Taide ja suhdanteet
Ovatko taidemarkkinat oikeasti kiinnostava puheenaihe?
Yhdysvaltalainen nettijulkaisu Artinfo listasi loppuvuodesta taidemaailman vuoden kuumimpia puheenaiheita. Yksi niistä oli yllättävä. Useampikin kriitikko ilmoitti kyllästyneensä taidemarkkinoihin ja niiden raportointiin. Sarah Thornton ilmoitti lopettavansa markkinoiden seuraamisen kokonaan ja julkaisi artikkelin, jossa hän kertoi kymmenen syytä. Osa oli sisällöllisesti pohdinnan arvoisia: korkeiden huutokauppahintojen taiteilijat saavat liikaa huomiota osakseen. Osa liittyi yhteiskuntavastuuseen: oligarkit ja diktaattorit – taidemarkkinoiden merkittävä asiakaskunta – eivät ole Thorntonin mukaan cooleja.
Thornton ei ole yksin. Arvostettu kriitikko Dave Hickey ilmoitti The Observerin haastattelussa kyllästyneensä nykytaidemaailmaan ja vetäytyvänsä siitä pois. Hänen mukaansa kenellä tahansa Batmania lukeneella tuntuu olevan riittävät eväät taidebisnekseen. Hickeyn mukaan taidemaailma jakautuu kahtia: niihin jotka katsovat renessanssitaiteilija Rafaelin maalausta niin kuin se olisi graffiti ja niihin jotka katsovat graffitia kuin se oli Rafael. Hickey haluaa liittoutua jälkimmäisten kanssa.
Suomalaiset taidemarkkinat eivät onneksi ole kuumenneet, eikä huippuhinnoista juurikaan puhuta. Mutta 1980-luvulla puhuttiin: tuolloin joidenkin taiteilijoiden näyttelytkin saatettiin myydä loppuun ennen avajaisia. Moni kärsii tuon ajan krapulaa vieläkin – kuka mitenkin. Ehkä tätä krapulaa olisi syytä muistella ennen uutta nousukautta.
***
Nämä vajaan liuskan kolumnit ovat kyllä toivoton viestintäväline. Minun olisi pitänyt esimerkiksi avata vähän tuota 1980-luvun krapulaa. Meillä kun on vähän niin kuin "kehittymättömät" taidemarkkinat, saattaa yksi lamakausi pistää kaiken sekaisin. Kun esimerkiksi SKOP:in taidekokoelmat alkoivat hajota, meillä sai hyvää laatutaidetta alle torihintojen. Ensin duuneista maksettiin aivan liikaa ja sitten aivan liian vähän. Tällainen tuskin auttaa vakaiden ja rationaalisten markkinoiden syntyä – vaan mikäpäs taiteessa niin rationaalista olisikaan?
Olisi myös pitänyt ehkä miettiä tätä kirjoittamisen kannalta nimenomaan Suomessa. Meillähän ei nykyään ole kuin lähinnä yksi taidekirjoittaja, joka seuraa markkinoita: Pauliina Laitinen-Laiho, jonka Sydämen puhetta taiteesta -blogi on luettavaa vailla vertaa. Hän muun muassa julkaisee todella koomisia listoja taiteen kovimmista nimistä. Kevään listalla Johanna Oras (s. 1970) – mutta saihan hän linnakutsunkin! – oli vähän kuumempi nimi kuin Rafael Wardi (s. 1928). Nyt syksyn listalla esimerkiksi Olli Joki (s. 1943) on kymmenennellä sijalla Suomen kuumimpien taiteilijoiden joukossa.
Kirjoittaessani minulla oli tietenkin takaraivossa ajatus siitä, että entäs jos nousukausi koittaa ja entäs jos taiteen keräily lisääntyy ja entäs jos Laitinen-Laihosta tulee Batman-ihmisten guru. Eihän kukaan olisi uskonut Neuvostoliiton hajoamiseen tai persujen jytkyynkään. Haluanko minä sitten kirjoittaa enää sellaisessa maailmassa?
No pahaa unta tämä tietenkin oli, mutta lukekaa nämä kuitenkin: Tästä linkistä Thorntonin kovisivuille, josa löytyy myös mainittu artikkeli. Tästä linkistä Dave Hickeyn haastatteluun The Observerissa (28.10.12).Hyvää uutta vuotta!
PS. Onhan Laitinen-Laiho tietenkin tavallaan oikeassa. Oras ilmeisesti myy edelleenkin ihan hyvin, ja Olli Joki on taatusti yksi Suomen myyvimiä taiteilijoita, koska hän kuuluu niihin vaalien alla menestyviin puolueiden "vastikkeellisen rahan" taulukauppamaalareihin, joiden työt liikkuvat sykleittäin suorastaan tukkumäärissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti