torstai 31. tammikuuta 2013

134 000 euron pysäkit ja laatu

Kävelin tässä päivänä muutamana Kampin ohi ja sain päähänpiston tutkailla Stefan Lindforsin (s. 1962) suunnittelemia pysäkkikatoksia sekä läheltä että kaukaa.
Muotokieleltään ne muistuttavat goetheaanisen arkkitehtuurin karikatyyriä:


Tämä HKL:n korkeatasoisten pysäkkien kehittämishanke oli muuten osa World Design Capital 2012 -juhlavuoden virallista ohjelmaa. HKL:n kotisivuilla näitä kummajaisia nimitetään siis "korkeatasoisiksi". En oikein ymmärrä sitä, miten ne on suunniteltu ja rakennettu, sillä puolessa vuodessa omituinen maalin ja paikallaan pysymättömän teipin sekasotku on jo tämän näköinen:


Huonoa muotoilua. Rahaa näihin kahteen katokseen kului 134 000 euroa + alv.

Kurkistus konservointiin

Kun kävin Ateneumin taidemuseossa viime torstaina katsomassa Eero Järnefelt -näyttelyä, kävin samalla pohjakerroksessa katsomassa kiinnostavaa ohjelmanumeroa. Atenumin konservointi nimittäin tekee töitään 28.4. saakka keskiviikkoisin 10–11 ja torstaisin 15–16 yleisölle avoimessa tilassa. Ja siellä tehdään ihan oikeasti työtä: siellä nimittäin konservoidaan Presidentinlinnan taidetta, jota on tulossa esiin näyttelyssä Linnan aarteet (12.4.–1.9.): 


Hyvä idea. Ja sitä paitsi on todellisuudessa jotenkin aika rankan näköistä, kun nuori konservaattori käyttää sivellintään vanhan mestarin jäljen päälle:


Käykää ihmeessä tutustumassa.

Näyttelykuvia 760: Valon psykomaantieteen pirstaleita

Meinasi aivan unohtua, että kävin viime tiistaina toisessakin näyttelyssä. Kuvataideakatemian Kaiku-galleriassa oli suomalaisranskalaisitalialainen ryhmänäyttely To Catch the Light – Catturare la luce (24.1.–3.2.) porukalta, joka oli pitänyt vuonna 2011 työpajaa Italian Amenossa. Näin tiedotteessa: "Kaiku-gallerian näyttelyn teemoja ovat valon vangitseminen, pimeys, sekä erilaiset tavat työskennellä taiteilijana yhdessä ja ulkomailla. Taiteilija ajautuu valon kanssa tekemiseen jatkuvasti havainnoidessaan maailmaa ja luodessaan uutta, muutos valotilassa myös synnyttää erilaista taidetta. Valo on olennainen osa ympäristöä, paikkaa ja sen psykomaantiedettä. Nyt pimeänä vuodenaikana tahdomme tuoda yhteen eri puolilla Eurooppaa kaapattuja valon kertomia."
Vähän pirstaleiseksi näyttely jäi, mutta kokonaisfiilis oli jotenkin hauska. Sitä paitsi tuli vähän nostalginen olo tuon psykomaantieteen kautta.


Puurosta ja Helsingin Sanomistakin voi saada aikaan kelvon veistoksen, kuten Emma Rönnholm (s. 1984) näytti (Pasticcio quotidiano, 2013):

Näyttelykuvia 759: Retki Suomenlinnaan

Tiistaina tein retken talviseen Suomenlinnaan. Kävin Galleria Rantakasarmissa katsomassa kaksi näyttelyä. Varsinainen kohteeni oli Siiri Haarlan (s. 1986) näyttely Saint Jenna – The Scenes of My Life (10.1.–3.2.). Kävin nimittäin taannoin Haarlan ensimmäisessä Kuvataideakatemian ulkopuolisessa näyttelyssä, ja olin tuolloin aika ihastunut. 
Haarla on vahva maalari, joka yhdistää kerronnallisuutta ja ekspressiota kiinnostavalla tavalla. Väliin tulee mieleen ihan sellainen vanha poliittinen ekspressionismi, jota Saksassa aikoinaan harrastettiin. On kuitenkin pakko todeta, että pidin vuoden takaisesta näyttelystä enemmän – tuolloin jälki oli keskittyneemmän tuntuista ja värienkäyttö jotenkin vahvempaa. Nyt oli mukana vähän haparointia, mutta nuoren maalarin toki täytyy saada nauttia kokeilun mahdollisuuksista. Ote on kuitenkin voimakas:

Maalaus, jossa näytetään mitä kärsimyksiä Sain Jennan elämäntielle kaikkivaltias langettaa, 2012, 180 x 180 cm. 

***

Toinen näyttely oli sekin maalarin näyttöä. Leevi Kivisaaren (s. 1977) Maalauksia (10.1.–3.2.) jätti minut vähän kylmäksi, koska en yksinkertaisesti saa mitään huumoria irti siitä, että esimerkiksi Veikko Vionojan (1909–2001) tyylistä pohjalaista metafyysistä sisämaisemaa yhdistetään mutanttininjakilpikonniin. Toki hymyilin, kun katsoin Akkaa ja kissaa (2011):


Kivisaari itse kertoo yrittävänsä saada huonon maun lisillään teoksiinsa "tarvittavaa ristiriitaa ja jännitettä". Minusta kuitenkin tuntuu, että se on jo aika kliseinen keino eikä sen tuottama jännite oikein jaksa pitää teosta elossa. Onko esimerkiksi Johanna Oraksen (s. 1970) Burberry-lisillä ollut sellaista voimaa?

Julkaistua 389: Taidekauppiaan kova arki

Eilen kävin Pasilassa lukemassa tuoreimman YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka tuli iltapäivällä ulos. Aihetta ei tarvinnut paljoa miettiä:
  
Taidekauppiaan kova arki

Suomen kuuluisin taidekauppias lienee tällä hetkellä Raha-automaattiyhdistyksen entinen puheenjohtaja Jukka Vihriälä (kesk.), joka sai tänään 1,5 vuoden ehdollisen vankeustuomion taulukaupoistaan. Vihriälä kertoi aiemmin syksyllä esitutkinnassa harrastaneensa taidetta jo 40 vuotta. Ja kokemushan näkyy usein hyvänä tuloksena: parhaana taidevuotenaan – vuonna 2006 – Vihriälä sijoitti taiteeseen 5 000 euroa ja sai myynneistä liki 40 000 euroa.

Tv:ssä näyttettiin eilen arvotaidetta.

Viime syksynä syyteharkintaa valmistelleen valtionsyyttäjä Juha-Mikko Hämäläisen mukaan Vihriälän ”taulukauppa oli poikkeuksellisen tuottoisaa”: ”Vihriälä itse maksoi grafiikkavedoksesta muutaman kympin ja kehystyksestä saman verran. Eteenpäin myytäessä kappalehinta oli jo 950 euroa. Tuo summa on sattumalta se, jonka maksajaa ei tarvitse paljastaa vaalirahoitusilmoituksessa.”
Yritin viitisen vuotta sitten kirjoittaa artikkelin taidekaupasta vaalirahoituksen välineenä ja selvitellä muun muassa vähän tarkemmin sitä, keiden taiteilijoiden teoksia on ollut myynnissä. Tulokset olivat melko laihoja, sillä jostain syystä tuolloiset kansanedustajat eivät halunneet paljastaa taiteilijoiden nimiä. Vihriäläkin mainitsi nyt puolustuksessaan, että kaikki hänen myymänsä taide oli kotoisin ”merkittäviltä taiteilijoilta”. Viisi vuotta sitten sain esimerkiksi Henna Virkkuselta (kok.) kyselyyni sähköpostivastauksen, jonka mukaan ”tämä pilkkaava julkisuus ei ole reilua taiteilijoille”.
Käsittääkseni taiteilijoita ei ole kuitenkaan pidetty erityisen pilkan kohteena. Taiteilijoilla on tapana janota julkisuutta, ja yleensä taidetta ostavat tahot ovat melko ylpeitä kokoelmistaan ja niissä edustettuna olevista taiteilijoista, mutta esimerkiksi Nuorisosäätiössä ei taida olla näin. Siellä tuli aikoinaan kiire naputella kolme vuotta varastoissa olleita tauluja seinille, kun vyyhti alkoi purkautua. Olihan taulut ostettukin kuulemma ”piristykseksi”, mitä ne eivät varastossa voi juurikaan tehdä.
Jotkut taiteilijat ovat tulleet nimillään esiin. Vihriälän parhaita kauppakumppaneita oli vuosina 2002 ja 2006 taidegraafikko Tapani Tammenpää. ”Meinasin lentää perseelleni”, kommentoi Tammenpää poliisikuulusteluissa, kun kuuli hinnat, joita Vihriälä oli onnistunut hänen teoksistaan saamaan. Itse taiteilijakin piti hintoja ”epätodellisina”.
Joillekin taiteilijoille tilanne on ollut varsin kiusallinen. Inari Krohn, äityi jopa vuonna 2008 kirjoittamaan yleisönosastokirjoituksen, jossa hän sanoutui ideologisesti irti Pertti Salovaarasta (kesk.), joka oli rahoittanut kampanjaansa Krohnin teoksilla.
Eihän tässä ole todellisuudessa mitään epäselvää. Poliitikot ovat koko 2000-luvun ajan käyttäneet järjestelmällisesti taidetta vastenmielisen rahanpesun välineenä. Ja näin ovat tehneet todella monet poliitikot. Mauri Pekkarinenkin (kesk.) myi vuoden 2007 vaalien alla taidetta 15 000 eurolla. Olisi muuten hauska tietää, mitä Kehittyvien maakuntien Suomen taidekokoelmille nykyään kuuluu.
Taiteen arvon määrittyminen ei tietenkään ole mikään kovin helppo asia. Taiteemme jälkimarkkinoiden ns. kehittymättömyyden takia esimerkiksi taiteen ylihinnan määrittäminen on todellisuudessa aika vaikeaa. Ja toisaalta terveellä järjellä ja lailla ei aina ole kovinkaan paljoa tekemistä toistensa kanssa. Ja onhan sekin totta, että kuka tahansa voi ryhtyä taidekauppiaaksi – kyseessä ei ole luvanvarainen ammatti.
Uskallan kuitenkin olettaa, että suurin osa kansalaisista ottaa Vihriälän ja toisen kuuluisan taidekauppiaan, Antti Kaikkosen (kesk.), tänään saamat ehdolliset vankeustuomiot tyytyväisyydellä vastaan.

Antti Kaikkonen ei suostunut eilen tv:ssä tajuamaan syyllisyyttään.

Mutta miten asiaan pitäisi vastaisuudessa suhtautua? Onko maan tapa nyt vihdoinkin katkaistu? Siihen en jaksa uskoa.
Lohdullista on kuitenkin se, että taiteestahan tässä ei oikeasti ole kyse. Tapani Tammenpää ja Inari Krohn ovat molemmat edelleenkin ihan hyviä taiteilijoita, vaikka heidän töillään onkin rahoitettu omituisia kuvioita. Taide on toiminut tahdottomana välikappaleena, mutta sitähän se on aina tehnyt. Maailman taidekeskusten huutokaupoissa yhdestä teoksesta maksettavat kymmenet miljoonat ovat usein aivan yhtä järjenvastaisia kuin suomalainen satasilla ja tonneilla operoiva vaalirahoitustaide. Tuskin muutamasta etelähelsinkiläisestä miljoonakodista löytyvät brittitähti Damien Hirstin teokset päätyivät suomalaisille seinille sen takia, että Hirst olisi ollut jotenkin erityisen rakastettu taiteilija niissä piireissä. Nekin kertovat lähinnä taiteen ja vallan kytköksistä.
Yksi ero on kuitenkin huomattava. Satasten avulla ei onnistuta rakentamaan hyvää makua, jolla erottautua muista. Vihriälä ja Kaikkonen edustavat taiteenrakastajina silkkaa huonoa makua: he ovat onnistuneet tekemään suorastaan performanssin kaltaista kitschiä. Ja onneksi heidät tullaan muistamaan sellaisina – tapahtui ylemmissä oikeusasteissa mitä tahansa.

***

Jaa, tulin sitten kyllä iltapäivällä sushia syödessäni miettineeksi, että voihan sitä taiteilijakin miettiä, että kenelle ja mihin tarkoitukseen sitä taidettaan myy.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Näyttelykuvia 758: Retki Hämeenlinnaan

Eilisen päivän vietin Hämeenlinnan taidemuseossa. Olen ollut kuratoimassa Hämeenlinnan Taiteilijaseuran näyttelyä Elinkaari (8.2.–26.5.), ja eilen alkoi ripustus. Mukana on kuusi taiteilijaa: Heli Huotala (s. 1968), Leena Kursu (s. 1958), Olli Larjo (s. 1964), Jari Männistö (s. 1965), Katri Stenberg (s. 1965) ja Maija Vatanen (s. 1965). 


Joskus kaikki on aika helppoa. Taiteilijat löysivät nopeasti paikkansa ja niin myös yksittäiset teokset. Eiku seinälle vain. Taitaa sitä paitsi tulla aika hieno näyttely. Palaan asiaan, kun olen käynyt avajaisretkellä. 
On myös mainittava, että omaa Helsinki-keskeisyyttä on selvästikin hyvä välillä tuulettaa. Hämeenlinnassa tuntuu olevan paljon kiinnostavia taiteilijoita, ja esimerkiksi tästä porukasta tunsin entuudestaan vähän paremmin vain Stenbergin tuotantoa – hänellähän oli tässä taannoin tm-galleriassa näyttely. Männistöltä olen nähnyt kai yhden työn aiemmin. Esimerkiksi hienoa piirustujälkeä tekevä Kursu oli minulle aivan uusi tuttavuus:


***

Kävin samalla myös katsomassa Tuula Lehtisen (s. 1956) mittavan näyttelyn Kauneudesta (20.10.2102–24.2.2013). Lehtinen liikkuu provosoivasti vaikeilla alueilla – näin hän itse: ”Miten lähestyä työssä arvoja, materiaaleja ja kuvakieltä, jonka painolastina on useiden vuosikymmenten pituinen kiellettyjen puheenaiheiden joukkoon kuuluminen?” Ahkera Lehtinen on myös varsin monipuolinen tekijä, joka on ruvennut tekemään meillä niin harvoin nähtyjä mosaiikkejakin:

 
Haastava näyttely, ja kyllä minä mietin paluumatkalla Georg Otsia kasettisoittimesta huudattaessani ja tupakkaa polttaessani aika paljon sitä, miksi kauneus on joskus niin öklöttävää.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Näyttelykuvia 757: Dokumentaarisuutta ja runoa

Jämsä kävi Metsäpurontiellä viime vuonna...

Palataan vielä viime tiistaihin. Valokuvataiteilija Martti Jämsällä (s. 1959) oli avajaiset Helsingin kaupungintalon Virka Galleriassa. Helsinki – yötä päivää (23.1.–28.3.) sisältää teoksia kahdesta sarjasta: päivällä kuvattuja Polaroid-kuvia ja yöllä kuvattua mustavalkoista valolla piirtämistä.  
Jämsän tuotannossa dokumentaarisuus ja runo yhdistyvät kiehtovalla tavalla, minkä yritin tuoda avajaispuheessanikin esille.   

... ja Merihaassa vuonna 2008.

Näyttely on vallan hieno, ja luulenpa, että Jämsä on päässyt ainakin osin tavoitteisiinsa, jotka hän itse asetti – ja varsin korkealle: "Runoilija Joseph Brodsky kirjoitti, että on kolmenlaista havaintotapaa: analyyttinen, intuitiivinen ja se, jonka Raamatun profeetat tunsivat – ilmestys. Jos sattumalta nämä kaikki kolme yhtyvät, voi tuloksena pimiössä syntyä hyvä mustavalkoinen valokuva.”
Kyllä tästä näyttelystä sellaisia kuvia löytyy.
Tosin en kyennyt ihan tarpeeksi keskittymään, koska olin miltei koko ajan töissä: avajaispuheen pitämisen lisäksi toimin myös DJ:nä Dj olengon kanssa. Soitimme suomalaista ja virolaista 1950-–70-lukujen iskelmää ja viihdemusiikkia. Tässä työkalut, joissa oli taas opettelemista, koska tämä taisi olla elämäni kuudes DJ-keikka, ja edellinen Total Meloodia Shown keikka tapahtui Kiasmassa 12.11.2011:


Vaan hauskaa oli. Soitin muun muassa yhtä suurimmista virolaissuosikeistani, trumpetisti Jaan Kumanin funkahtavaa bändiä 1970-luvulta. Tästä linkistä makupala.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Julkaistua 388 & Näyttelykuvia 756: Järnefeltin intiimit juhlat

Myin sitten sieluni Alma Aluemedialle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että juttuni saattaa ilmestyä Aamulehden lisäksi jopa neljässä maakuntalehdessä: Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat. Lisäksi mukana ovat Ilkka ja Pohjalainen, jotka tekivät Alman kanssa vähän aikaa sitten yhteistyösopimuksen
Ja miksi nimitän tätä 'sieluni myymiseksi'? Siksi, että tällainen umpikapitalismiin liittyvä median keskittyminen on minusta vastenmielistä muun muassa kaventaessaan sanomista ja keskustelua. Suostumalla tällaiseen vien myös leipää kollegoideni suusta. Eikä se muuten tuota lisää liksaakaan, sillä mediatalojen free-sopimukset ovat nykyään tosi raakoja. Mahdollisesti seitsemässä lehdessä julkaistu juttu ei tuota seitsenkertaista liksaa – päinvastoin: melko vaatimaton liksa on sitä luokkaa, mitä se yhdestä jutusta muutenkin olisi. Tämä tuottaa minulle myös identiteettiongelmia: ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani. Ja voisinko kuvitella nimittäväni itseäni Alma Aluemedian kriitikoksi? En varmaankaan, joten kai sitten nimitän itseäni vähän valheellisesti Aamulehden kriitikoksi. 
Miksi sitten suostuin, jos se on näin ongelmallista? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyy elää, maksaa muun muassa joka kuukausi vuokrani. Free lancerin tili on vähentynyt merkittävästi koko sen kahdeksan vuoden ajan, jonka olen freenä toiminut, mutta haluan vielä yrittää elättää itseni. Mitä taas tulee solidaarisuuteen: jos se en olisi minä, olisi se joku muu, koska paluuta vanhaan paikallisuuteen ei mediamaailmassa kuitenkaan enää ole. Niinpä olen pakotettu olemaan susi susien joukossa.
Seuraavassa kuitenkin ensimmäinen uuden ajan juttuni, joka ilmestyi eilen Aamulehdessä (ilmestyi se näköjään myös Satakunnan Kansassa, mutta muista ei ole tietoa). Kävin toissapäivänä Ateneumin taidemuseossa Eero Järnefelt 150 vuotta -näyttelyn (25.1.–28.4.) pressissä ja vähän innostuinkin näyttelystä, vaikka ei Eero Järnefelt (1863–1937) koskaan ole varsinaisesti minun taiteilijani ollutkaan. Oli hauska myös tarkentaa katsetta – hienon grafiikan tarjonnan lisäksi myös guassi- ja vesiväritöihin. Ateneumin näyttelypolitiikka onkin ollut viime vuosina varsin mallikelpoista, ja näyttelyitä on rakennettu pieteetillä. 

Järnefeltin intiimit juhlat

Suomen taiteen kultakauden mestareita on totuttu juhlimaan näyttävästi, mutta Ateneumin taidemuseo järjesti Eero Järnefeltin 150-vuotisjuhlat intiimissä hengessä.

Eero Järnefelt (1863–1937) on maalannut yhden Suomen taiteen ikonisimmista teoksista: Raatajat rahanalaiset (1893, tunnetaan myös nimellä Kaski). Ei olekaan ihme, että Google Art Projectin kanssa yhteistyön aloittanut tehnyt Ateneum on valinnut juuri tämän teoksen ainoaksi gigapixel-teokseksi, joka yhteistyökumppaneille on tarjolla – kyseessä on kuva, jonka avulla pääsee tarkastelemaan teosta tarkemmin kuin normaali silmä erottaa.
Moneen kultakauden taiteilijaan verrattuna Järnefeltissä on jotain varsin sympaattista: hän ei ole turhan herooinen eivätkä hänen teoksensa ole kooltaan mahtavia juhlakaluja. Järnefelt kuvasi suomalaista maisemaa ja ihmisiä loppujen lopuksi melko arkisesti ja tuoden esiin pieniä kiinnostavia yksityiskohtia. 
Kelo, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Vaikka Järnefelt ei ollutkaan kovin mahtipontinen, oli hänenkin töillään iso rooli siinä prosessissa, jossa kuvataide oli rakentamassa kansakuntaa ja sen identiteettiä. Suurimmalla osalla on esimerkiksi melko selkeä kuva siitä, minkälainen suomalainen peruskansallismaisema Koli on, ja tässä Järnefeltillä on ollut ratkaiseva vaikutus. Moni valokuvaaja on tiedostamattaankin pyrkinyt ottamaan juuri sellaisen kuvan kuin joku Järnefeltin lukuisista Koli-aiheisista maalauksista.

Grafiikan mestarien joukkoon

Kansallissankarien juhlinta saattaa olla toisinaan vähän tylsääkin, ja siksi on hauska, että Ateneum ei ole yrittänytkään tehdä Järnefeltin 150-vuotisjuhlasta mitään meganäyttelyä.
 
Hieno pehmeäpohjasyövytys Tuusulanjärveltä: Rentukka ja sammakko, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Tarjolla on toki hänen maalaustensa varsinainen kerma, mutta mukana on myös uutta ja yllättävää. Ateneumin intendentin Heikki Malmen myötä saamme tutustua myös Järnefeltin vähemmän tunnettuun graafiseen tuotantoon, josta ilmestyi myös Malmen kirjoittama kirja. On tunnettua, että Järnefelt oli loistava pilvimaalari – siitä näyttelystä on mukana hieno installaatiomainen sarja – mutta on hän näköjään ollut vallan mainio piirtäjä ja viivan käyttäjä. Vastaavasti esillä olevat guassi- ja vesivärityöt kertovat taiteilijan herkkyydestä.
Pienempi ja intiimimpi näyttely tarjoaa itse asiassa varsin raikkaan näkökulman mestariin. Tosin se vaatii myös katsojalta tarkkuutta ja herkistymistä. Mutta onkohan tuo niin huono asia?

***

Ja tässä vielä pieni kuka-boxi, joka ilmestyi jutun yhteydessä:

Eero Järnefelt

Eero Järnefelt on Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin ja Pekka Halosen joukossa yksi Suomen taiteen ns. kultakauden mestareista.
Järnefelt tuli tunnetuksi maiseman ja arjen kuvaajana, ja monia hänen maalauksiaan leimaa realismin henki.
Yhdessä Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin kanssa hän yksi taidegrafiikan uranuurtajista.
Järnefelt tunnetaan myös eräänä kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisista muotokuvamaalareista. 
Tässä yksi Järnefelt, josta olen aina pitänyt: Ranskalainen viinikapakka, 1888, Ateneumin taidemuseo.

torstai 24. tammikuuta 2013

Julkaistua 387: Hyvä johtaja ja eriarvoisuus

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolumnini, jossa avauduin viime päivinä paljon ajatteluaikaani vieneestä asiasta. Lienee niin, että koska aloitan kauden Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtajana (vas.), minun ei ole syytä lähteä kovin äänekkäästi uuden johtajakisan veikkailuun mukaan, mutta toisaalta haluan kuitenkin tehdä selväksi niitä periaatteita, joiden varassa aion toimia, kun nyt kerran olen mukana uuden johtajan valintaprosessissa. Lainkaan oleellista ei mielestäni ole löytää johtajaa, joka osaa edustaa ja kerätä yksityistä rahaa, vaan johtaja, joka saa talossa aikaan sellaisen hengen, että koko henkilökunta tuntee olevansa mukana tekemässä Suomen parhaita näyttelyitä – olivat resurssit vaikka välillä vähän vaatimattomampiakin. Kunnallinen kulttuurilaitos on syytä pitää erillään elitismin lisääntymisestä ja gaalailtojen säihkeestä. Näin minä ainakin ajattelen.  


Hyvä johtaja ja eriarvoisuus

Joistain asioista olisi parempi olla puhumatta julkisesti. Olen aina ollut huono tässä lajissa, ja jos joku asia hiertää mieltäni, tuntuu terveelliseltä testata myös sitä, mitä tuosta hiertämisestä uskaltaa kanssaihmisilleen puhua.
Tulen olemaan mukana prosessissa, jossa Helsingin taidemuseolle valitaan uutta johtajaa, kun nykyinen pomo Janne Gallen-Kallela-Sirén sai pestin Buffaloon. Kuulun nimittäin taidemuseon johtokuntaan, jolla on oma sanansa sanottavana.  
Uutinen uudesta tilanteesta julkaistiin 15.1., ja siitä lähtien olen miettinyt asiaa päivittäin. Nimiä on jo alettu heitellä, ja tunnen heistä tavalla tai toisella kaikki. Ja toki olen kelannut läpi kaikki taidemaailmassa meritoituneet kaverini sekä miettinyt sitä, että olenko minä nyt tulossa osaksi hyvä veli -maailmaa, jota olen aina inhonnut. Kenen selkää minä aion rapsuttaa?
Pohdintani ovat kuitenkin johtaneet minut syville vesille ja myös pois tuntemastani taidemaailmasta. Olen joutunut tunnustamaan, että kaveripiirissäni on monia hyviä asiantuntijoita, joiden edellytykset esimiestehtäviin ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Olen jopa vaipunut muistoihini, ja miettinyt niitä harvoja kertoja, kun olen itse joutunut toimimaan esimiehenä. Olen tajunnut nyt varsin hyvin, että minusta ei olisi koskaan taidemuseon johtajaksi. En osaa delegoida, en osaa luottaa tarpeeksi muiden tekemään työhön enkä osaisi varmaankaan pysyä lestissäni vaan haluaisin sekaantua kaikkiin sellaisiin asioihin, jotka eivät mandaattiini kuulu – osin toki uteliaisuuteni tähden.
Kai se on tunnustettava, että taidemuseon tehtävän menestykselliseen hoitamiseen ei riitä taiteen tuntemus, ei väitöskirja. Ei riitä myöskään taiteilijoiden tunteminen. Hyvän johtajan tulee luoda sellainen ilmapiiri, että koko henkilökunta tuntee olevansa tärkeä osa sitä prosessia, jota kautta taide yleisönsä tavoittaa. Luulenpa, että tämä tulee korostumaan tulevaisuudessa voimakkaammin, sillä ainakin minun unelmieni kunnallinen taidemuseo on sellainen paikka, joka yrittää välttää elitismin lisääntymistä ja yksityisen rahan roolin korostumista.
Yhdysvalloissa monesta museosta on tullut paikka, jonka hallitukset ovat täynnä rikkaita, sitä yhtä prosenttia, jonka seiniä koristavat miljoonia maksavat taideteokset. Näissä museoissa mitataan tiedotuksessa varmaan enemmän niitä palstamillimetrejä, jotka syntyvät kulttuurisivujen sijaan seurapiiri- tai taloussivuilla. 
Pohdintani ovat vielä pahasti kesken, mutta ainakin sen olen päättänyt, että kunnallisen taidemuseon tehtävä on aivan jotain muuta kuin eliitin miellyttäminen. Taiteen ja rahan liitto on pelottava asia. Monilla on esimerkiksi se käsitys, että taiteen hinta nousee suhteessa yhteiskunnan hyvinvoinnin ja varallisuuden kasvun kanssa, mutta se ei pidä paikkaansa. Eräs tuore tutkimus osoittaa kovilla luvuilla, että taiteen hinnannousu on kausaalisessa suhteessa nimenomaan tuloerojen kasvuun. Jos taide haluaa pysyä turvassa tästä, on sen varauduttava ottamaan talouden maailmaan myös välimatkaa. Varsinkin silloin hyvä hengenluoja on avainasemassa.

***

PS. Erittäin kiinnostava tutkimus (Goetzmann, Renneboog, Spaenjers 2010), johon viittaan, on ladattavana pfd:nä tästä linkistä. Kannattaa myös lukea performanssitaiteilija Andrea Fraserin (s. 1965) aika rankka taiteen ja talouden liittoa ruotiva teksti L'1%, c'est moi tästä linkistä.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Julkaistua 386: Taiteilija oli tulisieluinen keskustelija

Tänään ilmestyi Helsingin Sanomissa kirjoittamani nekrologi taidemaalari Perttu Näsäsestä (1940–2012). Ollessani Kustannus Oy Taiteessa töissä vuodet 1998–2005 tutustuin Perttuun hyvin ja kävin monet keskustelut hänen kanssaan – sekä uudemmasta taidepolitiikasta että taiteemme kuohuvasta lähimenneisyydestä. Paljon tuli opittua, mutta myös kuultua hyviä tarinoita.

Taiteilija oli tulisieluinen keskustelija

Taidemaalari Perttu Näsänen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen Helsingissä 22.12.2012. Hän oli syntynyt Helsingissä ja oli kuollessaan 72-vuotias.
Näsänen opiskeli sekä Vapaassa Taidekoulussa että Taideteollisessa oppilaitoksessa. Hänen teoksiaan oli ensimmäistä kertaa esillä Nuorten näyttelyssä vuonna 1966. Hän on osallistunut lukuisiin suomalaisiin ja ulkomaisiin yhteisnäyttelyihin, ja hänen teoksiaan on merkittävissä suomalaisissa museokokoelmissa.
Näsänen oli yksi niistä harvoista suomalaisista taidemaalareista, jotka sovelsivat liikkeeseen ja liikkeen illuusioon liittyviä kineettisiä teemoja nimenomaan maalaustaiteeseen. Hänen konstruktivisminsa oli vähäeleistä sekä värien että muotojen suhteen. Toisin kuin monet systemaattiset konstruktivistit, joiden systeemeillä on taipumus kasvaa äärettömiin, Näsänen pyrki usein päinvastoin vähentämään elementtejä päästäkseen oleelliseen. Niinpä hänen tuotantonsa jäikin verrattain pieneksi.

Sik-Sak 52, 1978, akryyli kankaalle.

Taiteensa lisäksi Näsänen tunnettiin ahkerana kriitikkona ja taidekirjoittajana, joka ehkä hieman yllättäenkin pohdiskeli abstraktin taiteen sijaan usein realismin teemoja – häntä voi hyvällä syyllä pitää 1970–80-lukujen keskeisenä realismin teoreetikkona.
Näsänen tunnettiin myös innokkaana järjestöihmisenä ja tulisieluisena keskustelijana. Hän olikin yksi 1970-luvun kuohuvien vuosien yksi keskeisistä taidepoliittisista vaikuttajistamme. Vasemmistolainen Näsänen vaikutti myös perinteikkäässä kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilassa.
Näsänen oli mukana monessa taiteilijan asemaan liittyvässä hankkeessa – niin teoriassa kuin käytännössäkin. Hän kuului muun muassa siihen ydinjoukkoon, joka oli perustamassa Helsinkiin Myllypuron taiteilijakylää, missä hän asui sen perustamisesta alkaen vuodesta 1973 aina kuolemaansa saakka.
Näsäsellä oli kuuden vuosikymmenen aikana lukuisia luottamustehtäviä Suomen Taiteilijaseurassa, Taidemaalariliitossa ja Helsingin Taiteilijaseurassa. Vielä 2000-luvulla hän toimi sekä Kuvataiteilijain huoltosäätiön puheenjohtajana vuodesta 2001 ja Taide-lehteä sekä taidekirjoja julkaisevan Kustannus Oy Taiteen hallituksen puheenjohtajana vuosina 2002–08.

torstai 17. tammikuuta 2013

Julkaistua 385: Arvotaide ja luottamus

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen kolumnini, jonka aihe ei tule kai koskaan loppuunkäsitellyksi. Koko taideväärennösmaailma on täynnä varsin tragikoomisia piirteitä, joista varsinkin koominen kirkastuu Helanderin huutokauppahuoneen toiminnassa. Nytkin Helanderilla myytiin taas joulukuun huutokaupassa samalla vasaranlyönnillä guassi ja vedos, joiden signeeraukset olivat Herbin ja HM – tuloksena 65 euron kaupat. Ensimmäinen siis olisi ikään kuin Auguste Herbin (1882–1960) ja jälkimmäinen Henri Matisse (1869–1954). Mutta kun Helander ei väitä mitään vaan ainoastaan kuvailee kohteet signeerausta myöten, he eivät muka syyllisty mihinkään. Täysin naurettavaa touhua, mutta eihän toki kovin kallista lystiä – voihan sitä 65 euroa heittää mihin tahansa muuhunkin turhuuteen kuin vitsikkääseen jätepaperiin.

Arvotaide ja luottamus

Uskaltaako varakas taiteenharrastaja ostaa kuolleita klassikoita?
Viikolla uutisoitiin, että roomalaisen Modigliani-instituutin johtaja Christian Parisot on pidätetty epäiltynä italialaisen modernistiklassikon Amedeo Modiglianin (1884–1920) teosten väärentämisestä ja väärien aitoustodistusten kirjoittamisesta. Jutun yhteydessä takavarikoitiin 59 Modiglianin teosta, joiden arviohinta on liki seitsemän miljoonaa euroa.
Parisot on ollut perheen luottohenkilöitä ja toiminut muun muassa Modiglianin ainoan jälkeläisen, Jeanne-tyttären yksityissihteerinä. Lisäksi hän oli valmistelemassa Modiglianin catalogue raisonnéta, auktorisoitua täydellistä teosluetteloa.
Tämä on jo sentään klassinen Modigliani-väärennös. Sen on nimittäin tehnyt kuuluisa Elmyr de Hory (1906–1976). Paradoksaalisesti siitä saisi huutokaupassa jo aimo summan, koska se on nimenomaan klassinen väärennös – siis aito de Hory!

Taidemaailmassa kerrotaan paljon sellaisia tarinoita, jotka osoittavat tylysti, että kannattaa aika tarkkaan miettiä kehen voi luottaa. Usein nämä tarinat eivät näe päivänvaloa painetussa sanassa. Jokunen suomalainenkin taidehistorioitsija on uransa loppuvaiheessa kirjoittanut vähintäänkin kyseenalaisia aitoustodistuksia. Monet tarinat ovat aika hurjia: muistan senkin kapakkakeskustelun, jossa eräs taideväärennösjutuissa rutinoinut juristi kertoi minulle, kuinka yksi taidemaalari Pekka Halosen (1865–1933) tuotantoa koskevissa ongelmissa lausuntoja antanut asiantuntija sattuu olemaan Suomen parhaan Halos-väärentäjän poika. Uskoako vai ei? Suoraan sanoen: en tiedä.
Sen kuitenkin tiedän, että lottopotin sattuessa kohdalle suuntaan elävän mestarin työhuoneelle – ja jätän museot tutkimaan kuolleita klassikoitaan.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Julkaistua 382 & 383 & 384: Tiikerinpiirtäjän arvoitus & Leena Luostarinen kronologisesti & Leena Luostarinen – ekspressiivinen romantikko?

Viime perjantaina avattiin Helsingin Taidehallissa Leena Luostarisen (s. 1949) näyttely Tiikerinpiirtäjä (12.1.–3.3.). Toimin näyttelyn kuraattorina, ja sitä on tullut väännettyä tavalla tai toisella koko syksy. Viime viikko sitten ripustettiin ankaralla kiireellä, ja olen tuskin toipunut siitä, joten en vielä tiedä kunnolla, mitä ajatella.
Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös Suomen Taideyhdistyksen julkaisema kirja, jonka toimitin yhdessä Taideyhdistyksen varapuheenjohtaja Päivi Karttusen ja näyttelysihteeri Pirkko Tuukkasen kanssa ja jonka taittoi monivuotinen vankkumaton työtoverini, valokuvataiteilija Timo Setälä (s. 1958). Lähinnä Karttusen ja Tuukkasen kanssa se näyttelykin pitkin syksyä todellisuudessa koottiin, vaikka vain minut kuraattorina mainittiinkin. Loistavia työvereita molemmat – tässä he katsovat pressitilaisuudessa pikkusalin oviaukosta (Päivi vasemmalla), kun taiteilija pani toimittajat koville ja sieppasikin kameran omaan käteensä ja ryhtyi kuvaamaan toimittajia:


Mutta takaisin kirjaan. Taideyhdistyksen puheenjohtaja Lasse Saarisen esipuheen lisäksi siinä oli kaksi johdantoesseetä, toinen Luostarisen uraa pitkään seuranneelta kriitikkokollegaltani Marja-Terttu Kivirinnalta ja toinen minulta: 

 
Tiikerinpiirtäjän arvoitus

”Taideharrastus teosten ympärillä alkaa heti kun sysäys ei-tuttuun vangitaan sujuvaan asiantuntemukseen” kirjoitti saksalainen filosofi Martin Heidegger. Muistin tämän välittömästi, kun aloin miettiä sitä, miten luonnehtia Leena Luostarisen taidetta. Onko hän romantikko? Onko hän (uus)ekspressionisti? Entä postmoderni(sti)? Muun muassa näitä kysymyksiä Luostarisesta on esitetty. Heidegger jatkaa: ”Silloin ei edes teosten huolellinen säilyttäminen sukupolvelta toiselle tavoita enää itse teoksena olemista vaan pelkän muiston siitä. Samaa on sanottava tieteellisistä yrityksistä voittaa ne takaisin. Tämä muisto voi kuitenkin tarjota teokselle yhä sijan, josta se osaltaan muovaa historiaa. Sen sijaan teoksen omin todellisuus pääsee vaikuttamaan vain siellä, missä sitä vaalitaan sen itsensä ansiosta tapahtuvassa totuudessa.”
Miksi kysyä edellä olevan kaltaisia kysymyksiä? Ovatko ne vain taidehistoriallisesti suuntautuneen taidepuheen kliseitä, jotka auttavat tunnistamaan, sijoittamaan ja vertaamaan – helpottamaan puhumistamme kunkin taiteilijan taiteesta? Vai voisivatko ne liittyä myös teosten vaalimiseen?
Miten vaalia teosta? Olen katsellut useasti Luostarisen akvarellia Tiikerinpiirtäjä (1980) – tai itse asiassa kuvaa siitä – ja miettinyt sen syntyä ja mahdollista kerroksellisuutta. Onko tiikeriä piirtävä hahmo omakuva? Vai onko se omakuva, jossa tekijää ei näy: tiikereitä piirtänyt – muun muassa ihan konkreettisesti Korkeasaaren eläintarhassa – taiteilija piirtämässä kuvaa toisesta taiteilijasta, joka piirtää tiikereitä? Mutta onko tiedon lisääminen edes teoksen vaalimista (Bewahrung) siinä mielessä, mitä Heidegger tarkoitti? Ei varmaankaan, mutta tietäminen ei Heideggerin mukaan ”estä teosta pysymästä itsensä varassa, ei vedä sitä pelkän elämyksellisen piiriin eikä alenna sitä elämyksen herätteeksi. Teoksen vaaliminen ei eristä ihmisiä elämyksiinsä, vaan siirtää heidät kuulumaan siinä tapahtuvaan totuuteen.” 

Tiikerinpiirtäjä, 1980, akvarelli, Jenni ja Antti Wihurin rahaston kokoelma / Rovaniemen taidemuseo.

Katsojalla on monia päällekkäisiä ja yhteen kietoutuvia tapoja asettua suhteeseen taideteoksen kanssa. Tuskin elämyksellisyyskään on pelkkää eristymistä, vaikka se veisikin katsojan ennakoimattomasti jopa ”vääränlaisiin” maailmoihin. Tietoa me kaikki varmaankin haluamme aina lisää, eikä halu tietää jotain taideteosten syntyhistoriasta ole ristiriidassa teosten mahdollisesti tuottamien elämysten kanssa – jos siis elämyksellisyyttäkin halutaan vaalia. 
Halusin tietää lisää Luostarisen taiteesta ja työskentelystä. Kun kysyin häneltä jotain yksityiskohtaa hänen ansioluetteloonsa liittyen, hän kaivoi esiin genovalaisen Museo d’arte orientale E. Chiossonen vuoden 1974 luettelon Hiroshigen (1797–1858) ja Hokusain (1760–1849) teosten näyttelystä… ja sitten vielä toisenkin saman museon luettelon: Tradizione e rinnovamento nell’arte di Itcho e di Sukenobu (1976). Hanabusa Itchōn (1652–1724) ja Sukenobun (1671–1750) kautta olimme siis jo siirtyneet 1600-luvun japanilaisten puupiirrosten maailmaan, ja kysymykseni oli liittynyt johonkin, mitä Luostarinen oli tehnyt 1980-luvulla. Lopulta hän ei edes vastannut kysymykseeni, mutta en edes muista sitä enää. 
Leena Luostarisella on jättimäinen kirjasto itämaista taidetta käsitteleviä kirjoja – varmaankin yksi Suomen suurimmista. Hän on myös matkustellut paljon. Oman välimerellisen grand tourinsa hän on tehnyt moneen kertaan – alkaen vuodesta 1976, jolloin hän matkusteli stipendin turvin Italiassa ja Kreikassa. Ainakaan tuolloin mielessä ei ollut mikään katkos moderniin perinteeseen: ”Minä lähdin etsimään aivan sitä samaa välimerellistä maailmaa kuin Matisse ja Picassokin”, hän kertoi keskustellessamme hänen matkoistaan. Tulkitsen tämän tarkoittavan sekä kulttuurihistoriaa että maalaustaidetta: Välimerta ympäröivistä kulttuuripiireistä juontuu runsaasti sitä keskeiseksi koettua, jota olemme saaneet kulttuurisina sisältöinä nauttia. Symboliikkaa ja arkkityyppisiksi muuntuneita kuvia. Välimerellinen valo on toisaalta ollut monelle taidemaalarille järisyttävä kokemus. Näin kävi muun muassa Paul Kleelle, joka päiväkirjoissaan kertoo siitä, miten Tunisian matka vuonna 1914 muutti Pohjois-Afrikan valon kautta koko hänen värimaailmansa: ”Minä ja väri olemme yhtä. Minä olen maalari.” Tätäkin mietin, kun katson Luostarisen Tunisian-matkan innoittamaa maalausta Sfax (1984). Tosin kyseessä on Välimeren yö. 
Vuoden 1976 jälkeen Luostarinen kulkenut vuosikausia Välimeren molempia rantoja pitkin ja poikin. Myöhemmin hän on matkustellut paljon pidemmälle: esimerkiksi syksyllä 1989 hän lähti Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan: ”Matkasta muodostui melkoinen grand tour. Kiinassa Luostarinen matkusteli pari kuukautta. Balilla hän oli kuukauden, Jaavalla kaksi viikkoa ja Thaimaassa kuukauden. Kahden Burmassa vietetyn viikon jälkeen vuorossa oli vielä Intia, jossa Luostarinen viipyi kuukauden.” (Saari 1995) 
Ja voi Kiinaan matkustaa Brooklyninkin kautta: lukuvuoden 1985–86 Luostarinen opiskeli stipendin turvin klassista kiinalaista maalaustaidetta Pratt Institutessa New Yorkissa. Tällä matkalla tuntuu olevan hänen maalauksensa kehittymiseen aivan erityinen merkitys. 

***

 

Postmoderniin on usein liitetty eklektisyys, eri puolilta tulleista vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. Samoin taidehistoriallisten sitaattien viljelemistä on pidetty postmodernille ominaisena.

Luostarinen on epäilemättä eklektinen – monellakin tasolla ja myös täysin tietoisesti. Luostarinen ei ole koskaan suhtautunut puritanistisesti käytössään olevaan kulttuuriseen materiaalivarastoon, ei sen paremmin kulttuurin hierarkioissa kuin maantieteellisessä jakautumassakaan. Hän käsittelee teoksissaan sujuvasti – ja usein yhtäaikaisesti – banaalia ja ylevää, hänen matkoilta mukaan tarttuneissa esinekokoelmissaan voi olla yhtä hyvin kitschahtavia matkamuistoja kuin antiikkisia sakraaliesineitäkin. 

 

Lootuskukka, 1995, öljy, Helsingin taidemuseo.

 

Olen käynyt Luostarisen kanssa yhdessä läpi hänen luonnoskirjojaan, ja olen nähnyt sen, millä pedanttisuudella hän tekee luonnoksia kulkiessaan esimerkiksi kulttuurihistoriallisten museoiden vitriinien lomassa. Nopeasti seisaaltaan ja käsivaralla piirretyissä luonnoksissa saattaa olla merkintöjä esineiden värityksistä – väliin kuin tieteellisellä tarkkuudella. Luostarinen maalaa kuitenkin yleensä alla prima, kertasuorituksella nopeasti märkää märälle, luonnostelematta. Hänen luonnoskirjansa eivät siis ole täynnä teosluonnoksia, vaan ne ovat pikemminkin kuin visuaalisia päiväkirjamaisia muistiin merkintöjä – täynnään kuvallisia aiheita, toisinaan esineistä, toisinaan yksityiskohdista, toisinaan maisemista tai jopa kanssaihmisistä ravintolan terassilla. Joukossa saattaa vilahtaa yksityiskohtia, jotka voivat olla varsin banaaleja. Onpa joku itämainen aihelma pariisilaisen hotellihuoneen orientalistisesta tapetistakin päässyt mukaan Luostarisen maalaukseen.

”Luostarinen tarvitsee jonkin visuaalisen ärsykkeen aloittaessaan maalaamisen. Hyvin usein ovat uusimpienkin maalausten lähtökohdat löydettävissä näistä luonnoskirjoista”, toteaa Lars Saari, joka myös kuvailee sitä, miten esineet saattavat muuntua maalauksiksi, kuten Kiina-puodista ostettu pieni posliininen vauvanukke, ”tällainen pieni fragmentti voi siis nousta monumentaaliseen asemaan suuren maalauksen keskiössä”, kuten maalauksessa Kiinalaislapsi (1995). (Saari 1995)

Taidehistoriansa Luostarinen on tuntenut nuoruudestaan lähtien. Tämä koskee myös itäisempää taidetta, jota hän kohtasi jo lukiolaistyttönä viettäessään kesiä Englannissa. Siellä hän tutustui muun muassa egyptiläisen taiteeseen. Opiskellessaan Suomen Taideakatemian koulussa hän vietti myös kesiään maailmalla: tutuiksi tulivat niin Italiassa Herculaneumin kaivaukset, missä hän osallistui kansainvälisen työleirin jäsenenä monenlaisiin työtehtäviin laavankantamisesta freskojen puhdistukseen, kuin monet eurooppalaiset taidemuseotkin. (Lavonen 1988)

1970-luvulla Luostarinen maalasi yhtälailla omaa lähipiiriään – muun muassa henkilökuvia – kuin myös taidehistoriasta ponnistavia maalauksia, joissa innoittajina toimivat muiden muassa Luostarisen ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä vuonna 1973 Diego Velázquez (1599–1660) ja taiteellisen läpimurron alla vuoden 1980 yksityisnäyttelyssä useammassakin teoksessa Eugène Delacroix (1798–1863). Suomen Taiteilijaseuran vuosinäyttelyn tunnustusapurahan hän sai vuonna 1981 Delacroix’n mukaan tehdyillä maalauksilla.

Vuosinäyttelyn kanssa samana vuonna hän piti yksityisnäyttelyn Galleria Scuptorissa Helsingissä – lopullisen läpimurtonäyttelynsä, jossa hän räjäytti pankin kissapedoillaan. Kissapetoja seurasivat sittemmin liskot ja matelijat ja myöhemmin myös eloton luonto muun muassa kivineen. Tosin elottomuuden tulkintakin saa itämaiseen perinteeseen liittyen uusia ulottuvuuksia. Kimmo Sarjen sanoin: ”Kiinalaisessa perinteessä kivet ja kalliot ovat sekä maan luita tai luurankoa sekä energiaa ja energiaytimiä: kovuutta ja nestemäisyyttä, kalliota ja vettä. Kiinalaisen viisauden mukaan kivet syntyvät energiasta kuten ihmisen kynnet ja hampaat valtimojärjestelmistä.” (Sarje 1988)

Luostarinen ei siis ole koskaan hylännyt taidehistoriallista kiinnostustaan, mikä näkyy myös myöhemmissä teoksissa aina tuoreimpaan, vuoden 2012 näyttelyyn Galerie Forsblomissa Helsingissä. Taidehistoriallisten viitteiden jäljittäminen käy tosin katsojalle koko ajan vaikeammaksi, sillä esimerkiksi Luostarisen tapa käyttää kuvapintaa on epäilemättä saanut vaikutteita monista itämaisista perinteistä, jotka eivät ole niin tuttuja siis helposti tunnistettavia – katsojille. Kyse voi olla jopa teoksen ”lukusuuntaan” – jos maalauksella nyt sellaista varsinaisesti on – liittyvistä sommittelullisista jännitteistä, joiden tuottama elämys ei ole välttämättä tunnistettavissa. Se vain tuntuu.

Tiedän, että Luostarisen tuotannossa on aiheita, joita kissapetojen sulon ja armon yhdistelmän (engl. grace, sattuva yhteismerkitys) ja toisaalta niihin ladatun kesyttämättömän voiman ja monumentaalisten, toisinaan jopa heraldisten ulottuvuuksien tuottaman harmonian välisen jännitteen huumaamat katsojat saattavat vierastaa. Luostarinen ei ole halunnut miellyttää katsojaa sievillä ja helpoilla ratkaisuilla, ja esimerkiksi Balilaisen varjoteatterinuken (1982) vaikeasti hahmottuva sommittelullinen jännite tuottaa omien kuvaperinteeseen liittyvien viittauskohtien kautta taatusti vaikeuksia ns. tavalliselle kauneudentavoittelijalle.

Uskaltaisin väittää, että Luostariselle ominainen taidehistoriallinen kiinnostus ei ole mikään tietoinen tyylivalinta, ja nyt kun voimme tarkastella postmodernia jo historiallisena, loppujen lopuksi kuin tyylittyneenä suuntauksena, miltei kuin isminä, on Luostarisen taidetta ehkä siltikin hedelmällisempää tarkastella osana suurempaa taidehistoriallista jatkumoa. Hän ei ole pelkkä 1980-luvun maalari, ei mikään tyyppiesimerkki aikakautensa maalarista, vaikka on toki syytä muistaa että hän kytkeytyi aikaan monin tavoin ja oli myös yksi niistä keskeisimmistä uuden ajan airuista, jotka toivat voimakkaine maalauksineen ja myös rohkeimpine asenteineen vapaamman tuulahduksen Suomenkin taide-elämään. Toki hän on siis tietyllä tavalla samaa uusekspressionistista sukupolvea kuin saksalainen ”uusiksi villeiksi” (neue Wilde) nimetty joukko taiteilijoita tai italialainen transavanguardia, mutta hän on myös paljon enemmän, oli jo ennen, oli jälkeen ja on edelleenkin.

 

***

 

Luostarista on epäilemättä hedelmällistä tarkastella myös ekspressionistina, mutta tätä ulottuvuutta on myös problematisoitu. Molemmat Luostarisesta paneutuneemman ja pidemmän tekstin kirjoittaneet Kuutti Lavonen ja Kimmo Sarje korostavat pikemminkin Luostarisen kytkeytymistä romantiikkaan. Lavosen sanoin: ”Vaikka Luostarisen kädenjälki on lennokkaan ekspressiivinen, pyörteinen ja materiaalitunnoltaan paksu ja pastöösi, ei hänen kuviensa luokittelu ekspressionismin piiriin tunnu täysin oikeaan osuvalta.” (Lavonen 1988). Kimmo Sarje kirjoittaa Luostarisen ”ekspressiivisestä maalauskäsialasta, joka tuo taiteilijan läsnäolevaksi”. (Sarje 1988) 

 

Sade, 1981, öljy, Nykytaiteen museo Kiasma.

 

Jos ekspressionismilla tai ekspressiivisyydellä tarkoitetaan teosten ulkoisempien tyylillisten ominaisuuksien sijaan jotain subjektiivista, emotionaalisesti painottunutta tunneilmaisua, jonka kautta taiteilija tuo esiin omaa sisäistä näkemystään, olemme yhtäkkiä vaikealla alueella. Tässä suhteessa olisin kuitenkin valmis nimittämään Luostarista hyvinkin ekspressiiviseksi, epäilemättä myös ekspressionistiksi. Olen keskustellut hänen kanssaan monista hänen teoksistaan, ja miltei niihin kaikkiin tuntuu liittyvän henkilöhistoriallinen ulottuvuus, tarina jota katsojan ei kuitenkaan tarvitse tietää. Ja miksikö ei tarvitse? Tähän Kimmo Sarje tarjoaa hyvän vastauksen: hänen mukaansa Luostarisen käyttämät arkkityyppiset figuurit eivät ole ”merkitykseltään sidottuja vaan päinvastoin viittauksenomaisia ja avoimia”. (Sarje 1988)

Tämä avoimuus tarjoaa loputtoman laajan tulkintakehikon: ”Yleispätevä kuvakieli, yhä uudestaan keksityt ja synnytetyt tiikerit, joutsenet, kalat ja krokotiili, jotka sisältävät lähes äärettömän viittausten viidakon, avaavat, samanaikaisesti suhteellistavat ja yleispätevöittävät merkitykset, luovat interikonisuuden kiehtovan verkon.” (Sarje 1988)

Luostarisen ”materiaalitunnoltaan paksu ja pastöösi” kädenjälki on vuosien mittaan muuttunut. Osin kyse on varmaan ”luonnollisesta” kehityskulusta: jos on taipumusta ekspressiivisyyteen, nuorempana sitä on joka tapauksessa enemmän – oli sitten kyse fyysisestä maalaamistapahtumasta tai elämässä tapahtuvista asioista, murroksista ja käännekohdista. Elämänkokemus ja karttunut viisaus muuttavat vääjäämättä kommentoimisen halun painopisteitä. Täytyy kuitenkin muistaa myös jatkuvasti uteliaana pysyvän taiteilijan karttuneen kokemuksen tuottama materiaalivarannon rikkaus. Mitä enemmän kuvallista maailmaansa vaalii, sitä enemmän siitä löytää nyansseja, joiden näkeminen ja seuraaminen saattaa ulkopuoliselle katsojalle olla vaikeaa.

Palaan vielä Heideggeriin. Eikö taiteilija vaalii taidetta nimenomaan tekemällä taidetta? ”Teoksen oikea vaalimistapa tulee luoduksi ja luonnostelluksi vasta itse teoksen myötä ja yksinomaan sen ansiosta.”

 

Kiinalainen kivi, 1987–88, öljy, Helsingin taidemuseo.

 

Tuhansien ja tuhansien toistojen jälkeen armoitetulle piirtäjälle alkaa tapahtua jotain. Viiva on kuin lihasmuistissa, eikä tietoisen ja tiedostamattoman välistä eroa piirustuksessa enää välttämättä ole. Piirtäjälle ominainen vaivattomuuden tuntu, tuo armon ja sulon yhdistelmä vähentää alleviivaamisen tarvetta. Italialaisen maalarin, arkkitehdin ja taidehistorioitsijan Giorgio Vasarin (1511–1574) sanoin: ”Luonnoksissa, jotka ovat välittömiä seurauksia taiteellisen kiihkon tilasta ilmaistaan ideasisältö muutamalla vedolla. Sitä vastoin suuri vaivannäkö ja liika ahkeruus saattavat riistää vitaliteetin ja tietämyksen niiltä, jotka eivät koskaan tiedä, milloin jättää käsistänsä tekemänsä työt.”

Hieman paradoksaalisesti ”taiteellinen kiihko” (furore dell’arte) voi siis tuottaa tarpeen ilmaista asioita vähemmillä keinoilla – kiihkon silti yhtään vähentymättä. Tällaisena minä näen Luostarisen maalauksen, jossa saattaa pastöösin pinnan sijaan olla ohuita, oheneviakin siveltimenvetoja ja jopa taustalta häämöttävä kangas.

Palaan myös Luostarisen akvarelliin Tiikerinpiirtäjä (1980). Se ei varmaankaan ole mikään ”avainteos” Luostarisen tuotantoon, mutta katselin sitä tarpeeksi pitkään ja kun ihmetykseni alkoi kasvaa, siitä tuli minulle arvoitus, jota en ehkä haluakaan ratkaista. Se kuuluu Jenny ja Antti Wihurin rahaston taidekokoelmaan, joka on sijoitettu Rovaniemen taidemuseoon. Taidemuseon kuvatiedoissa siitä annetaan hakusanoja: ”nainen, ihminen, muotokuva, piirtää, istua, tehdä, mekko, leninki”. Minä katsoin sitä ainakin alkuun piirtävän miehen muotokuvana. Nyt olen epätietoinen. Onko se androgyyni? Vai onko se sittenkin omakuva? Olen istunut viime aikoina Luostarisen kanssa useita kertoja puhumassa hänen taiteestaan, mutta jostain syystä en ole halunnut kysyä häneltä mitään tuosta akvarellista. Nyt siitä on tullut minulle jo mysteeri, jota haluan vaalia, joten en aio kysyäkään. Sitä paitsi tiedän, että virhetulkinnat ovat yksi luovuuden lähde ja myöskin taiteessa jokamiehenoikeuden piiriin kuuluva alue.

Palaan vielä myös 1980-lukuun.Taiteilijan on luotava uusia näkökulmia, mutta eivät hänen teoksensa vanhene. Taidetekstien kirjoittajankin olisi syytä yrittää luoda uusia näkökulmia, mutta eivät nekään vanhenna aiempia tekstejä. Olen monta kertaa palannut siihen, miten osuvasti Kuutti Lavonen luonnehti Luostarisen taiteilijanlaatua: ”Leena Luostarisen kuvat rakentavat maalaus maalaukselta kertomuksen maailmasta, jota ei ole. Tuo maailma ei ole utopia, vaan kokonaisvaltaisen ja voimallisen kulttuurin alkuvoimainen saareke, joka imee itseensä maalauksellisia vaikutteita länsimaisen maalaustaiteen parhaimmistosta yhtä lailla kuin Pohjois-Afrikan polttavasta auringosta tai kiinalaisen vanhan maalaustaiteen filosofisista oppirakennelmista. Luostarisen maalaustuotanto heijastaa psyyken janon löytää maailmasta ja olemassaolosta jotakin merkityksellistä, kaunista ja pysyvää. Keinot tämän päämäärän saavuttamiseksi voivat nekin olla kauniita ja yleviä tai toisinaan raadollisen rikkirevittyjä.” (Lavonen 1988)

Ja palaan vielä kokemukseeni Luostarisen pöydän ääressä: kuinka paljon enemmän hän näkikään Hiroshigen puupiirroksissa, joiden maailma jää minulle vajaaksi – ikään kuin lukutaitoni olisi puutteellinen. Myöhemmin kuitenkin luin Hiroshigen runon:

 

jätän siveltimeni itään,

ja aloitan matkan,

näen läntisen maan kuuluisat paikat



Lähteet:
– Heidegger, Martin: Taideteoksen alkuperä. Taide 1995.
– Klee, Paul: The Diaries of Paul Klee 1898–1918. Toim. Felix Klee. University of California Press 1964.
– Lavonen, Kuutti: Leena Luostarinen. Weilin+Göös 1988.
– Saari, Lars: Leena Luostarisen itämainen kuvasto. – Näyttelyluettelossa Leena Luostarinen. Ars Nova 1995.
– Sarje, Kimmo: ”Haluan, että maalaukseni ovat runoutta” – Leena Luostarisen taiteen retoriikka. – Näyttelyjulkaisussa Leena Luostarinen. Vuoden taiteilija. Helsingin Juhlaviikot / Helsingin Taidehalli 1988.
– Vasari, Giorgio: Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon. Taide 1994.

*** 

Kirjassa oli myös laatimani Luostarisen kronologia, jota koostin istumalla viikon Kuvataiteen keskusarkistossa. En viitsi rasittaa lukijoita pitkällä vuosilukuryöpyllä, joten jos ja kun kunnolla asiasta kiinnostutte, hankkikaa kirja – on se taatusti sen väärti. Näin kuitenkin alkaa kronologia:

 
***

Näyttelyn yhteydessähän pitää tuottaa myös muunkinlaisia tekstejä: tiedotteita jne. Yksi tällainen tekstityyppi on saleissa luettavana oleva taiteilijan esittely. Muovisessa kotelossa jaossa oleva teksti kulkee Taidehallissa hauskalla sisäisen slangin nimellä "laariteksti". Tässäpä siis elämäni ensimmäinen laariteksti:

Leena Luostarinen – ekspressiivinen romantikko?

Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972 valmistunut taidemaalari Leena Luostarinen (s. 1949) kuuluu siihen sukupolveen, joka näytti epäilijöille, että maalaustaide ei ole kuollut. Luostarisen lopullisen läpimurron aikoihin, 1970–80-lukujen taitteessa, eurooppalainen maalaustaide eli uusekspressionistista nousukautta. Tässä liikehdinnässä suomalaiset taiteilijat elivät eurooppalaista reaaliaikaa.
Katkosta menneeseen on kuitenkin turha korostaa liikaa. Luostarinenkin matkusteli välimerelliseen maailmaan samoista syistä kuin Matisse ja Picasso – löytääkseen niin monelle taiteilijalle oleellisen välimerellisen valon sekä aistien ja kulttuurien yhteen kietoutuneen maailman. Kauneutta Luostarinenkin on tavoitellut, vaikka hänen keinonsa ovatkin toisinaan olleet rajuja.
Pelkkä välimerellinen maailma ei riittänyt Luostariselle. Hän suuntautui myös itään – Kiinaa, Japania ja Balia myöten. Kaukokaipuu on aina innoittanut taiteilijoita, mutta Luostariselle idän kulttuurit ovat olleet myös taidehistoriallista tutkimusmatkaa, vaikka hän ei romanttisuuttaankaan ole peitellyt. Poikkeuksellisen lukeneena hän on aina perehtynyt kulttuuristen kohteidensa kirjallisuuteen ja taidehistorialliseen perinteeseen.
Aidolle maalarille kaikki aineisto on pohjimmiltaan kuitenkin vain tekosyy maalaamiseen. Luostarinen on toteuttanut Maurice Merleau-Pontyn maksiimia: ”Maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen.” Niinpä Luostarisen lähtökohtana voi olla yhtä hyvin muinainen sfinksi kuin hotellihuoneen orientalistinen tapetti. Erilaisten aiheiden kautta pienet ja suuret tarinat – sekä henkilökohtaiset teemat että mytologia ja historia – kietoutuvat yhdeksi lumoavaksi matkaksi, jonka aikana näemme tiikereitä, matelijoita, iibiksiä, buddhia, temppeleitä ja riippuvia puutarhoja – ja kaiken tuon takana myös ainakin välähdyksen yhdestä hienoimmista elävistä taidemaalareistamme.
Sunnuntaina uskaltauduin jo käymään näyttelyssäkin. Ei ollut ihan huono, uskaltaisin väittää.