Julkaistua 501: Hellyyden kapakkaan

Eilen ilmestyi vuoden toinen On Display. Päätin valita kohteekseni jonkun vanhemman työn, ja valinta Ateneumin FOKUS-näyttelyssä Nykytaidetta 125 vuotta sitten (11.10.2013–22.3.2015) syntyi kuin automaattisesta käskystä: juuri tästä teoksesta sinun pitää kirjoittaa!

Hellyyden kapakkaan

Eero Järnefelt: Ranskalainen viinikapakka (1888)
öljy kankaalle, 61 x 74 cm

Teos esillä:

11.10.2013–22.3.2015 

Ateneumin taidemuseo (Kaivokatu 2, Helsinki)

Kyllä konteksti on ihmeellinen asia! Jo yksikin sana voi luoda aivan uuden kontekstin. Olen nähnyt Eero Järnefeltin (1863–1937) hienon öljymaalauksen Ranskalainen viinikapakka (1888) varmaankin viidessä eri näyttelyssä. Tiedän sen edustavan Järnefeltin Pariisin kauden huippua, mutta suhteeni siihen on muuttunut lähinnä pelkäksi tunnistamisen hetkeksi, enkä ole pysähtynyt sen eteen kunnolla sitten 1980-luvun, jolloin taisin nähdä sen ensimmäisen kerran.

Sitten se sana: ’nykytaide’. Ateneumin taidemuseo alkoi jokin aika sitten tehdä kokoelmistaan ns. Fokus-näyttelyitä, ja nyt viimeisimmän nimi on Nykytaidetta 125 vuotta sitten. Kuinka yksinkertainen ja samalla mullistava ajatus! 

Vanhaa nykytaidetta

Nyt näitä taidehistoriamme osin ikonisia töitä on kasattu yhteen aikansa nykytaiteena, ja tämä mielessään niitä katsoo ihan oikeasti vähän eri tavalla. Vertailukin on hauskaa. 

Ensimmäistä kertaa tulen myös miettineeksi, että Järnefelt oli maalausta tehdessään vasta 25-vuotias kundi, joka koki aikansa nykytaide-Mekkaa melko nuorin silmin. Samalla ryhdyn miettimään sitä, minkälaisia ja kuinka kypsiä ovat tämän hetken parikymppiset taiteilijat, joita tapaan esimerkiksi silloin, kun käyn Kuvataideakatemiassa opetuskeikalla.

Ja kyllä ihan vanhanaikainen, takapuolta kuluttava ja lähdeaineistoa esiin kaivava taidehistoria on joskus ihanaa! Ensin ihastelen maalausta museossa ja sitten menen kotiin ja kaivan esiin Leena Lindqvistin Järnefelt-kirjan Taiteilijan tiellä (Otava 2002), josta saan taustatietoja. Oikea kapakkahan kyseessä on ­– tietenkin, koska Järnefelt oli saanut Pietarin taideakatemiassa klassisen venäläisen realismin koulutuksen – ja vieläpä aika legendaarinen. Boulevard de Clichyllä sijainnut Le Franc -niminen kapakka oli pariisilaisten ajurien suosiossa, ja siellä kävivät myös pohjoismaalaiset taiteilijatoverit. Nimi tuli siitä, että kapakasta sai yhdellä frangilla hyvän ruoka-annoksen ja vieläpä päälle viinipullon. Akseli Gallen-Kallelakin on maalannut siitä öljymaalauksen. Ja samainen herra, Järnefeltin ystävä, esiintyy myös Järnefeltin maalauksessa piippuaan sytyttävänä seisovana hahmona. Aika tulisieluisena. Istuva melankolinen hahmo on tiettävästi kapakan paikallisia kantapeikkoja. 

Kantapeikkojen hellä maailma

Lindqvist on varovainen taidehistorioitsija, joka teosta analysoidessaan toteaa rohkeutensa tunnistaen, että ”sentimentaalisen konnotaation uhallakin luonnehtisin sitä sanalla hellä”.

Mitä tuota varomaan? Taas yksi sana muutti koko kontekstin. Muistin entisen punavuorelaisen kantakapakkani Laulavan Tursaan, jossa emäntä piti kantapeikoistaan huolta niputtamalla keskioluen ja hernekeiton samaan tarjoushintaan – muistaakseni 13 markkaa. Mieleeni tuli myös Aki Kaurismäen kuvaama kauniin melankolinen baarimaailma. Eikö sekin ole nimen omaa hellää? Samaa jatkumoahan tämä kaikki tuntuu olevan. Matka Järnefeltistä Kaurismäkeen ei ole todellisuudessa kovin pitkä. 

Niinpä lopetan juttuni ja lähden juomaan lasin valkoviiniä nykyiseen kantakapakkaani ja nostan maljan ystävälleni Artsille, joka kuoli viime viikolla. Kyllä joskus pitää saada olla sentimentaalinen. Näin teen kunniaa Järnefeltillekin, joka ihan varmasti olisi samaa mieltä.

Linkit: 

Eero Järnefelt Biografiakeskuksen sivuilla

Eero Järnefelt Wikipediassa