lauantai 1. maaliskuuta 2014

Julkaistua 510 & 511 & Näyttelykuvia 905 & 906: Suojassa & Maalaus ei-taiteena

Eilen ilmestyi On Displayssa juttuni Juhana Moisanderin (s. 1977) tuoreimmasta videoteoksesta Pommisuoja (2014). Kovasti meni henkilökohtaiseksi, mutta vakuutan, että silkasta narsismista ei ole kyse. Näin minulle ihan oikeasti tapahtui videon äärellä – taide ja estetiikka jäivät totaalisen kakkoseksi isoisäni ajattelemisen, ja kaipaamisenkin, rinnalla:

Suojassa

Juhana Moisander: Pommisuoja (2014)
yksikanavainen projisoitu installaatio, kesto 4’48, luuppi

Teos esillä:
21.2.–25.5.2015
Virka Galleria (Pohjoisesplanadi 11–13, Kaupungintalon aula, Helsinki)

Kun olin nuori, toinen maailmansota – ihmiskunnan tuhoisin sota, jossa Suomikin oli mukana – merkitsi minulle lähinnä Korkeajännitys-sarjakuvalehtiä ja yhdysvaltalaisia elokuvia. Pearl Harbour oli minulle taatusti tutumpi kuin Raatteen tie. Korkeajännityksen puhekuplien saksalaiskirous ”Donnerwetter!” ja kuolevan saksalaisen ”Aargh!” olivat tutumpia ilmaisuja kuin esimerkiksi ”kasapanos” tai ”motittaminen”.
Nuoruudessani Suomen osuudesta toisessa maailmansodassa puhuivat lähinnä oikeistolaiset miehet, jotka nimittivät itseään ”isänmaallisiksi” ja joihin minun oli vaikea samastua.
Minä olin nuoresta pitäen vasemmistolainen, ja ajattelin varmaankin, että kun kerran jotkut muut tahot ovat omineet itselleen tuon isänmaallisuuden ja Suomen sotahistoriasta huolehtimisen, niin menkööt sikseen. Minä kuuntelin rockia ja katselin elokuvaa.

Ilman isoisää

Kun olen seurannut isäni ja poikani yhteiseloa, olen nähnyt käytännössä sen perinnetieteistä tutun seikan, että traditiot loikkaavat usein yli yhden sukupolven.
Taiteilija-isäni opetti pojalleni asioita, joita hänellä ei nuoressa aikuisuudessaan ollut aikaa opettaa minulle. Poikani piti puolestaan isääni ajan tasalla populaarimusiikin kehityksestä: näin vaarikin tietää, mitä on rap-musiikki.
Minä en oppinut isänisältäni koskaan mitään, koska hän kuoli Helsingin suurpommituksissa helmikuussa 1944. Ensimmäinen raju pommitus 6. ja 7. päivän välisenä yönä vei mukanaan sekä isoisäni että Aatos-setäni. Ja ihan omaa tyhmyyttään, sillä he jäivät katsomaan vaikuttavia pommituksia, kun taas perheen pienimmät lapset – mukana tuleva isäni – vietiin pommisuojaan.
Ilman isoisää kasvaminen ei oikeastaan koskaan vaivannut minua erityisesti. En tullut oikein edes ajatelleeksi koko asiaa.
Vasta aikuisena olen alkanut pohtia sitä, minkälaisen loven tuo minulle lähinnä vain viihteenä aikoinaan välittynyt sota on jättänyt minunkin elämääni. 

Suojassa?

Kaikki tämä tulvi mieleeni, kun istuin Juhana Moisanderin (s. 1977) taideteoksen sisällä. Pommisuoja (2014) on Moisanderin videoinstallaatio: ulkoa ja sisältä raakalaudasta kyhätty koppi, jonka yhdellä seinällä on heijastettuna helmikuun 1944 pommitusten ihmisiä: sotilas, vanha mies, kolme naista, joista yhdellä itkevä vauva.
Äänimaisema koostuu räjähtävistä pommeista, hälytyssireeneistä, lentokoneista, radioselostuksista ja pommisuojassa olevien ihmisten puheista.
Pommisuoja on rakennettu Virka Gallerian näyttelyyn Kolmen yön ihme, joka juhlistaa Helsingin 70 vuotta sitten tapahtunutta pelastumista. Meitä ei pommitettu kuin Dresdeniä, mutta hetki ennen pommisuojaan menemistä olin katsonut näyttelyn seinältä kuvaa juuri siitä Aleksis Kiven kadun tuhoutuneesta hellahuoneesta, jossa isoisäni monilapsinen perhe oli asunut.
Olen ammatiltani taidekriitikko, joten ajattelihan minä, että Moisander on onnistunut hienosti. Hienovarainen ja -viritteinen installaatio ei pyri ylimitoitettuihin  efekteihin. Se ei shokeeraa. Siinä on voimakkaan harrasta vakavuutta.
Pommisuojan puupenkillä voi sotaisista häiriöäänistä huolimatta vaipua myös mietteisiin – ollaanhan sitä nyt ihan oikeasti suojassa.
Ja niin minä todellisuudessa teinkin: estetiikan sijaan ajattelin isääni, joka istui tällaisessa kopperossa 6.2.1944, kun hänen isänsä ja veljensä kuolivat, ja joka myöhemmin samassa kuussa lähti sotalapsena pitkälle matkalle Ruotsiin ja Tanskaan hankkimaan loppuelämäkseen lukihäiriötä.
 
Linkit: 

***

Sitten vielä yksi teksti, joka jäi itse asiassa julkaisematta, joten julkaisen sen nyt vain tässä. Kirjoitin On Displaylle jo 31.10. jutun Erkki Kurenniemen (s. 1941) näyttelystä Kohti vuotta 2048 (1.11.2013–2.3.2014) Kiasmassa. On Display esittelee teoksen kerrallaan, joten minun olisi pitänyt kirjoittaa juttu uudelleen, koska nyt käsittelin tuota Kurenniemen maalausläjää, jonka Kiasma oli laittanut esille ei-taiteena, ikään kuin yhtenä teoksena:


Kirjoittaminen kuitenkin jäi jalkoihin muissa kiireissäni – varsinkin kun korvasin sen silloisella kirjoittamisvuorollani Mika Taanilan (s. 1965) videon esittelyllä. Ihan kelvoton juttu ei kuitenkaan ole, joten tässä se:

Maalaus ei-taiteena

Erkki Kurenniemi: nimetön maalaus (1979).

Teos esillä: 
1.11.2013.–2.3.2014 
Nykytaiteen museo Kiasma (Mannerheiminaukio 2, Helsinki)

Tein juuri jotain, joka todennäköisesti saisi Erkki Kurenniemen (s. 1941) hymyilemään, ns. nauramaan partaansa. Kävin hänen elämäntyöstään kertovassa näyttelyssä Kohti vuotta 2048 ja siirryin alakerran kahvilaan kirjoittamaan tätä pohdittuani ensin pitkän aikaa sitä, minkälainen kokemus oli nähdä hänen 1970-luvun maalauksiaan, joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Nyt ne ovat esillä taidemuseossa – eivätkä edes missä tahansa taidemuseossa, vaan kansallisessa lippulaivassa –, mutta ne on ripustettu tavalla, joka ei ole normaalia. Niitä ei itse asiassa ole ripustettu lainkaan, vaan ne on sijoitettu puiselle nurkkakorokkeelle kolmeen päällekkäiseen riviin ja osin jopa limittäin. Ne ovat riveissään silkkana sekamelskana, jossa ei ole mitään sen kummempia esteettisiä ulottuvuuksia, kuten taideobjektien ripustuksessa yleensä on asian laita.
Miksi Kurenniemi hymyilisi? Siksi, että tämä suomalaisen elektronisen musiikin ja tietokonepohjaisen taiteen pioneeri on myös varsin huumorintajuinen mies. Hänestähän on alkanut rakentua aika mytologinen kuva jonkinlaisena syväfilosofisena meganörttinä, joka näki kaiken jo ennakkoon. Ja osin tuo kuva vastaakin todellisuutta. Haastattelin häntä aikoinani taiteilijaryhmä Dimension juhlanäyttelyn julkaisuun, ja tuo kokemus oli urallani yksi ikimuistoisimmista. Hän muun muassa piti minulle liki tunnin luennon ohjelmoinnin poetiikasta. En ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta se oli lumoavaa kuunneltavaa. Kävimme myös läpi hänen vempaimiaan – muun muassa nytkin Kiasmassa esillä olevaa kiroilevaa robottia Master Chaynjis, jonka eräs närkästynyt uskonnollinen taiteenharrastaja pisti paskaksi Helsingin Taidehallissa vuonna 1982. Näihin taideteoksiin liittyvät muistelukset olivat usein huumorilla ladattuja, vaikka joistain hänen keksinnöistään tuli sittemmin suuria uranuurtajaklassikoita, kuten Dimi-S-soittimesta, joka rekisteröi iholla tapahtuvia sähköisiä muutoksia ja teki niistä ääniä. 
Dimi-S:ssä oli mukana tietty seksuaalinen viritys, ja tämä viritys näkyy Kurenniemen näyttelyssä muutenkin – myös hänen 1970-luvun maalauksissaan, joissa on hauska kyborgi-fiilis. Ne yhdistävät konemaailmaa ja pornografista lihallisuutta.
Mutta miksi maalaukset on ripustettu niin kuin ne on? Siksi, että ne eivät ole taidetta. Museo haluaa kertoa tämän valitsemallaan ripustustavalla. Ne ovat osa sitä jättimäistä arkistoa, jonka Kurenniemi on lahjoittanut Kuvataiteen keskusarkistolle vuonna 2006. Näyttelyä voisi näiltä osin siis nimittää ”arkistonäyttelyksi”. Arkistossa vain sattuu olemaan mukana taideteoksen kaltaisia objekteja. Kurenniemi on amatöörimaalari, ja sellaisiahan ei Kiasmassa esitellä muuta kuin mahdollisesti ITE-taiteen yhteydessä. Samalla Kurenniemi on muilla alueilla erittäin arvostettu, jo klassikkoasemaan noussut taiteilija.
Hauska ristiriita. Juuri sellainen dialektinen luovuutta edistävä ristiriita, joka todennäköisesti viehättää Kurenniemeäkin. Hän ei koskaan ole piitannut luokituksista ja hierarkioista. 
Veikkaan kuitenkin, että joku tulevaisuuden taideteoreetikko keksii asialle lisäulottuvuuksia. Viimeistään silloin nämä ei-taideteokset ovat taas esillä Kiasmassa – vuonna 2048, olettaisin.

Linkit: 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti