lauantai 28. maaliskuuta 2015

Julkaistua 622: Ylisestä ja alisesta

Viime keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (12/15) ilmestyi arvioni Pauno Pohjolaisen (s. 1949) näyttelystä Mandoliinimiehen matka (28.2.–9.8.) Didrichsenin taidemuseossa.  

Ylisestä ja alisesta

Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1980 valmistunut kuopiolaisen kuvataiteilija Pauno Pohjolaisen (s. 1949) uran alku sattui väkevään murroskohtaan maalaustaiteessamme. Vallalla olleet realistinen kuva ja toisaalta abstrakti, konstruktiivinen kuva eivät tarjonneet uudelle nuorelle taiteilijakunnalle hedelmällisiä vaihtoehtoja. Kansainvälisten vaikutteiden myötä syntyi voimakas perinteistä piittaamaton ekspressiivinen aalto, jonka tekivät tunnetuksi varsinkin vahvat naistaiteilijat eturivissään Marika Mäkelä, Leena Luostarinen ja Marjatta Tapiola. Kuopiossa syntyi vielä erikseen oma ekspressiivisen taiteen keskittymä, jossa vaikuttivat Pohjolaisen lisäksi syntyperäiset kuopiolaiset Pentti Meklin, Markku Kolehmainen ja Seppo Väänänen. Tuolloinen 1980-luvun Kuopio oli ehkä vähän häkellyttävästikin yksi taidemaailmamme tärkeimmistä keskuksista. 
Pohjolainen on tullut tunnetuksi ehkä pikemminkin kuvanveistäjänä, mutta taidemaalarina hän aloitti ja sellainen hän epäilemättä vieläkin on, vaikka hänen kuvansa ei ole koskaan oikein tahtonut pysyä litteässä suorakaiteessa, joka voidaan ripustaa vaikka yhdellä naulalla seinälle. Pohjolaisen maalaukset levisivät jo alusta alkaen eri suuntiin ja muuttuivat sittemmin reliefeiksi tai vapaasti seisovinakin vähän litteiksi ja perspektiiviltään vinksahtaneiksi veistoksiksi. Hänen teoksensa ovat miltei aina frontaalisia, edestä katsottavia. Jo pelkästään tämä tuo mukaan tiettyä arkaaisuutta, vie katsojaa joko muinaisen kuvanveiston maailmaan tai ikoneihin, joilla onkin epäilemättä Pohjolaiselle tärkeä merkitys. Tässä hän muistuttaa yhtä esikuvaansa, venäläisen avantgarden suurta mestaria Kazimir Malevitšia (1879–1935). Ja on hänessä muutakin samaa: pateettisuus ja osin vaikeaselkoinenkin syvähenkisyys. Pohjolainen onkin ehkä viimeisimpiä herooisia taiteilijamyyttejä ylläpitäviä taiteilijoitamme. Hänen taidettaan ei siis ehkä kannata tarkastella viileästi taiteilijan persoonan unohtaen. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, miten hän vuonna 2008 tuhosi suuren määrän teoksiaan, koska joutui luopumaan työhuoneestaan eikä saanut varastotilaa. 

"Vanhaa hyvää" Pohjolaista ahdettuna Didrichsenin mataliin tiloihin.

Muistan vielä nuoruudestani, miten Pohjolaisen pateettisuus oli suorastaan ärsyttävää. Nyt kun katson hänen uudempia töitään, huomaan kaipaavani sitä vanhaa Pohjolaista, jonka jälki oli varsin komeaa, väliin aivan huikeaa. Hän pystyi viekoittelemaan maallisenkin katsojan hiljentymään jonkin henkisen, hengellisen ja jopa pyhän tunteen äärelle. Pohjolainen on selvästikin muuttunut rönsyilevämmäksi, toisinaan jopa selkeämmin kerronnalliseksi ja on myös lisännyt häpeilemättömästi koristeellisuuden määrää. 

Näyttelyn nimityö Mandoliinimiehen paluu, 2013. Vähän on jälki löystynyt.

Paatos on silti pysynyt samana. Pohjolainen kokee olevansa tietynlainen shamaani, joka tuo viestejä jostain – joko ylisestä tai alisesta. Hän näkee itsensä välikappaleena prosessissa, jolle suunnan antaa saksalaissyntyisen teologin Paul Tillichin (1886–1965) ajatus: ”Taiteessa voimme kohdata symbolisen ulottuvuuden, jossa tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen raja murtuu.” Tämän lauseen hän on kirjoittanut työhuoneensa työkalukaapin oven sisäpintaan. Sitä katsojankin on hyvä miettiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti