perjantai 17. tammikuuta 2014

Virossa 106 & Arkkitehtuuria 36: Arkkitehtuuria ja musiikkia

Huh, vihdoinkin mielekästä ja hauskaa elämää ilman Guggenheimia!
Eilen olin pitämässä luentoa: avasin Tuglas-seuran koko vuoden kestävän luentosarjan – kahdeksan luentoa – virolaisesta arkkitehtuurista puhumalla otsikolla Virolainen arkkitehtuuri seikkailijan silmin.
En siis esiintynyt asiantuntijana, vaikka puhuin minä vakaviakin, mutta esittelin myös outoja bongausharrastuksiani ja metodeja – kuten psykomaantiede – ja näytin niihin liittyviä kuvia.
Yksi bongauskohteeni arkkitehtuuriin liittyen on elementtitalojen päätyjen koristelu, joka on sekä rutiininomaista kuorrutusta mutta toisinaan myös vakavaa taidetta. Tässä rutiinia Lasnamäestä:


Aiheesta ei juurikaan ole kirjallisuutta, mutta olen keskustellut siitä virolaisen taiteilijaystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947) kanssa. Hän kertoi minulle aikoinaan, että Tallinnassa oli oikein kaupungintaiteilija, joka johti näitäkin hommia. Olin unohtanut kuitenkin taiteilijan nimen ja soitin Leolle eilen. Keskustelun aikana ilmeni, että Urmas Mikk (1957–1999) jakoi hommia myös kollegoilleen ja että Leokin on tehnyt seinän yhteen Tallinnan energialaitoksen rakennuksista. Nykyään se on maalattu yli keltaisella maalilla. Mutta bingo! Löysin joskus kahdeksan vuotta sitten ottamani kuvan tuosta rakennuksesta noin 30 000 kuvani joukosta ja näytin sen eilen kuulijoilleni:


Piti minun näyttää vahingossa löytämäni hieno videokin Urmas Mikkin ajattelusta, mutta puhuin lopulta niin paljon, että en ehtinyt. Tästä linkistä voitte kuitenkin katsoa tuon mainion viisiminuuttisen vuodelta 1997.
Toinen vähän hassu harrastukseni on kahdeksankulmaiset neukkuaikaiset tyyppikioskit, joita keräilen ympäri Viroa. Tässä yksi malliesimerkki Keilasta. Tästä kioskista olen ostanut useammankin piirakan vuosien varrella, mutta se on jo valitettavasti siirretty pois rautatieaeman vierestä, ehkä jopa hävitetty: 


Toisinaan kioskit saavat uusiokäytön kautta uuden elämän. Tässä nykyään museokäytössä oleva vanha kioski Lagedista, Tallinnan läheltä:


Korostin myös sitä, että arkkitehtuuri ei saa olla pelkkiä fasadeja ja tyylihistoriaa. Parhaimmillaan arkkitehtuuri on koettua ja elettyä elämää, ja toisinaan se on myös mahdollista. Tässä Aleksander Vladovskin (1876–1950) suunnittelemassa hienossa tallinnalaisessa art deco -saunassa (1928) olen kokenut sitä löylyjen kautta:


Sauna toimii alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan.
Ja koskee tämä nykyrkkitehtuuriakin. Tässä Urmas Murun (s. 1961) ja Peeter Peren (s. 1957) suunnittelemassa Õismäen vapaa-ajankeskuksen (2007) uimahallissa olen uinut jo kymmeniä kertoja:


Yleisöä oli salin täydeltä, ja tunnelma oli hyvä.
Jos haluatte kuunnella ihan oikeiden arkkitehtuuriasiantuntijoiden luentoja, kevään ohjelma löytyy tästä linkistä.
Mutta ei tässä kaikki eilisestä Viro-teemasta.
Suvilahdesta otin pirssin ja matkustin suoraan ravintola Villi Wäinöön, jossa konsertoi viime vuosien hienoin tulokas virolaisten naislaulajien joukossa, Mari Pokinen (s. 1988). Tämä toistaiseksi kaksi albumia julkaissut, ihanaääninen nykyfolklaulaja teki hienon keikan täydelle pubiyleisölle, ja edelleenkin tunnelma oli varsin lämmin:

Mari Pokinen eilen Villi Wäinössä. Kuva: Sirpa Viljanen.

Mari Pokisen koskettava biisi Paradiis hänen esikoislevyltään 22 (2010) tässä:

 
Ja tätäkin herkkua on tarjolla lisää. Viime vuonna aloittaneessa Villi Wäinön Etnoklubissa tullaan kuulemaan useita virolaiskeikkoja tänäkin vuonna. Seuratkaa kotisivuja.

Tällaistahan elämän pitäisi oikeasti olla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti