta 1990 hän on kuitenkin keskittynyt performanssiin ja lisääntyvästi performanssin tukemiseen valokuvan ja videon keinoin niin, että kyse ei ole enää pelkästä dokumentaatiosta. Hän on 2000-luvulla kouluttautunut Tampereen  ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän osastolla mediataiteessa, valokuvauksessa ja videossa ja suorittanut AMK-tutkinnon vuonna 2007. Osa hänen uudemmista teoksistaan on performansseja pelkästään kameralle tai videolle, mutta varmaa suuntaa tulevaisuudelle hän ei vielä halua määritellä.

Hidasta liikettä
 
Hukkataival ajautui 1980-luvulla kuvantekemisessään kriisiin: ”Katselin maalauksia työhuoneellani ja ajattelin, että mitä ihmettä näille pitäisi jatkossa tehdä. Ei niitä kehdannut ystävillekään jatkuvasti jaella.”
 Ensimmäisen performanssinsa Hukkataival teki hahmotaideterapiakurssilla, johon hän oli törmännyt Opettaja-lehden ilmoituksen kautta. ”Se oli äärimmäisen ekspressiivinen ja uskomattoman henkilökohtainen. En enää tekisi sellaista, se oli puhdasta terapiaa.” 


Kurssilla Hukkataival tajusi sen, miten ”jokainen ihminen näkee kaikki kuvat oman elämänsä läpi”. Hahmotaideterapiassa yksi keskeinen ajatus on siinä, että kuvan tekijä onkin kuvien paras asiantuntija ottaessaan vastuuta itsestään ja hahmottaessaan tietoisuutta luovassa prosessissa. 
Kuvien tekemisen kannalta kurssilla oli iso vaikutus, ja vuodesta 1990 alkanut julkisten performanssien tekeminen – jonka rajalinjoista teatterin ja esitystaiteen kanssa on käyty erilaisia rajanvetoja – onkin Hukkataipaleelle nimenomaan kuvataidetta: ”Kuvataiteilijapohjani vaikuttaa siihen, että minulle performanssi on elävä kuva. Kaikki sen elementit täytyy saada paikalleen: esineet, värit, liikkeet, sijainti tilassa, myös äänet ja aika. Ja liian karsiminen on välttämätöntä.” 
Hahmotaideterapian lisäksi toinen merkittävä tausta on Hukkataipaleen varhainen paneutuminen taijihin ja zeniläiseen ajatteluun. Taijin periaatteissahan haetaan hiljaisuutta liikkeiden kautta. Harjoituksissa liike on jatkuvaa ja hidasta. Samoin tärkeää on taijin periaatteille ominainen täyden ja tyhjän sekä suljetun ja avoimen tunteminen, mikä tuo epäilemättä voimaa Hukkataipaleen tarkoin suunniteltujen performanssien tilalliseen luonteeseen.

Ensin on oltava Martta

Hukkataival kuuluu siihen performanssin pioneerisukupolveen, joka keksi lajinsa tavallaan itse. ”Olin minä nähnyt Jack Helen Brutin ja Homo$:in sekä Reijo Kelan esityksiä ja Roi Vaaran kuvissa, mutta esimerkiksi ulkomaisesta samankaltaisesta tekemisestä ei tuolloin Suomessa ollut juurikaan tarjolla tietoa.” Myöhemmin Hukkataival huomasi maailmalla tehdyn samanlaisia esityksiä: esimerkkinä vaikkapa Mierle Laderman Ukeles (s. 1939), joka on tunnettu feministisistä ja palveluteemaisista teoksistaan, muun muassa museotilojen siivoamisesta. Ukeleshan kysyi jo 1960-luvulla pirullisen viattomasti: ”Kuka siivoaa maanantaina jäljet, kun vallankumous on tehty?” 
Hukkataipaleen esitysten lähtökohtana ovat usein pienet arkiset asiat tai esineet, joiden alkuperäinen merkitys tai käyttötarkoitus muuntuu esityksen myötä. 


Alkuitu löytyy usein omasta arkisesta elämästä, sen esineistä ja käytänteistä, siitä mitä arjessaan ympärillään näkee: siivoamista, parsimista, kutomista, tiskaamista, kerman vispaamista tai jopa purukumin pureskelua, josta Hukkataival on myös tehnyt esityksiä. 
Tarkoin suunniteltuinakin Hukkataipaleen performanssien kulku synnyttää vastaanottotilanteessa tuntemuksen ennakoimattomasta, unenomaisesta logiikasta, jolloin ne ovat täysin avoimia katsojien tulkinnoille. Hukkataival ei pyri mihinkään ennalta määriteltyyn tulokseen, hän ei näytä, ei osoita. Hänen tavoitteena on henkilökohtaisten kokemusten yleisen tason etsiminen kaikkine mahdollisine tulkinnallisine transformaatioineen kiinnittämällä huomio pieniin tapahtumiin, sävyihin ja suhteisiin, jotka muovaavat meitä kuin huomaamatta.
Kun kysyin Hukkataipaleelta sitä, onko esityksissä arjen glorifioiminen tai pyhittäminen, hän vastasi: ”Pikemminkin esiin tuominen.” En kuitenkaan voi välttyä siltä ajatukselta, etteikö Hukkataipaleen vanhojen ja yksinkertaisten mustien tai valkoisten vaatteiden käyttö, esitysten hiljainen meditatiivisuus ja sitä kautta syntyvä hartauden tunnelma veisi katsojaa hiljentymään myös arjen pyhyyden eteen. Jotain uskonnollista niissä on, ja onhan taiteeksi nostaminenkin tavallaan pyhäksi tai arvokkaaksi tekemistä. Useammankin Hukkataipaleen teoksen nimessä esiintyy Martta. Tällä hän viittaa 1300-luvun ruotsalaisen profeetan ja sääntökunnan perustajan Pyhän Birgitan ajatukseen, jonka mukaan ”voidakseen olla Maria naisen on ensin oltava Martta”. Toinen viittauskohta lienee se, että Hukkataipaleen oman äidin nimi on myös Martta. Äidin esikuvallisuuttakaan ei ehkä kannata aliarvioida: Hukkataival kertoi tarinan siitä, miten hänen äitinsä – rovastin tytär – aikoinaan 1960-luvulla erosi kirkosta, kun naispappeutta ei kirkolliskokouksessa äänestyksen jälkeen hyväksytty, ja miten tämä liittyi takaisin kirkkoon1980-luvulla  naispappeuden hyväksymisen jälkeen.

Tuttuja asioita väärässä paikassa

Hukkataival ei kuitenkaan itse koe olevansa lainkaan barrikadityyppiä. ”Käsittelen minulle tuttuja asioita, mutta samallahan ne ovat kaikille tuttuja. Meidän kulttuurissamme nämä ovat usein naisten asioita, mutta ei pidä unohtaa sitä, että muualla miehetkin tekevät aliarvostettuja ja alipalkattuja töitä. Kyllä minulle tasa-arvon kysymykset ovat tärkeitä – aivan sukupuolesta riippumatta."
Hukkataival palaa 1960-luvun feministiseen sloganiin ”henkilökohtainen on poliittista”, jonka tarkoitus oli politisoida ihmissuhteet ja lisätä tietoisuutta niihin rakentuneesta epätasa-arvosta. Hukkataival muuntaa sen kuitenkin mieluusti muotoon ”henkilökohtainen on yhteistä”. Mutta tuodessaan tuon yhteisesti jaetun arkisen maailman esille selkä julkisessa tilassa että taiteen maailmassa – molemmat omalla tavallaan ”vääriä paikkoja” – hän suorittaa mielestäni hyvinkin poliittisen eleen karnevalisoimalla arkisia käytänteitä; Mervi Appel onkin osuvasti yhdistänyt rituaalin ja karnevaalin Hukkataivalta käsitelleessä pro gradussaan Rituaalin ja karnevaalin rajamailla (2011).


Hukkataipaleen karnevalismi ei ole kuitenkaan kuten Rabelais’n karnevalismia: hän ei tuo torille pauketta ja vilinää, ulosteita tai groteskia. Hän tuo esiin rituaalisen, hiljaisen ja arkisen läsnäolon, jossa naurun sijaan on mukana vaatimaton, tuskin havaittava hymy. Intensiteetissään se on kuitenkin tavattoman voimakas ja toimii kun karnevaalin yksi perusajatus: maailman kääntäminen ylösalaisin. Hukkataival toimii kuin Mihail Bahtinin ajatus kieltämisestä: ”Kieltäminen ei kansanjuhlien kuvissa ole koskaan abstraktia, loogista. Se on aina kuvallista, konkreettista kouriintuntuvaa.” Bahtinin sanoin Hukkataival ”vääristää kohteen avaruudelliset mittasuhteet  liioitellen vahvasti yhtä piirrettä muiden kustannuksella”. 
Hukkataipaleen työssä huumorilla saattaakin olla merkittävä osa, vaikka hän ei sitä itse tunnustaisikaan. Ja niinhän se pitää ollakin: deadpan-huumori tuhoutuu välittömästi, jos sen taitaja luopuu hetkeksikään ilmeestään ja pokerinaamastaan. Tässä Hukkataival on mestari.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Näyttelykuvia 1002: Maagista valoa

Aamu koitti Berliinissä. Eilinen taidetapahtuma oli Jari Haanperän (s. 1957) Electric Cabinetin valo- ja ääni-installaatiotapahtuma, joka kesti kahden päivän ajan.   

 ⌀ 30 cm, valoinstallaatio.

Haanperä on varsinainen valon maagi, joka pystyy melko yksinkertaisilta vaikuttavilla elementeillä muuntamaan tilan kun tilan totaalisen hypnoottiseksi. Tekniikka ja runous yhdistyvät häkellyttävällä tavalla, kuten tässä ääni- ja valoinstallaatiossa Nonformat Projektor, josta pieni pala:


Ja nytpä lähden katsomaan toista, hyvin erilaista maagia – Matti Kujasalolla (s. 1946) nimittäin sattuu olemaan juuri näyttely Berliinissä. On se aika hupaisaa, että Berliinin taideviikko antaa tilaisuuden tulla tänne asti tutkailemaan suomalaista taidetta.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Ja hups...

... yhtäkkiä huomasinkin olevani Berliinissä... ensin join Bülowstrassella oluen...


... ja sitten olinkin yön lähetessä keskellä taidetapahtumaa...


... ja ehkä palaan asiaan.

Julkaistua 696 & Näyttelykuvia 1001: Hurmion Saavuttamisen vaikeudesta

Keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (35/15) ilmestyi arvioni Amos Andersonin näyttelystä Pyhän Teresan hurmio (21.8.2015–26.1.2016). Oli vähän tuskallinen juttu kirjoittaa. Pidin melkein jokaisesta työstä, mutta kokonaisuus jäi minulle kuitenkin kummallisen ontoksi. Tosin on sanottava, että useimmat taiteilijatuttavani, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, olivat samaa mieltä. Vähän minua kuitenkin harmitti kirjoittaa näin, koska hyviä töitä oli niin paljon. Jo näyttelyssä minulle tuli olo, että kaikkia olisi ollut hauska tarkastella yksityisnäyttelyissä, osana jotain muuta kuin yliviritetyn tuntuista hybristä. "Vähän nysä arvosteluksi, sanoisin." Näin totesi Antti Nylén Twitterissä. Ja onhan hän ihan oikeassa, mutta tilaa oli tasan annetut 3200 merkkiä, ja koska päätin olla mediakriittinen – näyttelykin on medium, jota sellaisena voi arvioida, annoin palaa näin: 

Hurmion saavuttamisen vaikeudesta

Kymmenen suomalaista nykytaiteilijaa on lyönyt hynttyynsä yhteen tutkaillessaan hurmion osuutta taiteellisessa prosessissa. Idea syntyi Sara Oravan ja Stiina Saariston työhuonekeskusteluiden pohjalta heidän pohtiessaan taiteen ja mystiikan yhteyksiä. Taiteilijat muodostivat kuraattoriparin, joka valitsi näyttelyyn mukaan Jenni Eskolan, Jukka Korkeilan, Heli Rekulan, Seppo Salmisen, Henry Wuorila-Stenbergin, Juha T. Koskisen ja Merja Kokkosen & Antti Nylénin. 
Nimensä näyttely sai Avilan Pyhästä Teresasta (1515–1582) , joka kirjoitti muun muassa näin, kun enkeli lävisti hänen sydämensä kultaisella keihäällä: ”Se sytytti minut kauttaaltaan suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Niin ankara oli tuska, että se pani minut vaikeroimaan, ja niin ylenmääräinen oli se suloisuus, jonka tämä suunnaton tuska minussa synnytti, ettei kukaan haluaisi sitä menettää, eikä sielu tyydy vähempään kuin Jumalaan.” Tätä voisi epäilemättä käyttää myös yhtenä mahdollisena pakottavan luomisprosessin määritelmänä. 

Seppo Salminen, Johannes S, harjoituksia kellarissa III, 2015.

Pyhä Teresa ei ole ensimmäistä kertaa nykytaiteen inspiroija: Juha Saitajoki teki aiheesta kolme näyttelyä ja jopa väitöskirjan (2003). Moni taiteilija hakee innoitusta Gian Lorenzo Berninin (1598–1680) legendaarisesta veistoksesta Pyhän Teresan hurmiosta – näin Saitajokikin, mutta tässä näyttelyssä välittäjähahmot ovat poissa. Taiteilijat eivät ulkoista Teresan sisäisyyttä ja hiljaisuutta kuvittamalla. Keskeiseksi teemaksi nousee näin Teresan kokemuksia muistuttava minuudesta luopuminen. Tiedotteen mukaan kuraattorit ovat valinneet näyttelyyn ”miltei masokistisella tavalla ja ehdottomuudella omaan luomisprosessiinsa suhtautuvia taiteilijoita”.
Viritys on kova, ja katsojalle annetaan lupaus päästä uskonnollista kokemusta muistuttavan taiteellisen luomisprosessin äärelle ehkä poikkeuksellisella tavalla. 
Luulen, että Teresan kokemus on myöskin parhaimmillaan katsojan kokemus. Minuus saattaa hävitä, kun pääsee taideteoksen kanssa ekstaattiseen yhteyteen, jota on vaikea kuvata. Musiikissa ilmiötä nimitettiin minun nuoruudessani ”kolahtamiseksi”. 

Sara Orava, Rosario II, 2014, tempera ja öljy kankaalle.

Tämä näyttely ei kolahtanut. Mietin hämilläni syitä, ja päädyin kahteen. 
Näyttely on täynnä hyviä teoksia. Ne jäävät kuitenkin yksittäisiksi eivätkä muodosta kokonaisuutena sellaista kaikupohjaa, jonka kautta olisin pakotettu sisään näyttelyn tematiikkaan. Niistä puuttuu yhteinen klangi. Esimerkiksi Oravan maalauksissa aloin kiinnittää huomiota siihen, miten hänen isot maalauksensa muistuttivat hurmion sijaan taiteellisia suorituksia – vaikkapa taidokasta draperiaa eli kankaiden laskosten kuvaamista, mikä taiteessa on ollut yksi perinteinen laadun mittatikku. Pienemmissä maalauksissa tämä ulottuvuus puuttui: ne olivat intensiivisiä ja kiehtovia, mutta vain itsekseen. 
Toinen syy oli temaattisen virityksen ylikorostuminen. Suuri osa ystävistäni on taiteilijoita. He kaikki tuntuvat ”suhtautuvan luomisprosessiinsa masokistisella tavalla ja ehdottomuudella”. 
Taide nyt vain on tällaista. Tämä oli yksi satunnainen ryhmänäyttely sen osoittamiseksi.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Julkaistua 695: Miksi taidetta pitäisi rakastaa?

Kaiken jatkuvan urputtamisen lisäksi teen ihan oikeasti koko ajan työtäkin. Kirjoitan kokopäiväisesti, joten ei tässä määrässäkään mitään ihmettelemistä ole. Laatu varmaankin heittelee, mutta sen arvioinnin jätän muille. Tällaista ajattelin viime keskiviikkoaamuna, kun oli taas aika tehdä Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumni – olkoon pateettista, mutta näin minä kuitenkin tuumailin:

Miksi taidetta pitäisi rakastaa?

Seuraan aktiivisesti taidekeskusteluita, ja kuulun niihin masokisteihin, jotka lukevat nettijuttujen perään syntyvät keskusteluhännätkin. Joskus hakeudun varta vasten foorumeille tutkailemaan kansalaisten mielipidettä taiteesta ja taiteeseen liittyvistä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Yksi keskeisistä kanavista on – jostain minulle vieläkin käsittämättömästä syystä – Vauva-lehden nettikeskustelufoorumi. 
Nettikeskusteluista voin päätellä, että taiteilijuus koetaan melko yleisesti tarpeettomaksi. Seuraavassa yksi satunnainen mutta varsin tyypillinen kommentti vauvaihmisiltä: ”En oikein ymmärrä, miksi jotain töhertelyä pitäisi rahoittaa julkisesti. Jokainen saa harrastaa mitä haluaa, mutta jos siitä haluaa elantonsa, niin pitäisi sitten tehdä sellaista taidetta, joka kiinnostaa muitakin. Miksi ketään kiinnostamaton taide pitäisi rahoittaa julkisella tuella?"


Tällaisen kommentin logiikka on muu muassa se, että kiinnostus ja teoksen arvo pystytään arvioimaan vain rahassa. Toinen logiikka on se, että jos taiteilija ei saa tarpeeksi rahaa taiteellisella työllään, taide muuttuukin yhtäkkiä ’ketään kiinnostamattomaksi’. Tällä logiikalla voisimme esimerkiksi lopettaa suomalaisen kirjallisuuden miltei kokonaan. Suomalaisten ammattikirjailijoiden vuotuinen mediaaniansio kirjoistaan on noin 2000 euroa. Aivan yhtä huonosti kävisi kuvataiteellemme tai tanssitaiteellemme. Miltä näyttäisi henkinen maailmamme, jos saisimme seurata vain kymmenen kirjailijan, viiden kuvataiteilijan ja kolmen tanssijan luovan työn tuloksia? Mieleeni tulee väistämättä Pohjois-Korea, vaikka syy olisikin kapitalismin rautaisessa laissa. 
Mutta entä jos nyky-yhteiskunnassakin asioiden arvoa voitaisiin mitata muullakin kuin rahalla ja kaupallisella menestyksellä? Voisiko ihmisillä olla sen verran rakkautta ylipäänsä ihmiselämää kohtaan, että itseä kiinnostamattomia asioita voisi sallia muille ihmisille tajuten samalla sen arvon, mitä näillä asioilla voi kokonaisuutena kaikille olla? 
Väitteeni on, että taidetta pitää tukea julkisesti siksi, että se antaa elämälle mielekkyyden. Se antaa ihmisille paremmat mahdollisuudet tutkiskella, ymmärtää ja rakastaa elämäänsä. Eikä tämä suinkaan tarkoita sitä, että kaikkien tulisi rakastaa kaikkea taidetta. 
Asian on tajunnut joku virallinen tahokin, joka on kirjannut perustuslakimme 16 pykälään lauseen: ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” Vapautta ei osteta rahalla. Vapaus on mahdollistettava, eikä jätettävä sitä pelkkien markkinoiden haltuun. Yksi tapa mahdollistaa tätä vapautta on tukea sitä julkisin varoin. 
Nyt joku jo odottaa minun kaivavan esimerkkejä taidefilosofiasta ja estetiikasta, jotta voisi todeta minun tekevän vain ylevää kusetusta – litaniaa jolla kulttuuriväeksi haukuttu väestönosa perustelee joutilasta loiselämäänsä. 
Niinpä en teekään sitä vaan siteeraan empiiristä aineistoa siitä, miten ihan oikeat ja tavallisiksi haukutut ihmiset voivat taiteen kokea – tilasto- ja keskivertoihmisten sijaan. Olen vuosien mittaan joutunut miettimään usein työni mielekkyyttä ja motivaatiotani. Toisinaan vaivun epäuskoon. Silloin palaan 1990-luvulla tehtyyn mittavaan omaelämäkerralliseen tutkimukseen, jossa kartoitettiin taiteen merkitystä ihmiselämälle. Tuloksista julkaistiin dokumentti Rakkaudesta taiteeseen (SKS 1998). Luen sitä usein. Kirjassa on yli 300 sivua koskettavaa omakohtaista tarinaa siitä miten eri taiteenlajit ovat vaikuttaneet ihmisten elämään. Minun on vaikea kuvitella, että tämän lähemmäksi taiteen merkityksen perustelua voisi päästä. Esimerkiksi eilen luin erään kirjallisuudenrakastajan kommentin: ”Samalla näen lukemisen taidon lahjana, jonka olen saanut ja jota olen kyennyt vaalimaan. Ympärilläni on ollut ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua harrastuksessani. Kun katselen itseäni pienenä koululaisena kirja ääressä ja siitä rakennan näkökulmaa kaikkeen siihen mitä sen jälkeen on tullut, tajuan kirkkaasti, mistä tässä on kyse: itseni muotoisesta elämästä. Ei enemmästä eikä vähemmästä, ainoastaan siitä mikä mahtuu minuun.” 
 

Minä tiedän, että taiteen rakastaminen on elämän rakentamista ja rakastamista. Mistä minä tiedän sen? Muun muassa edeltävästä sitaatista. Siitä, että hyvin erilaiset kanssaihmiseni ovat todistaneet sen puolesta kertomalla avoimesti omasta elämästään. Siitä, että jotkut tahot ovat viisaudessaan ja ”tieteen vapauden” nimissä antaneet julkista tukea tällaisen näennäisesti turhan ja kannattamattoman tutkimuksen tekemiselle. Antaneet ihmisten puhua vapaasti ja jakaneet sen muille luettavaksi. 
Olen vakuuttunut siitä, että taide ja rakkaus tulevat todeksi vain jakamalla ja sillä, että niiden sallitaan kukoistaa aidossa vapaudessa – sekä ilman yhteiskunnallista sensuuria että yhtälailla ilman markkinavoimien julmaa säätelyä.

Voisiko olla elämää ilman Cokista?

Olen vanheneva mies ja ymmärrän, että tulen väistämättä joskus joutumaan tilanteeseen, jossa en tahdo enää tunnistaa ympäröivää maailmaa omakseni. Sitä ikään kuin "tipahtaa maailmasta" tai "maailma ajaa ohi". Minulle käy nykyään näin useammin ja useammin. Äsken taas varsin voimallisesti. Luin Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän kolumnin, joka on ehkä surkein koko vuonna lukemani kolumni – Ulla Apelsinia minun on nimittäin vaikea edes laskea kolumnistiksi. Hetken ajattelin, että se on varmaan Kansallisgallerian ylijohtajan Risto Ruohosen masinoimaa (vrt. alla) surkuhupaisaa keskusteluyritystä, mutta ei kai hänkään sentään ääliö voi olla. Tässä linkki. Lukekaa juttu tarkkaan.

Tässä kuitenkin joitain huomioita:
1) Ingressi on jo huikea: "Saako museota rahoittava yritys ideoida näyttelyitä museon kanssa? Ilmeisesti ei, mikäli kuunnellaan parhaillaan käynnissä olevaa keskustelua aiheesta." Museoliiton toiminnanjohtaja – huomatkaa: ihan oikeasti Museoliiton toiminnanjohtaja – siis vakavissaan ja ilmeisen paheksuen ihmettelee sitä, että yritysten tunkua näyttelyiden sisälle paheksutaan. Rahalla pitäisi saada sopivia sisältöjä. Hyi saatana! Jopa Ruohonen totesi Hesarin haastattelemana ja hieman tragikoomisesti – tai lue vaikka: valheellisesti päällä olevan tilanteen huomioiden –, että "yritysyhteistyö ei Kansallisgalleriassa saa vaikuttaa näyttelyiden sisältöön". 
Yksi selitys tälle lienee se, että Levän oma tausta tulee tieliikennemuseosta (Mobilian johtaja 1994–2011). Automuseothan ovat tunnettusti täynnä brändejä ja juuri niitä ihmiset haluavat niissä nähdäkin. Taidemuseot nyt vain toimivat hieman erilaisilla periaatteilla. 
Tätä Levän olisi virkansa puolesta syytä ehkä ihan pikkuisen opiskellakin. Ja sitten opetella ulkoa tämä varsin lyhyt ja siksi helposti opittava perustuslain 16. pykälän lause: "Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu." Ja sitten miettiä, että mitähän se vapaus oikein tarkoittaa. Eikä turvaaminenkaan ole ihan helppo käsite. Ja sitten pitäisi vielä miettiä sitä, että mistäköhän syystä tällainen pykälä ylipäänsä on kirjoitettu. 
2) Jatkoa: "Tällä hetkellä käydään Otso Kantokorven masinoimaa keskustelua, jossa ollaan erittäin huolissaan yritysrahoituksen vaikutuksesta museoiden toimintaan." Huomatkaa sananvalinta: "masinoimaa". Tällä Levä yrittää saada minut joksikin epäilyttäväksi vihervasurikommarisalaliittolaiseksi, jotka pimennossa "masinoivat" asioita. Omasta mielestäni minä aloitin keskustelun. Toinen selitys sananvalinnalle on se, että Eskelinen ja Ruohonen ovat valjastaneet Levän kirjoittamaan – tämäkin siis toki salaliittoteoria – ja kertoneet tälle yksissä tuumin, mitä olen Eskeliselle kirjoittanut. Olen avoin ihminen, joten tunnustan heti, että tässä suhteessa Levä onkin oikeassa. Minä nimittäin kerroin Sinebrychoffin taidemuseon johtajalle Kirsi Eskeliselle avoimesti sähköpostilla sen, mitä aion tehdä ajaakseni sitä asiaa, johon vankkumatta uskon. Kerroin hänelle myös sen, että tulen peittoamaan Sinebrychoffin taidemuseon kaikessa mediapelissä mennen tullen. Tämä ei johdu siitä, että kuvittelisin olevani jotenkin erinomainen, vaan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että olen ollut ammattijournalisti pitkään, tunnen median toimintatavat ja tunnen paljon ihmisiä. Totta helvetissä käytän tilannetta hyväkseni, jos uskon johonkin asiaan ja haluan taistella sen puolesta. Lopullinen aseeni tässä mediahallintaan liittyvässä uskottavuusasiassa on se, että minulla ei ole mitään omaa lehmää ojassa. En ole tässä edunsaaja vaan kriittinen journalisti ja myös kansalainen, joka on huolissaan toimintaympäristönsä vääriltä tuntuvista muutoksista. Kirjoitin Eskeliselle myös näin: "En ole julkisuudenkipeä, en ole keräämässä mainetta ja kunniaa vaan yritän taistella niiden asioiden puolesta, joihin koko työni ja motivaationi perustuu ja joihin uskon vankkumattomasti. Ei teidänkään varmaan tarvitse ajatella, että tämä on teille arvovaltajuttu."  
3) Ja eiku paranee jatkossa: "Käydyn keskustelun perusteella erityisen raskauttavaa näyttää olevan se, että idea museon näyttelyn toteuttamiseen tuli tuotemerkin oikeuksia hallinnoivalta yritykseltä." Mielestäni on täysin käsittämätöntä, että joku museoihminen voi vakavissaan arvioida asiaa näin. Siinä sivistysideaalin puolesta liputtaneessa museomaailmassa, missä minä olen kasvanut, on juuri näin: Idea näyttelyn toteuttamiseen ei saa tulla tuotemerkin oikeuksia hallinnoivala yritykseltä. Mutta pannaan nyt vielä se lisäys, jonka Levä ilmeisen tietoisesti jätti pois: Eikä varsinkaan silloin, kun rahoituskin tulee kyseiseltä yritykseltä. Tämä on kirkas ja itsestäänselvä asia suurimmalle osalle taidemuseoihmisistä. Mistä minä sen tiedän? Siitä, että toimin heidän kansaan työkseni paljon, ja siitä, että myös puhun heidän kanssaan näistä asioista paljon.
4) Sitten mennään emotionaaliseksi ja loukkaannutaan ja yritetään käyttää sitä kliseisintä vittuiluyritystä, siis myötähäpeää: "Meneillään oleva keskustelu nimienkeruuadresseineen ja boikottihankkeineen aiheuttaa myötähäpeää, ja on vaikeaa olla loukkaantumatta sekä museoalan että museoiden yritysasiakkaiden puolesta." Tätä minä en edes jaksa yrittää kommentoida. Ja mitä siinä vaikeuksissa vaikeroit? Loukkaannu ihan kaikessa rauhassa. Loukkaantumisessa ei nyt ylipäänsä ottaenkaan ole mitään niin erityisen vaikeaa. Yleensä sitä vain yhtäkkiä joko loukkaantuu tai ei.
5) "Keskustelun lähtökohta on metsässä sekä yritysrahoituksen määrän että kehityksen suhteen. Tätä pahempaa kuitenkin on, että keskustelu kyseenalaistaa museoiden ammattitaidon ja etiikan sekä yrityskumppaneiden älyn." Tässä Levän logiikka vinksahtaa hienosti. Minä olen kyseenalaistanut yhden museon (Sinebrychoffin taidemuseo) ammattitaidon ja etiikan yhdessä eritystapauksessa (Coca-Cola-näyttely), johon halusin puuttua voimallisesti. En ymmärrä, miten Levä saa yleistettyä asian. En minä esitä, että esimerkiksi Vantaan taidemuseon tulisi kantaa kollektiivista syntitaakkaa Sinebrychoffin taidemuseon epäonnistuneista päätöksistä.
6) "Keskustelun perusteella Suomessa on yli 200 vaikutusvaltaista ja tavallisesti korkealaatuiseen keskusteluun kykenevää ihmistä, joiden mielestä museoiden tuottamiin sisältöihin vaikuttaa se, kuinka hanke on saanut alkunsa tai millainen rahoitus hankkeella on." Minäkin olen joskus lapsellinen, mutta en ehkä näin lapsellinen. Nimiä on toki vähän – tällä hetkellä 243 –, mutta turha sitä on yrittää vähätellä, mukana on merkittäviä taidemaailman toimijoita. Kukaan heistä ei ole elvistelemässä "korkealaatuisuudellaan" vaan tuomassa esiin huoltaan juuri siitä, miten rahoitus vaikuttaa näyttelyhankkeisiin sisällölisellä tasolla. Mitähän Levä tässä nyt yrittää kyseenalaistaa?
7) Tää on kans hiano: "Vetoomuksen allekirjoittajat eivät luota museoiden työntekijöihin. He olettavat näiden toimivan ammatissaan eri tavalla silloin, kun näyttelyn aihe tulee muualta kuin silloin, kun aihe tulee museon sisältä tai taiteilijoilta." Luottamuksesta puhuminen on kuulunut viime aikoina SSS-miesten retoriikkaan, mutta tekee näköjään tuloaan tähän museopolitiikkaan. Ja museoiden työntekijät muuten toimivat eri tavoin ulkopuolisen rahan vaikuttaessa sisältöihin: tekevät töitään esimerkiksi hampaita kiristellen tai pitkin hampain tai mitä kielikuvaa nyt sitten halutaankin käyttää. Mistä minä tämän tiedän? Jälleen siitä, että teen paljon töitä museoihmisten kanssa. Minä luotan useimpiin heistä, mutta pehmeälle sensuurille he eivät tunnu voivan mitään. Nytkin minuun otettiin yhteyttä Kansallisgallerian sisältä ja annettiin tukea – mutta vain luottamuksellisesti, koska ei kenelläkään ole varaa ryssiä työpaikkaansa. Leväkin voisi omalta näköalapaikaltaan miettiä sitä, miten pehmeä sensuuri toimii. Tai mitä se ylipäänsä on. Itse asiassa se kuuluisi hänen toimenkuvaansa, mutta kyseessä taitaa olla jo menetetty tapaus.
8) Ja eiku taas paranee: "Museon oletetaan myös tuottavan näyttelyitä eri tavoin riippuen siitä, tuleeko rahoitus yrityksiltä, apurahojen myöntäjiltä vai toiminta-avustuksina kunnilta tai valtiolta." Mitä minun pitäisi sanoa? En oleta, vaan tiedän, että juuri näin tapahtuu. Esimerkiksi juuri tässä tapauksessa. On aivan eri asia tehdä Coca-Cola-näyttely intressivapaalla rahalla – sellaisen haluaisin nähdäkin – kuin tehdä Coca-Cola-näyttely Coca-Colan rahalla ja Coca-Colan kokoelmista. Lopputuloksena on silkkaa brändimainontaa, jonka sisältö on suodatettu jo moneen kertaan, ennen kuin museoammattilaiset päästetään "valitsemaan".
9) "Keskustelijat näkyvät olettavan, että kuraattorit ja muut museoiden näyttelyistä vastaavat unohtavat yritysyhteistyössä koko ammattitaitonsa ja sen takana olevat opit. Rahoitus ja yritys saa heidät toimimaan jonkin muun metodin varassa – metodin, jota ei ole opittu sen enempää koulun kuin työn kauttakaan." Valitettavasti juuri näin tapahtuu. Onneksi toistaiseksi vain hetkittäin. Se kaikista tärkein nimittäin unohtuu niissä hetkissä: ammatin eettinen pohja, jota ilman muulla ammattitaidolla ei ole juurikaan merkitystä. Jää vain suorittaminen. Silkkaa suorittamista on taidemaailmassa vaikea nimittää ammattitaidoksi.
10) Ah! "Museoiden ja niiden näyttelyjen boikotoiminen sen perusteella, mistä rahoitus tulee, on järjetöntä, mutta tietenkin luvallista." Eettinen kuluttajatietoisuus on siis järjetöntä? Minulle tämä on täysin harkittu ja nimenomaan täysin rationaalinen valinta – samoin kuin se, että en matkusta Israeliin tai osta Nestlén tuotteita. Lisäisin kuitenkin vielä yhden syyn: mistä-tulemisen lisäksi sen, miten se raha tulee. Siitä tässäkin alunperin oli kyse, eikä niinkään Coca-Colan epäeettisyydestä, josta siitäkin toki voitaisiin keskustella. En minä muuten osta Coca-Colaakaan, enkä käy Mäkkärillä. Mutta sitä en halunnut edes ottaa tämän keskustelun kohteeksi. Minun valintani eivät yleisön kannalta ole kovin kiinnostavia tai tärkeitä, mutta Sinebrychoffin taidemuseon valinnat ovat.
11) "Olisi sääli, jos meneillään oleva keskustelu johtaisi siihen, että vain taiteilijoilla ja museoilla itsellään on oikeus näyttelyjä ja teoksia koskeviin ideoihin." Eikö Levä luota museoväen ideoiden riittävyyteen? Juuri siihenhän heillä on koulutus. Juuri siksihän he siellä museoissa ovat. Pitäisikö minun nyt Levän tavoin loukkaantua heidän puolestaan ja tuntea myötähäpeää siksi, että heillä on moinen älyn jättiläinen juoksupoikanaan? Tiedän sen, että museoväen ideoiden määrä on turhauttavan loputon, eikä läheskään kaikkia ideoita voida toteuttaa. Mistä minä sen tiedän? Toistan: Jälleen siitä, että teen paljon töitä museoihmisten kanssa. Minä kuulen niitä ideoita koko ajan. Minä keskustelen heidän kanssaan niistä säännöllisesti.
Ja mainittakoon, että taiteilijoilla ideoita piisaa myös ihan loputtomiin. Heidänkin puolestaan tässä voisi loukkaantua. Mutta en enää jaksa kirjoittaa tämän enempää. 
Ei tässä mitään markkinamiesten lisäideoita kaivata.
Ja koska olen oikeasti joskus vähän lapsellinen, lopetan Levä-parafraasiin: Tunnen syvää myötähäpeää sen vuoksi, että Suomen museoliitolla on tällainen pääsihteeri. Ja mistäköhän se johtuu? Hänen omien kökkötekstiensä lisäksi siitä, että olen tehnyt yhteistyötä hänen edeltäjänsä Anja-Tuulikki Huovisen kanssa. Voi niitä aikoja, kun siinäkin talossa uskottiin vielä sivistyksen voimaan markkinavoimien sijaan!
Ja koska olen nyt päässyt vauhtiin, olen vieläkin lapsellisempi: Tunnen syvää myötähäpeää sen vuoksi, että Ruohosen ja Eskelisen käsitys mediahallinnasta on sitä luokaa, että riittää, kun laittaa jonkun maksetuista juoksupojistaan kirjoitamaan yhden rupuisen kolumnin. Tällä ei pitkälle pötkitä.

 
 Lahjoittaisitko tälle miehelle käytetyn auton? Ottaisiko hän Ladan? Vai pitääkö sen olla Bemari niin kuin museonjohtaja Arellille?

PS. Tämänkin tekstin myötä minulta tulee jokunen työtilaisuus menemään sivu suun. En kuitenkaan piittaa siitä. Yritän avoimuudellani myös taistella pehmeää sensuuria vastaan. "Ajatus, että taiteen voisi vapauttaa markkinoille, onkin pelkkää sumutusta. Ilmeisimpänä vaarana talouselämään kytketyssä taiteessa on pehmeä sensuuri." Näin kirjoitti suuresti kunnioittamani kollega Aleksis Salusjärvi
En piittaa siksikään, että – aivan toisin kuin Levä olettaa – minä arvostan taidemuseoiden väkeä. Olen tehnyt heidän kanssaan paljon hedelmällistä yhteistyötä. Tänäkin vuonna ainakin Hyvinkään taidemuseon, Rauman taidemuseon, Vantaan taidemuseon ja Nykytaiteen museo Kiasman kanssa. Ja saattoi joku jo unohtuakin. Minä nimittäin teen aika paljon työtä silkan urputtamisen lisäksi. Eilenkin olin Vantaan taidemuseossa avaamassa kuratoimaani näyttelyä, jossa oli ihan oikeaa taidetta. Tuntui mielettömän hyvältä – kaiken tämän paskan keskellä.
Museoiden työntekijöiden joukossa on paljon ystäviäni. Tulemme epäilemättä pallottelemaan ideoita jatkossakin.

PS. Minäkin kirjoitan kolumneja – ihan työkseni. Minua ohjaa tässä työssä aika voimakkaasti oma ammattietiikkani. Tuottajani YLE:ssä oletti, että tokihan minä puhun Cokiksesta. Ilmoitin, että en halua tehdä sitä, koska koen olevani tässä tapauksessa liian asianosainen, enkä halua koskaan kolumneissani ajaa jotain omaa projektiani – esimerkiksi näyttelyä, jota olen kuratoimassa. Niinpä kirjoitin siitä, miksi taidetta ylipäänsä tulisi rakastaa ja päädyin lopputulemaan, jonka mukaan "olen vakuuttunut siitä, että taide ja rakkaus tulevat todeksi vain jakamalla ja sillä, että niiden sallitaan kukoistaa aidossa vapaudessa – sekä ilman yhteiskunnallista sensuuria että yhtälailla ilman markkinavoimien julmaa säätelyä." Samasta asiastahan tässäkin tavallaan on kyse. Tästä linkistä koko juttu.