Julkaistua 496 & Näyttelykuvia 894: Villi ripustus saa mielikuvituksen laukkaan

Jos joku luki eilisen Helsingin Sanomat, saattoi hän päätellä minun siirtyneen sinne avustajaksi. Näin ei kuitenkaan ole. Kyse on Kaisa Viljasen journalistisesta etiikasta. Hän jääväsi itsensä Forum Boxissa esillä olevan Emma Helteen (s. 1979) ja Paavo Halosen (s. 1974) näyttelyn (10.1.–2.2.) kritiikin kirjoittamisesta, koska näyttelyn on kuratoinut saman lehden avustaja Veikko Halmetoja, ja pyysi jutun ulkopuolelta. Ei siis syytä huoleen, kyseessä oli vain pistokeikka: 

Villi ripustus saa mielikuvituksen laukkaan

Tuntuu oudolta, että taiteessa viitataan edelleenkin modernismin haamuun. Näin myös kahden kuvanveistäjän, Emma Helteen (s. 1979) ja Paavo Halosen (s. 1974) näyttelyn lehdistötiedotteessa. Arvelen kuitenkin, että 1970-luvulla syntyneille veistäjille ei ole enää olemassa mitään modernistista vastapoolia, jota vastaan tulisi kapinoida. 

Helle ja Halonen tekevät muotokieleltään varsin erilaisia teoksia. Helle lähinnä muovaa ja veistää, keramiikkaa ja puuta. Vaikka hän arvostaa vanhempaakin taidetta, hän pyrkii sen välittämiin tunnelmiin piittaamatta sääntöjärjestelmistä. Halonen puolestaan kasaa: hänen materiaalinaan toimii löydetty – olkoon sitten linnunsulkia, puunkappaleita tai vanhaa esineistöä, jotka kaikki kantavat omaa merkityksellä ladattua historiaansa. 

Villisti ja runsaasti ripustettu näyttely on kuitenkin yhtenäinen. Syynä on ainakin osittain se, että molemmat antavat lapsenmielisyytensä näkyä fantasioissaan. Molemmat antavat myös materiaalin viedä. Halonen kerää tolkuttomasti esineistöä ja toteaa, että ”aika tekee työtä”. Helle muistelee lapsuutensa savityökursseja ja seuraa materiaalin tarjoamia suuntia: ”Savi vaan vie.”
Modernismin myötä opimme, että illuusion tuottama teoksiin samastuminen oli naiivein tapa vastaanottaa taidetta. Mutta entäpä taitelijaan samastuminen? Minulle heräsi näyttelyssä koko ajan loputon määrä ahaa-elämyksiä. ”Hitto, tuollaisia yhdistelmiä minäkin voisin tehdä!” Ja niitä voi tehdäkin – ainakin mielessään. Hyvän taiteen voi tunnistaa myös siitä, että oma mielikuvitus alkaa pulputa.

Näyttelyyn kannattaa varata aikaa, sillä sen yhteydessä esitettävä Iina Terhon (s. 1977) puolituntinen video Tässä vaunussa sensurointi kielletty (2014) avaa veistäjien metodeja oivaltavasti. Terho on seurannut Hellettä ja Halosta vuoden ajan heidän valmistautuessaan näyttelyyn. On rohkaisevaa, että brändäämisen aikana osataan tehdä arkista taiteilijakuvaa. 

 

***

PS. Yritin keksiä otsikon, jossa saisin korostettua taiteilijoiden materiaalivetoisuutta, ja sainkin siihen molemmilta lainatun lauseen: 'Aika tekee työtä ja savi vaan vie'. Tapasin Kaisan ihan muissa asioissa ennen jutun painoon menoa, ja hän sanoi, ettei otsikko kuitenkaan mene läpi; liian runollinen, pitää olla informatiivinen. No, yritin kuitenkin, ja eihän se sitten tietenkään mennyt läpi. Sitä paitsi muutettu otsikko on virheellinen: ei mielikuvitustani saanut laukkaan ripustus vaan yksittäisten teosten tuottama heuristisuus.
Nettiversiossa oli vielä eri otsikko: 'Paavo Halonen ja Emma Helle tekevät taidetta lapsenmielisesti'. Se minua suorastaan ärsytti, sillä olisin halunnut nimenomaan korostaa materiaalivetoistuutta – en lapsenmielisyyttä, vaikka sekin toki on pointti näiden taiteilijoiden kohdalla. Nettiversiossa ingressini oli kuitenkin säilytetty: "Kuvanveistäjät Emma Helle ja Paavo Halonen tekevät materiaalivetoista taidetta intuitiolla, taidolla ja tunteella – ja lapsenmielisesti."
Loppua oli myös lyhennetty – alkuperäinen loppuni korosti voimakkaammin taiteilijoiden arkista lähestymistapaa: "On rohkaisevaa, että huomiotalouden ja brändäämisen aikana osataan tehdä myös arkista taiteilijakuvaa, joka näyttää taiteilijan avoimien ja arvaamattomien prosessien edessä toisinaan sormi suussa. Terho ei osallistu teennäisen ja harkitun taiteilijamytologian luomiseen. Eivätkä nämä taiteilijat osallistu sellaiseen puheillaan."  
Vaan mitäpä näitä itkemään, tällaista tämä on. Lukijoille on ehkä silti silloin tällöin syytä muistuttaa, että lopullinen juttu ei juuri koskaan ole suoraan kirjoittajan kynästä.