Julkaistua 509 & Näyttelykuvia 904: Anarkistinen vapaus ja taide

Taas oli oikien kunnon journalistinen kiire. Jean Tinguelyn (1925–1991) näyttely (28.2.–26.5.) Amos Andersonin taidemuseossa juhlistaa avajaisiaan tänään, mutta minun piti kirjoittaa jo eiliseen Kirkko & Kaupunkiin (8/14) siitä juttu – hyvissä ajoissa, joten kävin näyttelyssä jo maanantaina, kun ripustus oli vielä kesken. Onneksi näin ison osan Tinguelyn vempeleistä toiminnassa, kun niitä viriteltiin käyntiin ihan minua varten:

Kyllä tästä näyttelystä tulee varmaankin yksi taidekeväämme suurtapahtumista, vaikka äidyinkin jutussani myös vähän kriittiseksi. Turha näitä kundeja on liikaa heroisoida:

Anarkistinen vapaus ja taide

Sveitsiläistaiteilija Jean Tinguely kysyy anarkisti Mihail Bakuninia mukaillen: Ovatko räjähteet tarpeellisia taiteen uudistumisessa?

Jos Jean Tinguely’tä (1925–1991) pitäisi asetella lokeroihin, olisi häntä kai nimitettävä uuteen realismiin kuluvaksi. Uuden realismin edustajat olivat 1960-luvulla kuin angloamerikkalaisen pop-taiteen keskieurooppalaisia hengenheimolaisia. Arkisia esineitä teoksissaan käyttäneet taiteilijat pyrkivät saattamaan taiteen ja elämän lähemmäs toisiaan. Suurimman maineen heistä saavutti varmaankin Yves Klein, mutta 1900-luvun taiteen perusnimiä mukana oli monta, muun muassa César, Arman, Christo ja Daniel Spoerri, joka oli Kleinin tavoin Tinguelyn lähipiiriä.

Tinguely tuli tunnetuksi karnevalistista romurautaa ja elektroniikkaa hyödyntävistä veistoksistaan, jotka eivät esittäneet mitään muuta kuin omaa absurdia elämäänsä. Osa veistoksista liikkui vailla erityistä funktiota, osa piirsi taideteoksia, osa jopa tuhosi itsensä. Väliin tämä tapahtui yleisön turvallisuutta uhaten, koska Tinguely ei aina itsekään tiennyt, mitä veistos tulisi tekemään. Hän osasi panna veistoksensa käyntiin mutta ei välttämättä sammuttaa niitä. 

Amos Andersonin taidemuseo on nyt koonnut ensimmäistä kertaa laajan Tinguely-näyttelyn suomalaisyleisölle. Lainat tulevat pääosin Baselin Museum Tinguelystä, mutta mukana on myös aineistoa Tukholman Moderna Museetista, jolla on ollut johtajansa Pontus Hulténin kautta pitkä ja hedelmällinen suhde Tinguelyn ja hänen ranskalaisen taiteilijavaimonsa Niki de Saint Phallen (1930–2002) kanssa. Tätä kautta pariskunnalla oli vaikutuksensa suomalaisenkin 1960-luvun taidehistorian kehitykseen. On siis jo aikakin nähdä itse Tinguely kunnon kattauksella Suomessa. 

Aika tekee tietenkin tehtävänsä, eikä Tinguelyn museoitu taide toimi enää samanlaisena anarkistisena generaattorina tai voimakkaana provokaationa niin kuin 50 vuotta sitten. Hänen perusajatuksensa ei kuitenkaan museoidu, vaan jatkaa elämäänsä monin tavoin nykytaiteessa: Taideteos voidaan nähdä pikemminkin dynaamisena esineenä eikä pelkkänä staattisena objektina.
Tinguelyn taidetta on nimitetty metamekaniikaksi, mutta filosofointiin ei ole paineita. Tinguelyn taide on materiaalisuutensa ja mekaniikkansa kautta helposti lähestyttävää. Se tekee katsojaan välittömän vaikutuksen, jonka metaforisia tasoja ei tarvitse arvailla. Tinguely käyttää esineitä, jotka ovat menettäneet merkityksensä, eikä mitään erityisiä uusia merkitystasoja synny. Ei tarvitse kysyä, että mitä ne esittävät, vaan pikemminkin, että mitä ne tekevät. Tietenkin voi kysyä miksi, ja sen pohtimisessa voivat yöunet kärsiä ja suuret kysymykset vyöryä päälle. Mitä tämän hyödyttömän romun kiihtyvä käyttöiän väheneminen kertoo meistä ja maailmastamme? 

Tinguely on varsin miehinen taiteilija. Tässäkin suhteessa aika on tehnyt tehtävänsä, eivätkä nykyihmiset varmaankaan halua rakentaa herooista kuvaa miehestä, joka taiteellisten kysymysten pohtimisen lisäksi rakasti lähinnä vain kilpa-autoja ja lukuisia kauniita naisia. Mutta ehkä tähänkin voi suhtautua samalla rehevällä huumorilla, jolla Tinguely maailmaa tarkasteli.