tiistai 23. syyskuuta 2014

Virossa 131: Eteenpäin Jussi Kiven viitoittamalla tiellä!

Heti illallisen jälkeen:

Näitä söin äsken muutaman illalliseksi halvan Pinot Grigion kanssa. Kyse on kampelasta (Platichthys flesus), joka ainakin minulle on suurin saarenmaalainen herkku. Kilohinta tuntuu kaikkialla olevan tällä hetkellä 5,00 euroa.

Olen nyt viisi viikkoa kiertänyt ympäri Saarenmaata ja yrittänyt löytää Aino Kallaksen 1900-luvun alun tunnelmia – ja syönyt savukampelaa niin kuin hänkin vuonna 1907 miltei päivitäin. En ole varmaankaan koko elämäni aikana syönyt kampeloita yhtä paljon kuin tänä syksynä.
Sallittakoon pieni lapsellisuus sekä pitkän yksinäisyyden tuottama regressio ja nostalgia. Välillä tunnen itseni hienostuneiden pyhiinvaellusten tekijäksi ikään kuin suuresti ihailemani taiteilija Lauri Anttila (s. 1938). Näin viimeksi Kaalin kraatterijärvellä, jossa mietin muun muassa Lennart Meren kirjaa Hopeanvalkea (1983) sekä Aino Kallaksen muistelmaa erään geologin ja folkloristin kohtaamisesta samaisella järvellä:


Aivan erityisesti mietin sitä, että kukahan tuo Kallaksen mainitsema nimetön geologi vuosisadan alussa oli, sillä vasta vuonna 1937 Ivan Reinwald (1878–1941) kykeni todistamaan Kaalin synnyn meteoriitista johtuvaksi. Vai olisiko sittenkin kyseessä ollut nimenomaan Kallaksen ikätoveri Reinwald ja olisiko Kallas ollut todistamassa hänen historiallisia alkupohdintojaan? Tätä pitäisi kaiketikin tutkia. Ehkä kuitenkin jonkun muun kuin minun, sillä aikani hajoaa koko ajan eri suuntiin: Anttilan sijaan tunnenkin väliin olevani kuin hänen lisäkseen toinen ihailemani taiteilija, Jussi Kivi (s. 1959). Näin tapahtuu aina silloin, kun näen tien vieressä neuvostoarmeijan raunioita. Silloin saavat Kallakset, kirjallisuus, geologia ja korkeakultuuri unohtua ainakin hetkeksi. Minusta tulee huonoine polvinenikin kuin urbaani löytöretkeilijä tai romanttisen maantieteen harrastaja tai esoteerinen maantieteilijä.
Tänään menin ihan tietoisesti katsomaan Dejevon ohjustukikohtaa Kihelkonnan kunnassa. Sinne minut opasti Tapio Mäkeläisen mainio ja pedanttinen matkaopas Tapion matkassa Saarenmaalle (2014).
Iso osa tukikohdan rakennuksista jyrättiin maan tasalle 2010-luvun alussa – muun muassa tätä ulkotaideteosta ei enää ole:
 
Kuva: Otto de Voogd, 2007.

Mutta jotain oli vielä jäljellä:


Ja varsinkin jäljellä oli varuskunnan henkilöstön asuintalojen muodostama pieni kylä, jossa oli aikoinaan oma koulu ja kauppakin. Taisin osua koulurakennukseen, koska siellä oli niin paljon oppimateriaalia ja muun muassa lasten piirustuksia:
 

Dejevo on siis aito aavekylä:


Mutta olen minä näitä löytänyt ihan omin päinkin – peräti kolme tukikohtaa.
Torgun kunnan Tammunan kylästä löysin ensimmäisen, ja siellä oli vielä jäljellä aito seinämaalauskin luokkahuoneen seinällä – tosin ei kovin neuvostoherooinen:


Paikka on ollut Kingissepan alueen Kuressaaren kommandatuurin 13. ravavartioasema eli Tammunan rajavartiolinnake varuskuntineen:


Sielläkin on ollut joku herooinen ulkoagitjuttu, mutta vain muoto on säilynyt:


Toisen löysin toiselta puolen saarta, Mustjalan kunnan Ninasen kylässä:



Sielläkin oli taidetta ruokalan seinällä, mutta, hitto soikoon, ihan saarenmaalaista, eikä yhtään neukkuherooista:


Niinpä ryhdyin itse taiteilemaan, ja mietin samalla sitä, miten helpon tuntuista on tehdä nykytaiteellista "maalauksellista valokuvaa" – olen siis tässä harrastelijanykytaiteilija (ja näitä on paljon):


Silkkaa neukkuavantgardea?
Kolmannen – ja kaikista isoimman – löysin Torgun kunnan Säären kylästä, enkä ole vielä saanut selvitettyä, että mikä kyseinen paikka on. Rakennuksia oli kuitenkin paljon:



Sieltä en löytänyt taidetta, mutta pelkät kyriliset kirjaimetkin tuovat mukanaan tiettyä romantiikkaa, vaikka kysessä olisikin vain 'sport':


Sääressä sain jatkettua harrastelijanykytaiteellista sarjaani "220 V" (en aio kuitenkaan pitää näyttelyä) :


Tällaista tämä taidekriitikon elämä on, kun se lomailee.
Urbaanin löytöretkeilyn harrastajat ovat ylen moraalista porukkaa – he käyvät paikoissa, mutta vievät mukanaan vain valokuvia. Minä en ole oikea urbaani löytöretkeilijä vaan moraaliton paskiainen. Odotankin kauhulla sitä hetkeä, kun palaan, ja vaimoni tulee hulluksi yrittäessäni tunkea olohuoneen seinälle taideteosten jatkoksi näitä minulle jo rakkaiksi muodostuneita saaliita – ne ovat aika isoja ja likaisia – mutta ihan avantgardistisia; eka on muuten "maalaus vanerille" (sen revin irti erään hyllykön sivuseinämästä; se on varmaan ollut joku agtipropmaalaus) ja toka "sapluuna puulle" (sen tietenkin toivon olevan ohjuslaatikosta):


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti