Julkaistua 710 & 711 & 711 & 713 & 714 & 715 & 716 & 717 & Virossa 169: Autotalliliudentaja & Ideoiden veistäjä & ”Maalaus ei ole vain kuva seinällä” & Värien ja historian kerroksissa & Sisäkultaista runoa & Salvelan kesä VI & Ortonin veistospuisto & Tallennuskokoelmat

Pari viikkoa sitten ilmestyi Galleria Ortonin tuorein vuosijulkaisu – jo neljästoista Galleria Orton esittää. Olin taas kirjoittanut taiteilijaesittelyt kollegani Pessi Raution kanssa. Alla minun osuuteni. Tekstit perustuvat vuoden aikana ilmestyneisiin gallerian verkkoteksteihin, joita on vähän laajennettu.

Autotalliliudentaja

Sahalahtelainen kuvanveistäjä Anssi Kasitonni (s. 1978) näytti lopullisesti suomalaiselle taidemaailmalle korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin liudentuman ja toisiinsa sulautumisen: vuonna 2011 Kasitonnille myönnettiin Ars Fennica -taidepalkinto, ja vuonna 2014 Aku Ankassa esiintyi Antti Ysitonni -niminen taiteilija.

Anssi Kasitonni (s. 1978) ripustamassa autoaan.

Rockmusiikissa puhutaan autotallirockista (garage rock). Kasitonni on vähän kuin autotalliveistäjä – vaikkakin koulutettu sellainen. Mutta on hän paljon muutakin kuin kuvanveistäjä. Hän on aktiivinen muusikko: Kasitonnin ja hänen puolisonsa Maria Stereon garagebändi Stereo 8000 on viime vuonna julkaissut uuden levynsä. Kasitonni on tehnyt 2000-luvulla myös lukuisia lyhytelokuvia, jossa seikkailee ihmisten lisäksi muun muassa animoituna kaksi täytettyä oravaa. Näennäisesti humorististen filmien sanoma liikkuu pohjimmiltaan vakavien moraliteettien maailmassa. Kasitonni uskaltaa kysyä juuri niitä oikeita ”tyhmiä” kysymyksiä maailman suurimmista teemoista: elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta. 

Taide on perinteisesti ammentanut omasta menneisyydestään, ja näin tekee Kasitonnikin: esimerkiksi valmistaessaan pahvista toisinnon Damien Hirstin kuuluisasta platinaan valetusta ihmisen pääkallosta, johon oli upotettu yli 8 000 timanttia. Kasitonni osaa ammentaa myös populaarikulttuurin historiasta. Galleria Ortonin näyttelyä varten hän valmistutti kaappaamastaan kuvamateriaalistaan 100 lentikulaarivedosta. Muistattehan: ne vanhat muovipäällysteiset kuvat, joissa katsomispistettä muuttamalla kuva vaikkapa iskee silmää. Tai näyttää tissinsä. Nykyään lentikulaaritekniikalle on jo kehitelty uutta tekniikkaa ja niille onkin ihan uutta tilausta, mutta Kasitonni hyödyntää tekniikkaa sellaisena, johon siihen totuttiin 1950–60-luvuilla. Sisältö on kuitenkin uudempaa: mukana voi olla vaikkapa Mikko Alatalo, jonka lasit vaihtelevat sinisestä läpinäkyvään.

Juuri tällainen liudentaminen on yksi Kasitonnin perustekniikoista. Mikään ei ole pyhää. Miehekkäät bootsit voi valmistaa pahvista. Takavuosien tv-tähdelle voi tehdä pystin, joka seisoo doorilaisen pylvään päällä. Vanhan testamentin teemat lomittuvat Ritari Ässän tarinoiden kanssa. Satujen tutkija Suvi Kauranen kirjoitti satujen liudentumisesta: ”Liudentuminen voi synnyttää kokonaan uudentyylisiä tarinoita, joissa yhdistyvät moderni maailma, arkipäiväinen realismi ja sadun ikiaikaiset perinteet.” Juuri näin tapahtuu, kun Kasitonni yhdistää omaa elämäänsä ja tuntojaan populaarikulttuurin ja taiteen keinoin. Matka nuoruuden Solifer-mopon virittelystä kuvanveistoon ei ole lopultakaan kovin pitkä, niin kuin hän itse on jo kymmenen vuotta sitten todennut.

Ideoiden veistäjä

Kuvanveistäjä Antti Keitilä (s. 1966) on kummallinen veistäjä, joka ei niinkään veistä materiaa. En ole nähnyt häneltä montakaan varsinaista veistosta. Hän veistää – joko poistaen materiaa, muovaten tai kasaten sitä – pikemminkin ideaa, joka on usein yhtäaikaisesti visuaalinen ja käsitteellinen. Ei häntä silti perinteisenä käsitetaiteilijanakaan voi oikein pitää.

Antti Keitilä (s. 1966) ripustamassa näyttelyään. 

Keitilän taiteilijanlaatua miettiessäni tuijotan olohuoneeni seinällä Rodtsenko-seuran serigrafiaa Taiteen keskusteluopas (1986), jossa tienviitta osoittaa neljään suuntaan: ’tajunta’, ’sana’, ’kuva’ ja ’materia’. Teos kehottaa itseopiskelijaa ”osoittamaan kuviin tai fraaseihin”. Suuntia on siis neljä, ja yhtäkkiä tajuan, että Keitilän työskentelyssä tienhaaraa ei tarvitse valita: hänen työssään nämä tiet kiertyvät yhteen, kietoutuvat ja siten nivoutuvat saumattomasti toisiinsa. 

Keitilän työkalupakki on laaja: hänen kädessään pysyy yhtälailla puukko kuin kamerakin. Materiaaleistakaan ei ole puutetta: löytömateriaalin, neitseellisen puun, betonin ja melkein minkä tahansa muunkin lisäksi tarvitaan vain aktiivinen havainnointi ja loputon erilaisten assosiaatioiden tuottamien ideoiden ryöppyäminen.

Keitilällä ideoita riittää varastoon asti, ja niinpä Galleria Ortonin näyttely koostuukin Tekemättömistä töistä – niistä ideoista, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet toteuttamatta vuosien saatossa. Osa teoksista on kypsynyt jo 1980-luvulta saakka, jolloin Kuvataideakatemiasta vuonna 1993 valmistunut Keitilä vasta aloitteli kuvataideopintojaan Oriveden opistossa. Onpa hän nyt palannut ihan klassiseen suorakaiteen muotoiseen litteään maalaukseenkin, jota hän nuorena miehenä harrasti. Häntä on aina kiehtonut preussinsinisen ja napolinkeltaisen vaikea liitto, ja niinpä hän maalaa niistä ristikon Ensimmäinen idea (2014). Mutta eihän tämä riitä Keitilälle. Taidehistorioitsija Rosalind Kraussin mukaan ristikko on yksi viime vuosisadan modernistisen ilmaisun kulmakivistä: se tuo mukaan kuvataiteen autonomian viimeisen voiman, täydellisen mykkyyden, kerronnallisuuden ja diskursiivisuuden kieltämisen. Lattea, järjestetty, geometrisoitu ristikko on antinaturalistinen, antimimeettinen, antitodellinen. Ja Keitilänhän on koeteltava tätä taidehistoriallisesti rakennettua tarinaa: maalauksen viereen hän laittaa työstämistään ja yhteen liittämistään karahkoista toisen ristikon, jonka nimi on Luonto (2014). Miten luonnonantimet taipuvat antinaturalistiseen konstruktioon? 

Ristikko on periaatteessa ääretön, vaikka se olisikin väliaikaisesti rajattu. Islamilaisessa taiteessa tätä on hyödynnetty jumaluuden metaforana. Ehdotin, että Keitilä olisi kiinnostunut länsimaisesta taidehistoriasta mutta ei niinkään islamilaisesta ornamentiikasta. Hän sanoi minun olevan väärässä. Niinpä tietenkin.
 

”Maalaus ei ole vain kuva seinällä”

Vuoden 2014 perinteinen virolaisvieras Galleria Ortonissa on tallinnalainen Kristi Kongi (s. 1985). Hän kuuluu siihen joukkoon taiteilijoita, jotka tiesivät jo nuorena, mitä elämältä haluavat: ”Keskikoulun jälkeen minulla oli tunne, että maalaaminen on ainoa asia, jota haluan oppia.”  

