lauantai 5. syyskuuta 2015

Julkaistua 688 & Julkista taidetta 84: Veistokselta veistokselle

Coca-Colasta vouhottamisen lisäksi teen oikeitakin töitä. Väliin jopa aika paljon. Toisinaan minulta tilataan aika erikoisiakin kirjoitustöitä. Lahden kaupunki tilasi viime vuonna kriitikon käymään kaupungissa ja kirjoittamaan näkemästään. Antoivat vielä luvan olla kriittinenkin. Siis äärimmäisen hauskaa ja kinnostavaa hommaa.
Olen kirjoittanut jo neljä juttua (1, 2 ja 3, 4), ja nyt ilmestyi Kaupunkilaisessa (3/15) tällä viikolla viides – kahta puuttuu vielä. Näissä merkeissä vietin 13.8. päivän Lahdessa etsien julkisia veistoksia:

Veistokselta veistokselle

Minulla on tapana matkoillani selvittää etukäteen kohteitteni julkiset veistokset – varsinkin jos joudun yöpymään, sillä iltakävelyiden suunta on näin ratkaistu. Näin olen tehnyt Lahdessakin jo vuosia sitten.  

Kriitikolle veistoskävely on toisinaan tuskallista. Suuressa mittakaavassa veisto on vaikea laji, ja esimerkiksi plastinen kömpelyys korostuu usein liikaa. Se, mikä saviluonnoksena näytti työpöydällä hyvältä, ei välttämättä enää näytäkään kolmimetrisenä pronssimöykkynä yhtä hyvältä. Kaupunkimme ovat täynnä jähmeää veistotaidetta, jonka varsinainen merkitys on usein muualla kuin taiteen sisällöissä.


Julkisen veistoksen konteksti on aina voimakas osa sen sisältöä. Niillä kunnioitetaan merkittäviä tekoja ja ihmisiä. Jotkut veistokset ovat aatteellisesti varsin pyhitettyjä, jotkut kykenevät luomaan paikan henkeä (genius loci) riippumatta estetiikasta. Veistoksista on tapana myös kiistellä. Ketä pitää kunnioittaa? Taiteellisista ratkaisuistakin on totuttu kiistelemään: joillekin näköistaide on ainoaa oikeaa taidetta. 
Toisinaan alueen omat veistäjäsankarit ovat yliedustettuja, ovat siis saaneet enemmän tilauksia hyvä veli -verkostonsa kautta. Näin paikallisvärin sijaan syntyy usein puuduttavaa nurkkakuntaisuutta. 


Lahtikaan ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Se ole mikään loistokas veistoskaupunki. Veistoksia voi kuitenkin katsoa monella tavalla. Niitä voi tutkailla suhteessa ympäristöönsä, niitä voi tutkailla taidehistoriallisina ajankuvina ja niistä voi löytyä katselutapaa muuntelemalla hauskoja ulottuvuuksia: aina ei tarvitse etsiä sitä rituaalista ja ihanteellista tarkastelu- tai kuvauskulmaa. Tämä vaatii katseen ja ajatuksen tarkentamista, sillä julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ja outo ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi asetuttuaan osaksi arkista ympäristöä. Joskus kannattaa pysähtyä varta vasten tai tehdä retki. 
Minulle Lahti on kuin itsestään selvästi Olavi Lanun (1925–2015) kaupunki, ja juuri Lanu kuuluu niihin veistäjiin, jotka rikkovat patsaiden normaalia pönötystä ja rituaalisuutta ja jotka toivat julkista veistotaidetta lähemmäksi arkea ja ns. tavallista ihmistä. 


Kulttuuri kehittyy koko ajan spektaakkelimaisempaan suuntaan, ja vastapainoksi on hyvä silloin etsiä jotain pientä, jonka äärelle voi pysähtyä. Viktor Janssonin (1886–1958) herooisen Vapaudenpatsaan (1921) sijaan kannattaakin ehkä joskus mennä varta vasten ja läheltä tutkailemaan hänen Lumisotaansa (1939), herkkää lapsitutkielmaa, ja vaipua vaikka omien lumisotiensa muistoihin. 

Lumisota.

Asiat kytkeytyvät toisiinsa monin tavoin, ja näitä kytköksiäkin on hedelmällistä selvitellä. Nyt tiedän, että Lumisodan lahjoitti Lahden kaupungille vuorineuvos J. Th. Lindroos (1867–1952). Olen vuosia kävellyt Vesijärvenkatua ja ohittaessani Tevin talossa pienen pronssireliefin, jonka tekstistä on vaikea saada selvää, olen ajatellut, että ketä se esittää ja kuka sen on tehnyt. Selvittely on aina jäänyt sikseen, mutta nyt soitin Lahden taidemuseoon ja kysyin – tätäkin muuten voimme kaikki vapaasti tehdä. 

J. Th.Lindroos.

Puhelimessa en vastausta saanut, mutta amanuenssi Maija-Riitta Kallio teki työtä ja lähetti sähköpostin. Hän myös vahvisti edellä mainitsemani näkymättömäksi muuttumisen: ”Joka päivä kuljen reliefin ohi työpaikalleni, mutta en ole koskaan tullut tarkistaneeksi sen tekijää! Näin sitä on tullut sokeaksi omalle arkiselle ympäristölleen.” 
Teosta ei ollut edes luetteloitu Lahden taidemuseon kokoelmiin. Nyt on. Sen tekijä on maineikas kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879–1949), ja teos on vuodelta 1937. 
Luulen, että katson sitä jatkossa aivan uusin silmin. Ehdotan kaikille retkeä katsomaan yhtä Lahden pienintä julkista ulkoteosta. Ja sitten katsomaan vielä Lumisotaa. Sitä kautta syntyy uusi kytkös kaupungin ajallistilalliseen hahmottamiseen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti