torstai 9. lokakuuta 2014

Julkaistua 575: Minä on sekä paikalla että poissa

Tuli Kouvolasta postia. Kouvolan taidemuseo Poikilossa on Raakel Kuukan (s. 1955) retrospektiivinen näyttely Mistä tulen, minne menen? (25.9.2014–18.1.2015). Minulta tilattiin sen julkaisuun johdantoessee, ja tässäpä se:

Minä on sekä paikalla että poissa

Ketään ihmistä – tai hänen ominaislaatuaan edes jossain tietyssä roolissa – ei todellisuudessa voi mielekkäästi tiivistää ymmärrettäväksi yhden tai edes muutaman määreen avulla. Tämän tekstin kirjoittaja ei ole pelkästään ’helsinkiläinen taidekriitikko’ sen paremmin kuin sen kohde Raakel Kuukkakaan ’helsinkiläinen valokuvataiteilija’. Heidän minänsä koostuvat sadoista muistakin asioista, joiden merkitys, painoarvo ja sävy vaihtelevat ajasta, paikasta, läsnäolijoista ja niiden määrästä – tai myös sukupuolesta – riippuen.
Esimerkiksi eräänä alkukesän päivänä vuonna 2014 taiteilija ja kriitikko vertailivat luovutetusta Karjalasta periytyviä juuriaan ja paikkojen etäisyyttä toisistaan ja käyttivät sanoja, joita harva edes heidän ystävistään on kuullut – Lottola (hän) ja Pitkäpaasi (minä) – tilanteessa, jossa heidän piti keskustella Raakel Kuukan taiteesta. 
Näinkö taiteesta puhutaan? Näinkin. Näin ainakin pitäisi voida puhua, jos oletamme taiteen olevan myös osa ihan tavallista arkista elämää ja olevan taiteilijan, teoksen ja katsojan välistä kommunikaatiota ja jos oletamme, että taideteos tulee varsinaisesti valmiiksi ja todeksi ja saa merkityksensä vasta vastaanotettuna – kaikkine assosiaatioineen. Näin esimerkiksi ajattelen, kun katson Kuukan lottolalaista valokuvaa Siirtokivilohkare hänen kirjassaan Äidin kirja. 
Siirtokivilohkare on nimetty valokuva. Se on taideteos, ja sillä on tietyt formaalit ja esteettiset ominaisuudet: dramaattinen sommittelu ja tuota dramatiikkaa korostava jyrkkä graafinen ilme, mutta niiden sijaan minä ajattelen ensimmäisenä paikkaa ja sen henkeä ja sen tuottamia merkityskerrostumia. Ajattelen itse asiassa vähän kateellisenakin sitä, että en ole koskaan käynyt Pitkäpaadessa – toisin kuin Kuukka Lottolassa useinkin – enkä nähnyt edes niitä tavanomaisia tuhoutuneiden talojen kivijalkoja, joille on kehittynyt jo yleisesti jaetun symbolin ominaisuus. En ole nähnyt henkilöhistoriani – siis äitini suvun – keskeisiä näkymiä tai niitä toisinaan nimettyjäkin luonnonobjekteja, jotka muuntavat tilan paikaksi ja muodostavat varsinkin erityisen paikan hengen (genius loci). Dosentti Heikki Kukkosen mielestä ”paikan tunnelma tai sen tuottamat mielikuvat heijastuvat henkilön aiemmista kokemuksista ja muistoista, joihin hän kulloisenkin ympäristökokemuksensa suhteuttaa. Paikka voi olla myös kollektiivinen kokemus.” Kuukalle vuodesta 1989 alkaneet kotiseuturetket, ns. kivijalkamatkat, joita hän on tehnyt jo viidesti luovutettuun Karjalaan ovat olleet henkilökohtaisen lisäksi myös kollektiivisia ja sitä kautta – muistojen, kertomusten ja jaettujen kokemusten avulla – paikat saavat uusia merkityskerrostumia kerta kerran jälkeen. 
Ei rajantakainen Jääski ole kuitenkaan Kuukan kotiseutua. Se on paikka, joka oli ensin olemassa kuviteltuna – äidin muistelusten ja kertomusten tuottamina mielikuvina – ja joka ei vuonna 1989 Kuukan mukaan näyttänyt lainkaan noilta kertomuksilta: ”Omilla mielikuvillani ei aluksi tuntunut olevan mitään yhteyttä Karjalassa näkemieni kanssa. Tuttuus on syntynyt vasta monen käynnin jälkeen. Vahvimpana minussa kuitenkin vaikuttaa se Karjala, johon lapsena kasvoin, se maa jota ei ole.” Äidin kertomukset eivät tietenkään kuole, näin Kuukka itse: ”Kertomukset Karjalasta kutoivat mieleeni kuva, joka ei häipynyt edes silloin, kun tein matkan sinne vuonna 1989.” 

Äiti ja Reetta, 1984.

Jääsken Lottola on kuitenkin paikka, johon Kuukalla alkaa useiden käyntikertojen jälkeen olla jo oma suhde omine tarinoineen ja muisteluineen, omine ihmissuhteineen. Se on yhtä aikaa maa, joka on ja joka ei ole. Kuukka itsekin on yhtä aikaa siellä eikä ole. Kulttuuriteoreetikko Stuart Hallin sanoin: ”Alusta alkaen, ensin suhteessa perheeseeni ja sitten suhteessa kaikkiin muihin symbolisiin ’toisiin’, olen ollut hyvin selvillä siitä, että minuus rakentuu vain tällaisessa poissa- ja läsnäolevassa kiistasuhteessa johonkin muuhun, johonkin toiseen, ’todelliseen minään’, joka on sekä paikalla että poissa." 

*** 

Taiteilijoita on kuitenkin aina ollut tapana luokitella aika vähillä määreillä. Kaikki vähänkin taidetta harrastavat tietävät, että Salvador Dalí oli ’surrealisti’ ja että Pablo Picasso oli yhdessä vaiheessa ’kubisti’. Nykyään taiteen kieli on muuttunut, eikä modernille tyypillisiä ismejä ole nykytaiteessa enää olemassakaan. Silti keskeiseksi koettuja sanoja käytetään edelleenkin säästeliäästi, vaikka yksittäiset sanat upotettaisiinkin lauseisiin, joilla niille yritetään rakentaa edes vähän laajempaa kontekstia. Olen esimerkiksi itse muutama vuosi sitten kirjoittanut Kuukan taiteesta: ”Kuukan kuvien kanssa on helppo myötäelää sitä, miten ihminen voi paikkaansa maailmassa hahmottaa.” Taitaa olla jopa olla niin, että yritin tuolloin tietoisesti välttää sitä sanaa, jota nykytaiteessa on ollut tapana toistaa jo vuosikausia: ’identiteetti’. Olen lukenut miltei kaiken, mitä Kuukasta on kirjoitettu, ja ilman empiirisiä tutkimustuloksia löisin aika paljon vetoa, että jokaisessa tekstissä esiintyy ainakin kaksi sanaa: ’identiteetti’ ja ’nainen’. Aiemmin puhuttiin myös ’subjektiivisesta valokuvauksesta’. Onko Kuukka siis määriteltävä ’identiteettiä tutkivaksi subjektiiviseksi naisvalokuvataiteilijaksi’? Näin varmaankin, mutta se on vain pieni osa totuudesta enkä haluaisi tehdä sitä.
Kuukka on uransa ajan kuvannut lähinnä äitiään, sukulaisiaan, lähipiiriään, itseään ja lapsiaan. Siis toki silkkaa identiteettitutkielmaa, jos asia halutaan näin muotoilla, mutta minäkin miehenä – enkä erityisen sukulaisrakkaana – kykenen vaivatta samastumaan hänen tematiikkaansa ja koen sen itselleni läheisenä. Tiedän siis, että hän on paljon enemmän kuin hakuteosmääritelmä.
Kuukka kuuluu siihen sukupolveen, joka murtautui aiemmin niin miehisen – usein jopa sovinistisen – suomalaisen valokuvataiteen kentälle ja osallistui muun muassa legendaariseen 26:n naisvalokuvaajan yhteisnäyttelyyn 26 valokuvaajaa Valokuvagalleria Hippolytessä vuonna 1984. On hän varmaankin feministi, vaikka ei sitä haastattelussa halunnutkaan erityisesti korostaa. Itse asiassa hän sanoi vähän itseironisesti olevansa ”kiltti feministi”. Mutta onhan hän jo pelkästään sillä perusteella feministi, että hän on urallaan näyttänyt varsin havainnollisesti sen, miten ”henkilökohtainen on poliittista”, kuten tunnettu feministinen maksiimi kuuluu – kyseenalaistanut teemoillaan siis klassisen erottelun ”sisäisen” ja ”ulkoisen” sekä ”yksityisen” ja ”julkisen” välillä, ollut murtamassa miehistä hegemoniaa ja sen hierarkioita. 
Suomalainen valokuvataiteen kenttä oli 1980-luvulla vielä varsin ”patriarkaalinen”, kuten Kuukka totesi, mutta tuo patriarkaalisuus taisi murtua silkalla joukkovoimalla, koska juuri Kuukan aikaan naispuolisia valokuvataiteen opiskelijoita ja kentälle teoksillaan murtautuvia naisia oli yksinkertaisesti niin paljon – Kuukka itse ei ainakaan koe, että hän olisi ollut osa mitään varsinaista tiettyä liikettä. Sitä paitsi miehetkin ovat oppivaisia: Kuukka muistelee esimerkiksi Timo Kelarantaa, joka on tullut tunnetuksi herkän poeettisista kuvistaan, joissa varsinaiset valokuvalliset tunnistuskohdatkin saattoivat jäädä taka-alalle, vähän ”feministinäkin”, ja Suomessa tuolloin vierailevana professorina toiminut, itseään veistoksellisena mallina käyttänyt Arno Rafael Minkkinen oli tärkeä tuki rohkaistessaan Kuukkaa tekemään ”juuri sitä omaa juttuaan, jota oli tekemässä” – sen sijaan, että olisi esittänyt joitain formalistisia vaateita, joita valokuvalle vielä tuolloin asetettiin, jotta se olisi oikea valokuva.
Kuukka ei ryhtynyt tekemään ”oikeita dokumentteja”, kuten valokuvan avulla oli opittu tekemään: joko sosiaalisten ongelmien – ja huomatkaa: kyse valokuvauksen dokumentaarisuudessa oli yleensä vain yhteiskunnallisista epäkohdista – läpivalaisua tai sitten rock-henkistä urbaania katukuvausta. Tätä taustaa vasten en voi olla tulkitsematta poliittiseksi teoksi ja myös taidepoliittiseksi teoksi sitä, että Kuukka kuvasi äitinsä kuoleman jälkeen sisaruksiaan ja isäänsä lapsuutensa kotitalonsa, Anjalankosken Muhniemen pihapiirissä käyttäen sosiaaliselle valokuvaukselle tyypillistä jyrkkää vedostusta tuomaan kuville omaa dramatiikkaansa ja ennen kaikkea että hän nimesi tuon vuosien 1985–86 sarjan nimellä Dokumentteja. Subjektiiviseksi koettua valokuvausta, jossa esiintyi ongelmien sijaan lähipiirin rakkautta, läheisyyttä ja arkea, ei yleisesti mielletty dokumentaariseksi. Kuukka uskalsi sen tehdä. 
Mutta valokuvauksen kenttä oli muuttumassa. Voimakasta tukea Kuukan mukaan antoi 1990-luvun alussa myös Marjatta Tikkanen, joka toimi vuodesta 1991 sekä Valokuvataiteen Seuran että vastaperustetun Valokuvataitelijoiden Liiton toiminnanjohtajana ja myös valokuvagalleria Hippolyten galleristina. Kuukka korostaa sitä, että Suomen Taidegraafikoista tulleen Tikkasen kokemus taiteen kentän käytänteistä – myynnistä, näyttelyistä, tiedottamisesta jne. – oli keskeinen siinä prosessissa, jossa valokuvataiteesta tuli ikään kuin täysivaltainen osa suomalaista kuvataidetta. Uudesta työstään innostunut Tikkanen osasi myös innostaa ja rohkaista taiteilijoita taiteellisen työn ja taidemaailman hetteiköissä apurahojen anomiseen ja näyttelyiden pitämiseen. 
Näin Kuukan uran alku asettuu juuri siihen pisteeseen, jolloin suomalaisen valokuvauksen kenttä alkoi määrittyä ja rakentua sellaiseksi, jonkalaisena se on hiljalleen noussut jopa nykytaiteen keskiöön. Kuukka oli yksi niistä valokuvataiteilijoista, jotka olivat määrittämässä ja luomassa sitä omalla työllään.

***

Kuukka on siirtokarjalaisten jälkeläinen, ja tätä seikkaa hän on käsitellyt useissa teoksissaan ja teossarjoissaan. On kuitenkin muistettava, että kukaan ei synny ”siirtokarjalaisen jälkeläisen” identiteetillä varustettuna. Ryhmien ”identiteetit muodostuvat ja muuttavat muotoaan osana representaatiota ja suhteessa siihen”, kuten identiteettiä tutkinut Stuart Hall on todennut. Siirtokarjalaisuus on merkityksiä tuottavan kansanryhmän imaginaarinen tuotos; se on siis kulttuurinen representaatiojärjestelmä. Kulttuuria voidaan käsitellä diskurssina – Hallin sanoin ”tapana rakentaa merkityksiä, jotka suuntaavat ja järjestävät sekä toimintaamme että käsityksiämme itsestämme”. Kuukan tapauksessa kiinnostavaksi kuvion tekee se, että hän ei ole pelkästään tuon prosessin kohde, vaan edustaa itse ammattinsa kautta voimia, jotka nimenomaan tuottavat merkityksiä työkseen – synnyttävät niitä, vahvistavat niitä, tutkivat niitä, purkavat niitä, kritisoivat niitä, kyseenalaistavat niitä, esittävät uusia kysymyksiä ja liittävät asioita uusiin yhteyksiin. Näin Kuukan kuviin syntyy tietoinen kerroksellisuus, metataso joka ei myöskään ole vailla huumoria, ironiaa ja itseironiaa. Siis teoreettisuudessaankin oikeaa elämää, jossa juuri huumori Kuukan mukaan ”antaa mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita, auttaa minua ylittämään omat rajanikin”. 
Nopeat, laajat ja jatkuvat muutokset pakottavat meitä myös noihin uusiin yhteyksiin. Globaali maailma vetää meidät kaikki yhteydenpitoon toistensa kanssa, ja tällöin identifikaatiolle on tarjolla vastaavasti loputon määrä vaihtoehtoja – kuten Hall toteaa: ”Kun merkitysten ja kulttuuristen representaatioiden järjestelmät lisääntyvät, kohtaamme mahdollisten identiteettien hämmentävän ja nopeasti vaihtuvan moneuden, jossa tunnemme voivamme ainakin tilapäisesti identifioitua mihin tahansa näistä identiteeteistä."

Rebekka ja kansallispuku, 2003.

Tätä ajattelen välittömästi, kun katson Kuukan valokuvia ghanalais-suomalaisesta  Rebekka-tyttärestään. Kymenlaakson kansallispuvussa iloisesti tanssahteleva pikkuinen Rebekka on siirtokarjalaisten jälkeläinen. Hän on kasvanut Suomessa, hän on Suomen kansalainen. Hän on etniseltä taustaltaan kuitenkin sekä ghanalainen että suomalainen. Hänellä on sukujuuret myös Ghanassa, mutta hän ei puhu isänsä äidinkieltä (brong). Nykyään hän on nuori ruoholahtelainen tyttö, mutta voimme vain aavistella sitä, miten hänen identiteettinsä kussakin elämänvaiheessa tulee rakentumaan. 
Kuukan kuvasarjat Rebekasta ovat myös poliittista valokuvaa, mitä Kuukka itsekin haluaa korostaa. Pieni, puoliksi ghanalainen tyttö Kymenlaakson kansallispuvussa ei ole vitsi. Kuukka kysyy sitä, miten ihmisten ulkonäköä erilaisissa ympäristöissä tulkitaan. Kuukan mukaan Suomessa edelleenkin ihmetellään tummahipiäisen henkilön suomenkielen taitoa, vaikka henkilö olisi syntyisin Suomesta, suomalaisesta äidistä. Kyseessä on myös Kuukan oma vanha kansallispuku ja Kuukan oma tytär. Kyseessä on globaali maailma sellaisena kuin se nykypaikallisuudessa näyttäytyy, mutta ei sovi unohtaa, että kyseessä on ihan tavallinen – ja tässä ehkä se poliittisuus juuri näyttääkin voimansa – äidin rakkaus, äidin halu näyttää tyttärensä kauneus, ilo ja tanssin riemukas liike. Tällaisia albumikuviakin ihmiset lapsistaan haluaisivat. Ja Kuukka haluaakin puhua mielellään myös albumikuvien ja perhenäppäilyn puolesta. Noiden entisiä albumeja ja nykyisiä kovalevyjä vuosi vuodelta enenevässä määrin täyttävien kuvien puolesta. Sadat tuhannet ja miljoonat kuvat ovat totta, ne ovat muistin ja muistutuksen ja siten yhtälailla traumojen kuin rakkaudenkin apuneuvoja. Kuukka kuitenkin tietää, että ne ovat myös täynnä konventioita ja niitä menetelmiä, miten lapsi sosiaalisestaan ja muutetaan yhteiskuntakelpoiseksi, tavalliseksi ihmiseksi. Juuri tätä hän pohtii videoinstallaatiossaan Lapsuuden huoneet (2009) ja kysyy: ”Mikä on lapsen omaehtoista, mielikuvituksellista ilmaisua ja mikä on kasvatukseen ja sosiaalistamiseen liittyvää toimintaa?” 
Taidehistorioitsija Anna-Kaisa Rastenberger viittaa Kuukasta kirjoittaessaan kulttuurimaantieteilijä Doreen Masseyhin: ”Jos ajattelemme kuten Massey, että paikat koostuvat ihmisten keskinäisistä suhteista ja sukupolvien ketjuista, Raakel Kuukan valokuvat Karjalasta evakuoidusta äidistään ja ghanalaisten sukulaistensa seurasta iloitsevasta tyttärestään osoittavat, että globaali on aivan yhtä kouriintuntuvaa kuin lähiympäristö tai niin kutsuttu paikallinen. Ja paikallinen aivan yhtä abstraktia ja monimuotoista kuin globaali.”
Kuukan tuotanto tarjoaa huikean kaaren ja menneisyyden ja tulevaisuuden, yksilöllisten ja yhteisöllisten identiteettikriisien välille. Haastatellessani Kuukkaa mietin sitä, mitä Rebekasta tulee. Mitä hän joskus muistelee, miten hän identiteettiänsä tulevaisuudessa rakentaa? Tätä en uskaltanut kysyä sen paremmin Raakelilta kuin Rebekaltakaan, koska muistin Jamaikalta Brittein saarille muuttaneen mustaihoisen Hallin sanat: ”Totuus on kuitenkin se, että olen täällä, koska perheeni ei ole täällä. Tulin tosiaankin tänne päästääkseni eroon äidistäni. Eikö elämäntarinani olekin yleispätevä? Me olemme siellä missä olemme voidaksemme olla poissa jostain muualta.” Kuukka laittaa installaatiossa esille kirjeen äidiltään, joka oli huolissaan siitä, että Kuukka ei aikoinaan ottanut vastaan tarjottua kuvaamataidonopettajan paikkaa vaan valitsi epävarman valokuvataiteilijan ammatin opiskelemisen. Mitähän Raakel joskus Rebekalle kirjoittaa? 
Hallin mukaan me kaikki olemme hiljakkoin maahan muuttaneita. Kun yritin täsmentää Kuukan paikallista identiteettiä, hän tunnusti ensin olevansa helsinkiläinen ja sitten vähän ajan kuluttua kielsi sen ja totesi, ettei hänellä oikeastaan ole lainkaan paikallista identiteettiä. Hän on asunut Helsingin Ruoholahdessa kohta 20 vuotta eikä ole tehnyt yhtäkään teosta, joka paikantuisi juuri sinne. 
Mutta lapsuudenkotiaan, Anjalankosken Muhniemeä hän on kuvannut. ”Kun tietää, mistä tulee, on helpompi elää”, on hän itse todennut. Kehä alkaa kuitenkin kiertyä umpeen. Videosta ja valokuvista koostuvassa Yön puutarhassa (2011) Muhniemi on tyhjentynyt: valot palavat, mutta ketään ei ole sisällä. Puutarhan hedelmät ja kukat tulevat pimeydestä aavemaisesti näkyviin. Muhniemi näyttää kummitustalolta, väliin jopa painajaiselta. Sisällä näkyy kuitenkin seinällä roikkuva Kuukan valokuva hänen äidistään ja sisarestaan – hänen ensimmäisestä yksityisnäyttelystään vuodelta 1985. 

Yön puutarha, video, 2011.

Talo on uneksinnan paikka, kuten ranskalainen filosofi Gaston Bachelard on todennut: ”Muistojen säilyttämiseen tarvitaan jotain suljettua, joka varjelee niiden arvoa kuvina. […] Kun palautamme mieleen muistoja talosta, me lisäämme niihin uneksinnan tuomia arvoja; emme koskaan ole oikeita historioitsijoita, vaan meissä on aina hitunen runoilijaa.” 
Olkoon kuinka dokumentaristi tahansa tai identiteetin tutkija, on Kuukka enemmän kuin hitusen verran runoilija. 

Eräs historia 1–25, 2013.

Runoilijana hän antaa myös tilan isälleen, jonka puhdetöinä tekemiä rasioita hän on dokumentoinut kuvissaan. Hänen isänsä ei paljoa Karjalasta tai sodasta puhunut, kertoi Kuukka. Mutta kuten Bachelard on todennut, suljetussa rasiassa on aina paljon enemmän kuin avatussa. Suljetun avulla on rikkaampaa kuvitella kuin kokea. Kuukka tietää, että kaikkea ei tarvitse kertoa. 

– Bachelard, Gaston: Tilan poetiikka. Nemo 2003. 
– Hall, Stuart: Identiteetti. Vastapaino 1999. 
– Kuukka, Raakel: Äidin kirja. Musta taide 1997. 
Raakel Kuukka. Kirjeitä tyttärelle. Musta taide 2011. [Essee: Anna-Kaisa Rastenberger] 
Raakel Kuukka. Retrospektiivi. Suomen valokuvataiteen museo 2011. [Tekstit: Elina Heikka, Kastehelmi Korpijaakko, Sofia Lahti, Anna-Kaisa Rastenberger]

1 kommentti:

  1. Olen erittäin iloinen tästä monipuolisesta kirjoituksesta Raakel Kuukasta ja hänen näyttelystään. Kun näin sen valokuvataiteen museossa (ehkä ei ihan sama mutta samoja teemoja käsittelevä) perehdyin siihen tavallista enemmän ja nyt aivankuin näin ja koin sen uudelleen. Kiitos

    VastaaPoista