Julkaistua 600 & Virossa 139: Pekoni ja uskonto

Hip hurraa! Ahkeruus on ilomme: eilen ilmestyi 600. jossain mediassa julkaistu juttuni blogini ajalta (neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta). 
Taas alkoi uusi vuosi Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnistina. Ja ollaan nyt sitten alastomia: aamulla varhain, kun otin läppärin syliini (näin teen yleensä ihan konkreettisesti), tuli tunne, että minulla ei ole mitään sanottavaa mistään asiasta. Tuskailin, join kahvia, kävin parvekkeella röökillä, tuskailin lisää ja selailin huolimattomasti lehtiä, kunne törmäsin typerään pekoniarpauutiseen, jota aloin pohtia, ja teksti assosioitui sitten kuin itsestään. Tällaistahan ei pitäisi kertoa – pitäisi valehdella tai siis ainakin jälkirationalisoida ja todeta, että olen jo pitkään suunnitellut juttua kulttuurisista merkityksistä, joita erilaisille hybrideille eri elämänaloilla annetaan. Tässä siis sellainen:

Pekoni ja uskonto

2000-luvun alussa kävin usein Tallinnan keskustorilla ostamassa kaukasialaista juustoa ja granaattiomenamehua. Yksi torin hauskimmista kohteista oli huikea hybridi: tuoretta kalaa myyvä kalakauppa, jonka yhteydessä toimi antikvariaatti. En koskaan löytänyt sieltä ostettavakseni kiinnostavaa kirjaa, joten minulta jäi testaamatta se, että tuoksuisiko kirja vielä hyllyssäkin kalalta. Nyt se ei enää ole edes mahdollista, koska kauppaa ei enää ole – varmaankin EU-säädöksistä johtuen.

Pekonilta tuoksuva arpa.

Toriseikkailut tulivat mieleeni, kun luin Aamulehdestä uutisen yhdysvaltalaisesta pekonilta tuoksuvasta raaputusarvasta. Arpajaiskomission johtaja oli kuulemma todennut, että ”arpoja ostavat voivat haaveilla arpoja raaputtaessaan lauantaiaamun aamiaisesta”. Ensin olin vähän närkästynyt siitä, että eikö lehdellä ole tarjota oleellisempia ulkomaanuutisia. Sitten tämä markkinamiesten typeryys alkoi jo vähän naurattaakin. Piti vielä googletella pekonin käyttömahdollisuuksista. Opin muun muassa sen, että pilailuvälinekaupoissa myydään pekonihammastahnaa ja pekonilta tuoksuvia ilmanraikastimia. Kyse on tietysti huumorista, siitä että toisiinsa yhteen sopimattomat elementit tuottavat yllättävän naurun. Pekoni ja hammastahna eivät kulttuurissamme kuulu yhteen. 

Tallinnan keskustorin kalakaupassa ei kuitenkaan ollut varmaankaan huumoria mukana: eiköhän kalakauppias ollut vain vuokrannut ylimääräisen tilansa saadakseen vuokramenojaan pienemmäksi. 

Huumoria tai ei, molemmissa tapauksissa kyse on myös ’hybridistä’. Opin tuon sanan arkisen käytön ensimmäistä kertaa polkupyörien yhteydessä, kun retkipolkupyörän ja maastopolkupyörän ominaisuudet yhdistävää menopeliä alettiin nimittää ’hybridipolkupyöräksi’. On kai tunnustettava, että tämän merkitys on jäänyt minulle aika vieraaksi: en osaa edelleenkään tunnistaa hybridipolkupyörää sellaisen nähdessäni. Kaikki tavallisesta polkupyörästä, Joposta ja kilpapyörästä poikkeavat pyörät näyttävät mielestäni maastopyöriltä. 

Hybridipolkupyörä.

Hybridi liittyy myös eläintieteeseen. Hevostamman ja aasiorin risteymä on hybridi, jota kutsutaan muuliksi. Luonto ei kuitenkaan tuota hybridejä loputtomiin, koska niin harvat lajit kykenevät risteytymään. Muulikin on steriili, eikä kykene lisääntymään. 

Muuli.

Viihteen ja taiteen maailmassa tunnetuin hybridi on tekniikalla varustettu biologinen eliö, kyberneettinen organismi eli ’kyborgi’. Tällainen on tuttu scifi-elokuvista, mutta mediatutkija Sam Inkinen jopa ajattelee, että nykyihmisiä voidaan pitää kyborgeina: ”Ihmiset kytkeytyvät tietokoneiden ja mobiililaitteiden kautta tietoverkkoihin, eivätkä he välttämättä osaisi selvitä päivittäisistä tehtävistään ilman tietotekniikkaa." 

Monet kuvataiteilijatkin ovat käyttäneet hybridejä taiteensa keinoina. Esimerkiksi kuvanveistäjä Kaisu Koivisto alkoi jo vuosia sitten koota erilaisista paloista uusia eläinolioita ja lajeja. Koivisto itse toteaa: ”Ambivalentti kauneus kiinnostaa minua: samanaikainen houkuttelevuus ja vastenmielisyys, synteettinen ja orgaaninen, järjestelmällisten rakenteiden tiukka geometria ja ornamenttinen rönsyily. 

Kaisu Koivisto (s. 1962), Sammunut, 2006, teräs, lammasturkis, ketun kallo.

Tällaisen taiteen yhteydessä on nykyään tapana käyttää psykoanalyytikko Julia Kristevan lanseeraamaa ’abjektion’ käsitettä. Kyse on siitä inhon ja kuvotuksen tunteesta, jonka joku filosofinen olio tuottaa ahdistellessaan minuuden ja toiseuden erottavaa rajaa. Nykyään puhutaan jo abjektitaiteesta. Se on taidetta, joka muiden mahdollisten merkitystensä lisäksi tuottaa voimakkaita poliittisia ja uskonnollisia intohimoja – siinä kun yhdistellään asioita, jotka saattavat loukata syviä tunteita, tuoda asioihin saastuneisuutta ja likaa. 

Huumorissa hybridit on yleensä helpompi sallia, koska huumorille on varattu omalakinen alueensa, jossa normaalit säännöt eivät päde. Jopa ns. huonon maun huumorin viljeleminen saattaa oikeassa tilanteessa osoittaa hyvää makua. 

Taiteellakin on perinteisesti ollut melko omalakinen alueensa, mutta koska taidetta pidetään vakavana ja siihen suhtaudutaan usein jopa pyhänkaltaisella kunnioituksella, ei sen nimissä tunnuta saavan tehdä ihan mitä tahansa. Ei esimerkiksi pilkata jumalaa. Vakavassa maailmassa yhteen sopimattomien asioiden toisiinsa kytkeminen ei ole aina yksinkertaista. Suomessa muun muassa kirjailija Hannu Salama ja kuvataiteilija Harro Koskinen ovat saaneet tuomion jumalanpilkasta. Koskinen yhdisti sian ja Jeesuksen. Jos saudiarabialainen kuvataiteilija tekisi sian sianlihan syönnin kieltävään uskontoon sekoittavan hybridin, vaikkapa teoksen, jossa profeetta Muhammed syö lauantaiaamuna pekonia aamiaiseksi, hänet todennäköisesti teloitettaisiin. 

Harro Koskinen (s. 1945), Sikakrusifiksi, 1969. Näin Jeesusta ei saanut kuvata.

Korostettakoon voimallisesti, että edellinen virkkeeni ei ollut profeetta Muhammedin pilkkaamista vaan valistunut arvaukseni Saudi-Arabian oikeusjärjestelmästä. Voi tietenkin olla, että tällaisten asioiden pelkkä kuvittelukin on syntiä. Mutta kuvittelun voi nähdä vain jumala.

Tämä ei ole kuva vaan sana. Näin Muhammedia saisi kuvata.

 "Sata ruoskaniskua, jos ette kuole nauruun."

***

PS. Ja kuka hemmetissä on Henry M. Piironen, johon sattumalta linkkasin jälkirationalisoinnin yhteydessä? Kiinnostava tapaus, ja niinpä täytyy ryhtyä surffailemaan. Kaikki johtaa kaikkeen tai ainakin jonnekin.