Julkaistua 596 & Guggenheim Helsinki 63: Guggenheim, ylijäämätaide ja elitismi

Tässä taitaa sitten olla osaltani vuoden viimeinen julkaistu juttu. Vähän yli sata juttua niitä taas tuli. Vuoden ensimmäisessä sivusin Guggenheimia ja viimeinen on taas silkkaa G:tä. Asia saisi kyllä jo kohta olla loppuun käsitelty. Olisi tässä muutakin tekemistä. Siis tuorein Arkkitehti (6/14) tipahti juuri postilaatikosta, ja tänään lähden pariksi viikoksi Tallinnaan joulua karkuun. Kiinnostavassa teemanumerossa oli paljon museoarkkitehtuuriin liittyvää, ja niinpä vienkin lehden mukanani matkalukemisiksi. Tässä minulta tilattu kolumnimainen G-mielipidejuttu:

Guggenheim, ylijäämätaide ja elitismi

Guggenheim Helsinki -hankkeesta on syntynyt niin valtava määrä tekstiä, että siinä alkaisi olla yhdelle graduntekijälle jo liikaa materiaalia. Poteroita on kaivettu, ja taisteluväsymystäkin on jo ilmassa; itsekin kirjoitin ensimmäisen Guggenheim-tekstini jo liki neljä vuotta sitten (’Turhan museon kaipuu’, Ilkka 26.1.2011). 

Keskustelu ei ole kaikin osin ollut hedelmällistä. Kisailijat tuntuvat arvioivan toistensa vasta-argumenttien motiiveita lähinnä omista oletuksistaan käsin. Esimerkiksi syytöksiä amerikkalaisvastaisuudesta on sinkoillut koko ajan. Väitän kuitenkin, että ne taidekenttämme toimijat, jotka suhtautuvat Guggenheimiin kielteisesti, suhtautuisivat aivan yhtä kielteisesti siihen, että Louvre yrittäisi haarakonttoreineen rantautua Eteläsatamaan. Abu Dhabissahan kilpaveikot yrittävät jopa samaan paikkaan.

Arkkitehtuurikilpailun finalistit.

Tulevan museon – tai pikemminkin näyttelyhallin – sisällöistä ei juurikaan ole keskusteltu, ja tätäkin on jo pitkään ihmetelty. En pidä tätä kovinkaan olennaisena asiana. En usko, että kenelläkään on epäilyjä Guggenheim Helsingin mahdollisen organisaation kyvystä järjestää laadukkaita ja kiinnostavia näyttelyitä. 

Oleellisempaa on se, minkälaisten instituutioiden avulla haluamme taide-elämäämme kehittää. Onko vau-arkkitehtuuri enää ylipäänsä kiinnostavaa ja onko se taiteen paikka? Vielä tätäkin tärkeämpää on kysyä, että onko taiteessa omistaminen olennaista. Elitististyvässä taidemaailmassa yksityisen rahan valta on lisääntynyt koko ajan, ja pitkän porvarillisen kauden jälkeen olemme menossa kohti renessanssiajan mesenaattimaailmaa, jossa raha pehmeän sensuurin avulla sanelee myös taiteen sisältöjä. Suurten museoiden hallitukset täyttyvät miljonääreistä – jopa miljardööreistä. He tuppaavat olemaan myös taiteenkeräilijöitä. Kiitos lahjoituksista on usein iso näyttely, joka mogulin kokoelmista järjestetään. Näin kävi esimerkiksi kreikkalaiselle bisnesmiljonääri Dimitri Daskalopoulosille, joka istuu Guggenheimin säätiön hallituksessa ja jonka kokoelmista järjestettiin laaja näyttely Bilbaon Guggenheimissa vuonna 2011. Ihan varmasti sielläkin oli hyvää taidetta, mutta en haluaisi nähdä näyttelyitä sillä perusteella, että teokset omistaa joku henkilö. Mieluummin haluaisin nähdä ammattitaidolla kuratoituja näyttelyitä haastavista ja innovatiivisista teemoista. 

Taide lisääntyy koko ajan, ja valitettavasti se myös kumuloituu. Taidetta kuskataan harvoin jätteenkäsittelylaitoksiin. Museoiden kokoelmat saavuttavat jossain vaiheessa tietynlaisen saturaatiopisteen, mikä tuottaa monelle teokselle tuomion pysyä pitkään piilossa. Tällaiset teokset ovat hyödyntämätön voimavara. Tuottavuusvaatimusten ja tulosjohtamisen aikakaudella on selvää, että paisuneiden ja usein liiketaloudellisesti tarkastellen liian huonoa tulosta tekevien organisaatioiden – kuten Solomon R. Guggenheimin säätiökin omien veroilmoitustensa mukaan kiistatta on – on laitettava kulttuurinen pääomansa paremmalle tuotolle. Tarjolla on sekä mittaamaton määrä ylijäämätaidetta että paljon poliitikkoja kiehtovia brändiarvoja. 

Kuten totesin, Guggenheim Helsinki esittelisi varmaankin hyvää kansainvälistä taidetta. Guggenheimin vastustajia lyödään toisinaan myös nationalismikortilla. Aivan suotta. Koko taidekenttämme todennäköisesti rakastaa ja janoaa hyvää kansainvälistä taidetta. On jotenkin liian helposti unohtunut, että sitä on ja on ollut tarjolla suomalaisissa museoissa koko ajan – kannattaa tutkailla vähän tarkemmin vaikkapa Kansallisgallerian museoiden, Amos Andersonin taidemuseon, Espoon EMMAn, Porin taidemuseon ja Sara Hildénin taidemuseon ohjelmia. Guggenheimiltakin on lainattu teoksia useamman kerran. 

Osa taiteesta saa epäilemättä ikuisen elämän museoissa, mutta toisin tarkastellen taide kuolee instituutioiden syleilyssä. Kiinteillä ja selvillä institutionaalisilla muodoilla on taidetta vaarantava taipumus häivyttää elämää näkyvistä. Orastava taide tapahtuu aina jossain muualla kuin hegemonisissa rakennuksissa, joihin se joutuu. Aikaa myöten siitä tulee jäänteenomaista, kuten kulttuurintutkija Raymond Williams toteaisi. Guggenheim keikkuu jo hegemonisen ja jäänteenomaisen rajamailla. Etsikäämme ja tukekaamme mieluummin orastavaa. Sitä voi perustella jopa tuotto-odotuksilla, jos haluamme vaihtaa kielilajia.

***

PS. Tästä linkistä ensimmäiseen G-juttuuni Ilkassa liki neljän vuoden takaa.