Kristi Kongi (s. 1985) ja valmis ripustus.

Kongi on opiskellut Tarton Taidekoulussa (Tartu Kõrgem Kunstikool), yhden vuoden vaihto-oppilaana Lahden Taideinstituutissa ja valmistunut Viron Taideakatemiasta (Eesti Kunstiakadeemia) Tallinnassa vuonna 2011. 

Kongin monipuolinen koulutus näkyy hänen työssään: Tartossa hän sai perinteisempää maalarinkoulutusta, ja sekä Lahdessa että Tallinnassa hän pääsi kiinni nykytaiteen keskeisiin teemoihin. Näin syntyi taiteilija, joka on yhtä aikaa varsinainen maalarimaalari ja toisaalta maalauksen perinteen uudistaja ja rikkoja. 

Kongille ”maalaus ei ole vain kuva seinällä”; hän maalaa prosessuaalisesti ja yleensä tietystä tilasta lähtien. Hänen tutkimuskohteekseen muodostuikin maalauksen ja tilan välinen suhde: ”Paikkasidonnaisuus tuli olennaiseksi, mutta sitä kautta maalaaminen nimenomaan avartui.” 

Prosessit ovat pitkiä, ja näyttelyssä esillä olevat maalaukset ovat vain kuin yksi pysäytyskuva pidemmästä prosessista. Eräänkin kerran Kongi vuokrasi itselleen tyhjän kaksion Tallinnasta ja alkoi maalata huoneita – ja maalasi niitä uudestaan ja uudestaan. Tämä kaikki kesti puoli vuotta, ja maalaamisprosessista tuli hänen ”jokapäiväinen rytminsä”. Mikä siis on taideteos? Tuo puolen vuoden prosessi vaiko siitä syntynyt näyttely Turbulents kui metood (2011)? Vai onko niin, että koko prosessi oli osa sitä kokonaistaideteosta ja omaelämäkerrallista tarinaa, jota Kongi työssään rakentaa? Ainakin nautinto on henkilökohtainen: ”Nautin siitä tunteesta minkä saan ja tajuan paremmin asiat, kun olen maalannut pitkään ja asioita toistaen.” 

Kongille tärkeintä on väri. Mutta kyse ei ole ainoastaan maalauspinnan väreistä ja niiden keskinäisistä suhteista. Kongi on kiinnostunut väreistä kaikkialla, arkisessa ympäristössään ja eri materiaaleissa. Hän havainnoi koko ajan, yhtälailla urbaania ympäristöään kuin luontoakin. Kongin tapa käyttää väriä myötäilee Harald Arnkilin ajatusta, jonka mukaan ”visuaalisiin kokemuksiimme on aina sekoittuneena kulttuurisia, sosiaalisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia”.

Kongille värit ovat emotionaalisia ja runollisia. Abstraktilta näyttävässä värimaalauksessakin on yleensä tarinallinen tausta, mutta Kongi ei halua avata noita tarinoita. Ne muuttuvat prosessissa vain säikeiksi, joiden kautta teos saa oman emotionaalisen voimansa ja toisaalta antavat sen toden tunnun, jota taiteilija itse kaipaa: ”Taiteilijana haluan olla rehellinen maalauksilleni. Haluan, että jokainen maalaukseni on tositarina.”

Värien ja historian kerroksissa

Taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) juhlisti 70-vuotispäiväänsä Galleria Ortonin näyttelyllä. Ja mikä onkaan sopivampaa, sillä onhan hän ollut mukana gallerian toiminnassa alusta asti. 

Olavi Pajulahti (s. 1944) viimeistelee ripustustaan.

Pajulahti tuli tunnetuksi 1970-luvulla mestarillisena arkisen Helsingin kuvaajana. Hän ei niinkään maalannut ajalle tyypillisiä työläiskuvauksia vaan keskittyi pikemminkin ihmisiin ja heidän arkiseen ympäristöönsä – myös silkkana visuaalisena maailmana. Hänelle aiheet olivat aina myös taiteellinen haaste.

Pajulahti kuvasi esimerkiksi itselleen tuttujen työläiskaupunginosien sateen jälkeistä katua ja vesilätäköiden heijastuksia tai pakkasaamun kirpeää valoa tuomalla mukaan voimakkaan runollisen latauksen. 

Myöhemmin Pajulahden ilmaisu alkoi liikkua abstraktimpaan suuntaan, mutta ihminen jäi kuvaan mukaan – usein tosin vain vähäeleiseksi figuuriksi muuntuneena tai vaikkapa pelkkinä silminä. Pajulahden ihmisestä tuli arkisen miljöönsä asuttajan sijaan ikiaikaisten kulttuurien ilmentymä. Hänen maisemansa – johon ihminen tai ihmisen kasvonpiirteet usein myös sulautuvat – sekä värin että värin ominaisuuksien muodostamaksi maisemaksi, jonka tunnemaailma johdattaa katsojan helposti myös mytologian maisemaan, siihen mistä ihminen ja ihmisyhteisö ponnistaa ja minne aina myös palaa. 

Väri saikin hänen tuotannossaan yhä merkittävämmän osan. Hänestä kehittyi muun muassa suomalaisen temperamaalauksen tunnustettu mestari. Olen ammattini puolesta saanut olla etuoikeutettu taiteenharrastaja, koska olen päässyt niin monta kertaa päässyt tutustumaan taiteilijoiden työhön heidän työhuoneellaan. Yksi näistä unohtumattomista huippuhetkistä oli jo yli kymmenen vuotta sitten, kun sain nähdä Pajulahden pigmenttivaraston ja samalla myös nähdä esimerkkejä siitä, miten nuo huikaisevan intensiiviset väripulverit muuttuvat osaavissa käsissä maaliksi. Muistan myös sen, miten Pajulahti kerran ravintolassa suorastaan riisti minulta lainaksi antikvariaatista juuri löytämäni Mauno Kosken kirjan Värien nimitykset suomessa ja lähisukukielissä (SKS 1983). Syy, miksi kerron tämän, on sen paljastavuus Pajulahden metodeihin liittyen. Hänen kerroksellisessa työssään, joka on siis ihan konkreettisesti usein maalauksellisestikin hyvin kerroksellista, on aina mukana myös lataus kulttuurihistorian ja taidehistorian kerrostumia. Väri on myös tapamme puhua väreistä ja sitä, miten tuo puhe maailman hahmottamiseen vaikuttaa. 

Muistan myös sen kun olimme eräiden sukukielten puhujiemme, Viron setukaisten, luona matkalla, sen miten eräänä aamuna metsässä koettu ensilumen tulo kaikkine tunnelmallisine latauksineen muuntui matkan jälkeen maalaukseksi. Siinä oli mukana kaikki Pajulahdelle ominainen: havainto, hetken tunnelma, kulttuurihistoria ja rakkaus siihen ihmeeseen, miten tämän kaiken voi muuntaa vahan, hartsin ja värin kautta tuon hetken ikuiseksi muistoksi.  

Sisäkultaista runoa

Turun piirustuskoulusta valmistunut kuvataiteilija Ann Sundholm (s. 1961) on monipuolinen tekijä, jolle käy melkein mikä tahansa materiaali, löytöpuusta ja laudanpaloista aina lasiin ja metalliin. Sundholm hallitsee myös mittakaavat. Pienten ja intiimien esinekoosteiden lisäksi hän on tehnyt useita mittavia julkisia teoksia, muun muassa betonista ja klinkkeristä Riemukaaren (1996) Hallilan kouluun Tampereelle sekä betonista kolme leijonaa – Oasen (2006) – Helsingin Arabianrantaan.

Ann Sundholm (s. 1961) säätää heijastuksia.

Sundholm kuuluu myös siihen joukkoon taiteilijoita, joka ei aina halua toimia yksin. Hän on kuulunut kahteenkin merkittävään taiteilijaryhmään, Salong 3+ sekä Vaahtopäät, ja ollut perustajajäsen yhdessä Turun merkittävimmistä gallerioista, Titanikissa. 

Sundholmin työt ovat usein kuin mutaatioita: kaksi tai useampaa elementtiä kohtaa toisensa yllättävissä yhteyksissä, ja muuntuneena tuloksena on uusi olomuoto, joka on toisinaan kyllästetty lempeällä huumorilla, toisinaan kuin minimalistisella runolla. 

Liettuasta mukaan poimittu laudanpätkä on kuin kala, ja varmuudeksi Sundholm lisää sille kullasta suomut. Syntyy kuva, joka on kuin Ludwig Wittgensteinin tunnettu ankka-jänis, kaksitulkintainen kuva, joka voi tulkita joko ankaksi tai jänikseksi – mutta ei tietenkään molemmiksi yhtä aikaa. Sundholmin tuotanto on kun todistusta siitä, että samaa asiaa voidaan tulkita monin erilaisin ajattelutavoin. Kyse ei ole pelkästään kuvien yhdistelmien tuottamista tulkinnoista – myös kuvat ja sanat käyvät leikkiään, kuvat ja assosiaatiot sekoittuvat toisiinsa, kuva, sana ja ajatukset muodostavat monimutkaisen vyyhden, joka ei enää ole palautettavissa alkutekijöihinsä. 

Sundholmin valitsema tie on ihmiselämän rikkautta rajoittavan tiedostamattoman automaation murtaminen. Elämä muuttuu näkemisen sijaan usein pelkäksi tunnistamiseksi, josta meidät pelastaa nimenomaan taide – näyttäessään meille jotain, mitä emme voikaan välittömästi tunnistaa. Jokin jää vaivaamaan, ja tuon vaivan eteen on tehtävä nautintoa tuottavaa työtä. 

Sundholm päällystää teoksensa – tai löytämänsä objektit usein, joko lyöntimetallilla tai lehtikullalla. Näin arkisillekin asioille voi antaa aivan toisenlaisen arvon, saada sen näyttämään joltain – vaikka tietäisimmekin, että ”kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa” tai muistaisimme Matteuksen evankeliumin sanat: ”Mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta.” Sundholmin teokset ovat ulkoa täynnä ulkokultaisuutta, mutta niiden sisällä oleva taiteellinen substanssi – kuvan, havainnon, sanan ja ajatuksen yhteen kietoutuma – on täyttä kultaa, vaikka se ei siltä näyttäisikään.

Salvelan kesä VI

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat ovat ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneiden Ukri Merikannon (1950–2010) ja Tapani Mikkosen (1952–2014) jälkeen joukkoon on liittynyt Tarja Teräsvuori.

Vuosittaisia vierailijoitakin on ollut: Teemu Saukkonen, Marika Mäkelä, Leena Luostarinen (1949–2013) ja Laura Könönen. 

Salvelan kesä VI:n yhteydessä sairaalan pääaulan vitriiniin koottiin pienimuotoinen näyttely Matkaikoneita. Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori näyttivät sen, miten pieneen sikarilaatikkoonkin voi tiivistää sen, mikä taiteessa on olennaista.   

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo, Tapio Junno, Jari Juvonen, Voitto Kantokorpi, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho ja Antero Toikka.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi. 

Vuonna 2014 veistospuiston kylkeen nousi vielä yllättävä lisä, kun Make Your Mark Galleryn ryhmänäyttelyn yhteydessä puiston kupeen betoniset ilmastointipömpelit saivat katutaiteen ulkoasun. Graffitit tekivät kansainvälisestikin maineikas EGS ja seniorikansalaisten graffitiryhmä SixFive Cru.

Tallennuskokoelmat

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia. Osa teoksista oli aiemmin Suomessa näkemätöntä Tapperin tuotantoa. 

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.” 

Kolmas mittava deponointi tapahtui alkuvuodesta 2014, kun taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) deponoi Ortonin remontoituihin odotustiloihin sekä toimenpidehuoneisiin 16 akryylimaalaustaan vuosilta 1999–2012 (Ulla Åströmin ja Tapani Tammisen kokoelma). Orton Oy:n toimitusjohtaja Juha Aarvala totesikin avajaisjuhlissa Ortonin vahvaan taideperinteeseen viitaten sangen osuvasti, että ”vasta taiteen myötä remontti tuli valmiiksi”. 

Varsin mittava (122 x 244 cm) oli myös vuonna 2014 deponoitu yksittäinen teos: Markku Pääkkösen hieno öljyväristä, mehiläisvahasta ja kivestä tehty maalaus Korkealle sarjasta Taivaitten sinet (1996).