Julkaistua 618 & Näyttelykuvia 958: Hetket maailman reunoilla

Viikko sitten maanantaina vietettiin Galleria Ortonissa valokuvataiteilija Pentti Sammallahden (s. 1950) näyttelyn (3.–27.3.) avajaisia. Viikko on kuitenkin mennyt erään isotöisen kirjaprojektin merkeissä aika tarkkaan, joten vasta tänä aamuna pääsin kirjoittamaan gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyn:

Toissa sunnuntaina pikkuhuoneessa ripustettavaa piisasi.

Hetket maailman reunoilla

Valokuvataiteilija Pentti Sammallahti (s. 1950) oli sitä valokuvaa käyttävää taiteilijapolvea, joka alkoi nostaa valokuvaa kuvataiteemme keskiöön 1970-luvun lopulla. Muistan selkeästi, miten hänen ensimmäinen valokuvasalkkunsa, Irlannissa kuvattu Cathleen ni Houlihan (1979), kuin räjäytti nuoren valokuvaamista harrastavan opiskelijan ja monen hänen kaverinsa tajunnan. Olimme tottunut ihailemaan rankkaa, todellista maailmaa kuvaavaa, usein hyvin jyrkkäsävyisesti vedostettua dokumentarismia ja toisaalta olimme vähättelevän tietoisia siitä, miten valokuvalla oli pitkään tehty ikään kuin taiteenkaltaista jälkeä: maalaustaidetta jäljitteleviä maisemia ja asetelmia.

Sammallahden irlantilaissalkun myötä moni alkoi ymmärtää välineen omia mahdollisuuksia, vaikka valokuvan välinesidonnaisuutta onkin sittemmin moneen kertaan kyseenalaistettu. 

Przevorsk, Puola, 2005.

Sammallahden yhteydessä kiinnitetään usein huomiota hänen aihepiiriinsä ja Henri Cartier-Bressonilta (1908–2004) tutun ”ratkaisevan hetken” käsitteeseen – Sammallahden kuvaamat eläimet asettuvat niitä ympäröivään maailmaan usein niin häkellyttävällä tavalla, kuin sitä jopa ironisesti kommentoiden tai sen muotoja esteettisesti mukaillen. Aiheiden takaa löytyy kuitenkin se vahva ydin, joka tekee valokuvasta aivan omansalaista taidetta: filmillä, ja varsinkin Sammallahden pelkästään käyttämällä mustavalkoisella filmillä – siis värin sijaan silkalla valolla piirtämisellä (kreikan photos ja graphe) – saavutetaan parhaimmillaan aivan huikea sävyasteikko, jonka käytössä Sammallahti on mestari.

Alaverdi, Georgia, 2014.

Sammallahden työstämä sävy ja pehmeyden variaatioiden muokkaaminen luo hänen kuviinsa runollisen melankolisen virityksen, johon aihepiiri asettuu. Se on usein katoavaa tai miltei mennyttä maailmaa, sivussa tai maan reunoilla, vähän unohdettuakin ja toisinaan harvoin nähtyä. 

Sammallahti on epäilemättä myös dokumentaristi, joka on kuvannut kymmenissä maissa, mutta hän ei kuvaa niinkään maailman tapahtumia vaan maailman näennäistä tapahtumattomuutta, pienten hetkien kauneutta – sitä mitä tapahtuu, kun onnistuu näkemään ja loihtimaan esiin ympäristöönsä piiloutuvan potentiaalisen olemisen mielen ja siitä japanilaista haikua muistuttavan runon.

Sammallahden runo on usein vähän surumielinen, mutta mukana on aina lempeä ja optimistinen huumori: rakkaus maailmaa, kanssaihmistä ja muidenkin lajien tovereita kohtaan. Tämä kaikki tekee Sammallahdesta vähän yllättävästikin varsin poliittisen taiteilijan.

Helsinki, 1982.