perjantai 3. lokakuuta 2014

Julkaistua 561 & Näyttelykuvia 926: Pienten ja suurten tunteiden savijengi

Kesätaukoni Kirkon ja kaupungin osalta on ohi – ja se olikin aika pitkä, sillä edellinen juttu ilmestyi 9.6. Viime keskiviikkona (37/14) tuli syksyn ensimmäinen, jonka olin kyllä kirjoittanut jo elokuussa. Kyse on Tommi Toijan (s. 1974) näyttelystä Mutatis Mutandis (15.8.–27.10) Amos Andersonin taidemuseossa:

Pienten ja suurten tunteiden savijengi

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoon kuuluva Tommi Toijan (s. 1974) laaja näyttely paljastaa tahtomattaan taiteiden hierarkioita. Kun keraamikko yrittää tehdä ns. vapaata taidetta, on hänellä täysi työ vakuuttaa olevansa käsityöläisen tai muotoilijan sijaan taiteilija, mutta kun ”oikea” kuvanveistäjä käyttää välineenään keramiikkaa, hän saa tehdä estottomasti lähes mitä tahansa. Hän voi käyttää materiaaliaan kerettiläisillä tavoilla ja antaa asioiden mennä pieleen. Tästä on kehittynyt Toijalle suoranainen metodi.
Toija käyttää materiaalinaan lähinnä punasavea. Hän muovaa paksupäisiä poikiaan ja polttaa ne uunissa melko matalassa lämpötilassa. Kun täyteen pakatusta uunista kuuluu tussahdus, kiroilee normaali keraamikko, mutta juuri silloin Toija tietää, että uuni tekee työtään: pistää pirstaleiksi pojan, jonka parissa hän saa jatkaa. Aivan kuin elämässä, sattuma antaa rakennuspalikat, joita ryhdytään kokoamaan, liimaamaan ja paikkailemaan. Paikkailu tapahtuu arkisesti, rautakauppatavaralla – usein remonttimiehille tutulla Oiva-tasoitteella. Samasta paikasta saa myös puukkoja, raspeja ja hiomapaperia. Sieltä tulevat myös maalit – esimerkiksi alehintaan väärin sekoitettu maali.
Sen sijaan, että Toijan menetelmä olisi poikamaista välinpitämättömyyttä tai sillä koketeeraamista, on kyse kuitenkin kuvanveistosta. Hän on aina ollut kiinnostunut kuvanveiston klassisista ulottuvuuksista, plastisista arvoista ja ihmisfiguurista. Hän tietää työskentelevänsä perinteessä – itse asiassa savi lienee maailman vanhin kuvanveistomateriaali. 

Jumalainen näytelmä, sekatekniikka, 2014.

Toija ei ole halunnut keksiä kuvanveistoa uudestaan eikä myöskään ole halunnut sitä erityisesti uudistaa. Hän on muovannut paksupäisiä poikahahmojaan jo yli kymmenen vuotta, ja se tuntuu ainakin toistaiseksi riittävän. Ja mikä ettei? Ihmisfiguurin avulla pääsee kiinni sekä suurin ja pieniin tunteisiin että niitä installoimalla sosiaaliseen todellisuuteen: rakenteisiin, hierarkioihin, ryhmädynamiikkaan. Juuri installointi onkin yksi Toijan vahvoista ulottuvuuksista. Hän virittää figuurin ja tilan – sekä fyysisen että sosiaalisen – jännitteitä taitavasti, kuten näyttelyyn liittyvässä jättiveistoksessa Bad Bad Boy (2011). Presidentinlinnan edessä veteen pissaava, yli kahdeksanmetrinen ja epämääräisen vaaleanpunainen poika ehti herättää kiivasta julkista keskustelua jo ennen virallista paljastamistaan. 

Bad Bad Boy, sekatekniikka, 2013.

”Hellyttävä” on se termi, jolla Toijan poikia useimmiten kuvaillaan. Nyt on puhuttu siitä, että Toijan sävyt ovat tummentuneet ja että mukana on myös enemmän negatiivisia tuntemuksia, pelkoa ja tuskaa. Tämä oli kuitenkin nähtävissä jo Toijan edellisessä laajemmassa näyttelyssä Forum Boxissa vuonna 2011. Teema elää elämäänsä eikä Toija ole tuotteistanut itseään vain miellyttääkseen yleisöään. Pojat ovat samantyyppisiä mutta eivät ole sama poika. On kuin Toija tekisi yksilölliset piirteet omaavaa mutta samat ulkoiset tunnusmerkit jakavaa ryhmäkuvaa ihmisistä nykytodellisuudesta – kuin aikoinaan legendaarinen kiinalainen terrakotta-armeija 200-luvulla eaa. Poikia on museossa nyt yli 200. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti