Julkaistua 507: "Kun hakeutuu väliin..."

Taideyliopiston IssueX-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (Helmikuu 04) tuli eilen postilaatikosta. Minulta oli tilattu teatteriohjaaja Aune Kallisen (s. 1975) haastattelu. Itse haastattelu tapahtui jo joulukuussa. Tässä juttu:

”Kun hakeutuu väliin...”

Ohjaaja Aune Kallinen haluaa löytää niitä alueita, joita ei vielä ole nimetty.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun nykyteatterin lehtori Aune Kallinen (s. 1975) on tullut tunnetuksi siitä, että hän on töissään problematisoinut eturyhmäpolitiikaksi typistyvää yhteiskunnallista taidetta ja valtaa. Hänen tavoitteenaan on jo vuosia ollut pyrkiä luomaan toimintaympäristöjä, joissa monet eri näkökulmat saisivat olla yhtä aikaa esillä.

Hegemonian rajat ja raot

 

Kallinen muistelee hyvällä Atro Kahiluodolta saamiaan oppeja liminaalista. Kulttuuriantropologi Victor Turnerin mukaan liminaalitila kuvaa epäjärjestyksen tilaa sosiaalisten rakenteiden välissä, erityistä luovaa välitilaa, joka voidaan havaita muun muassa taiteen kontekstissa. Siirtymäriiteissä liminaalivaihe merkitsee sosiaalisen ajan katkosta, pysähtymistä, mutta myös sosiaalisen tilan ulkopuolelle sijoittuvaa vaihetta. Siinä astutaan normaalin tilan, ajan ja sosiaalisuuden ulkopuolelle. 

Aune Kallinen Ylioppilasteatterin haastattelussa. Tästä linkistä voitte kuunnella tuon kiinnostavan haastattelun. 

”Ymmärsin liminaalin aluksi tilana, johon taiteilija hakeutuu nähdäkseen kirkkaammin.  En enää puhuisi kirkkaammin näkemisestä, enkä ajattele että liminaali olisi yksinomaan taiteilijan paikka. Tässä ajassa liminaali kutsuu tekemisiin käsittämättömän kanssa, ja se kutsu koskee kaikkia”, toteaa Kallinen, joka on ollut mukana Teatterikorkeakoulun taiteidenvälisessä Art in Between -pilottihankkeessa. Jo toista vuotta jatkuneesta opiskelijavetoisesta projektista on löytynyt uusia käsitteitä. ”Väliin meneminen: rakenteiden väliin meneminen, taiteiden väliin meneminen, taiteen ja yhteiskunnan väliin meneminen. Sellaisille alueille hakeutuminen, joita ei vielä ole nimetty ja suljettu kaappeihin.” 

Kallinen muistuttaa italialaisen filosofi Giorgio Agambenin (Tuleva yhteisö, Gaudeamus 1995) ajatuksista siitä, miten kielen rajat paljastavat maailman olemassa olevana. Siksikin Kallinen pyrkii kohti kielen rajoja, niiden yli. Agambenin mukaan juuri kielen rajoilla aistimellisuus voidaan saavuttaa, ja siksi kielen ja sen rajojen tutkiminen mahdollistaa uuden aistimellisuuden. 

Itse asiassa tunnen olevani Kallisen kanssa nopeasti aidossa dialogissa – juuri sellaisessa, mistä hän puhuu –, kun muistan ja tuon esiin puolestani marxilaisen kriitikon Raymond Williamsin (Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus, Vastapaino 1988) ajatuksia hegemoniasta: ”On perusteltua väittää, että kaikki tai melkein kaikki aloitteet ja vaikutukset ovat sidoksissa hegemoniaan jopa saadessaan julkilausutun vaihtoehtoisia tai vastakohtaisia muotoja ja että hallitseva kulttuuri niin sanotusti tuottaa että rajoittaa oman vastakulttuurinsa muotoja.” 

Onko kritiikki siis väistämättä sidottu kohteeseensa? Voiko sen vapauttaa tästä sidoksesta? Kallisen mukaan ”keskeistä on luoda ympäristöjä, joita kukaan ei ylhäältä tai ulkopuolelta käsin määrittele. Kritiikissä ei pitäisi olla kyse vastaan olemisesta. Kriittinen asenne joka on pelkkää vastustamista tai yhden asian ajamista on tynkä ja kohteensa vanki.” 

Kallista ei kiinnosta työssään niinkään minkään oman näkemyksen tai kirkkaan ajatuksen esillepano, väitteen perustelu tai esittäminen. Kallisen ainoa väite on se, että ”moniäänisyys, monilajisuus ja monenlaisuus voi olla mahdollista tai että sen tulisi olla mahdollista. Meidän tulisi löytää malleja yhteisöllisesti kohdata se, että maailma on sekä ratkeamaton että monikollisesti totta.”

Teatteri yhteiskuntakritiikkinä

Kallinen muistuttaa myös kritiikin käsitteen etymologiasta. Kreikan verbi krinein tarkoittaa ’erottamista’. ”Eron tekemisen ele on välttämätön dialogille. Emme voi keskustella jos meillä on vain yksi ääni. Se miten kohtaamme keskustellessamme Toisen paljastaa koko maailmankuvamme.” Feministinen eetos on Kallisen ajattelussa keskeistä: näkökulman määrittely ja tiedostaminen on jokaisen tehdyn havainnon ja esitetyn kritiikin ensimmäinen vaihe. Kallinen muistuttaa, että ”ero on olemassa myös suhteessa itseen. Meissä kaikissa on tuntemattomia alueita ja ratkeamatonta – eliöitä ja yhdyskuntia joista emme tiedä mitään. Kukaan meistä ei ole vain jokin Yksi.”

”On tärkeää kuitenkin olla jatkuvasti tietoinen siitä, että jokaisen henkilökohtaiset valinnat vaikuttavat muiden olemiseen”, Kallinen jatkaa. ”Radikaalimaantieteilijä Doreen Masseyn mukaan tila mahdollistaa moninaisuuden ja syntyy siitä. Tämä on erinomaisen näyttämöllistä ajattelua. Tila rakentuu aina poliittisesti ja poliittiseksi, koska olemme tekemisissä toistemme kautta ja luomme sen joka hetki yhdessä.” 

Kalliselle teatterilla on iso ja painava merkitys. Hän totesi taannoin Ylioppilasteatterin haastattelussa: ”Ruumiillisuutensa ja yhteiskunnallisuutensa – tai yhteisöllisyytensä – kautta sillä pääsee pidemmälle kuin pelkän ajattelun, pelkän liikkeen,  pelkän ilmaisun reittejä. Teatteri yhdistää näitä kaikkia. Teatteri luo näin monimuotoisempaa maailmaa. Joskus ajattelin, että ei ole järkeä tehdä esityksiä aiheista, joista voisi pitää poliittisen puheen. Enää en osaa ajatella niin. Poliittisen puheen vieminen näyttämölle on ehdottoman mielekästä tässä ajassa. --- Se tekee siitä monitulkintaista, ja sellaisena se on minun maailmankuvassani tärkeää. Meidän on opittava sietämään monitulkintaisuutta.” 

Opetustilanteessa pätee kaikki sama kuin esityksiä rakentaessakin, vaikka varsinaista taiteellista lopputulemaa ei tarvitsekaan saada aikaiseksi. Kyseessä on kuitenkin yhdessä luotu tila. ”Kun lähdemme neuvottelemaan, synnytämme helposti yhteisiä totuuksia ja liian helposti yhtä totuutta. Kriittinen asenne työskentelyn sisällä auttaa siihen, että saamme repäistyä itsemme taas irti, tehtyä eron. Näin teemme jatkuvasti tilan Toiselle ja Toisille. Ei pidä unohtaa sitä, että hegemoniset mekanismit syntyvät pohjimmiltaan samuuden vaatimuksista.” 

Muistan jälleen Williamsin ja hegemonian: ”Siten hegemonia luo useimmille ihmisille todellisuuden tunteen, tunteen jostakin absoluuttisesta, jolla on perustansa eletyssä todellisuudessa ja jonka tuolle puolen yhteiskunnan useimpien jäsenten on hyvin vaikea useimmilla elämänsä alueilla mennä.” Olen usein miettinyt, että juuri tätä varten meillä on taide. Taiteilijat menevät puolestamme noille alueille. Mutta miten välttää se, että siten syntyvä kritiikki latistetaan ”vain taiteeksi”, joksikin jonka ei tarvitse olla totta? ”Minä olen usein harkinnut taiteen tekemisen lopettamista, koska en osaa ratkaista tätä ongelmaa”, tunnustaa Kallinen avoimesti. ”Sellaisina hetkinä otan joko taukoa tai hakeudun Teemu Mäen kanssa tekemisiin. Hänhän on fanaattisesti ja perustellusti sitä mieltä, että filosofialla ja politiikalla päästään johonkin asti, ja siitä eteenpäin vain taiteen avulla. Taiteella on keskeinen rooli jos haluaa seurustella ratkeamattoman ja monitulkintaisen kanssa. Timo Heinosen lukeminen auttaa minua muistamaan keskeisen kysymyksen: ”Miten välttää merkityssulkeuma?” 

Eikä taide kai mitään lopullisia vastauksia pyrikään antamaan. Kallisellekin oleellista taiteen tekemisessä on sen tunnustaminen, että ”ihmisten välillä on aina kitkaa, että juuri sen hankauksen saisi tuntumaan. Eivät esitykset pyri siihen, että olisi kiva istuskella siellä kun kaikki ovat samaa mieltä… Pikemmin näen että kyse on tilan luomisesta jossa voin hyväksyä Toisen olemassaolon vaikka en sitä ymmärtäisikään. Jos joku asia tuntuu liian ristiriitaiselta tai mahdottomalta tai suurelta, niin hirveän helposti valitsemme silmien sulkemisen. Sen sijaan että me elettäisiin se ristiriita ja mahdoton. Tätä tulee minun mielestäni harjoittaa näyttämöllä, mutta ei vain siellä.”