lauantai 30. kesäkuuta 2012

Näyttelykuvia 711 & 712 & 713 & 714 & 715 & 716 & Virossa 70 & Julkista taidetta 60: Tallinnassa taas

Keskiviikkona saavuin Tallinnaan, mutta loma sai vielä odottaa vähän aikaa, koska olin ortonilaisten kanssa työmatkalla tutustumassa Mustamäen sairaalaan – tulevaan mahdollisen yhteistyökumppaniin. Tai virallisesti sairaalan nimi on nykyään Pohjois-Viron aluesairaala, Põhja-Eesti Regionaalhaigla. Jättimäisen kompleksin vanha päärakennus on minulle tuttu, koska siellä aikoinaan henkeni pelastettiin saatuani anafylaktisen shokin:


Ja minähän mielessäni jo ripustelin Galleria Ortonin tulevaa esittäytymistä Mustamäellä – ajattelin jopa, että neuvostoajan raunioille – sairaalan entinen pääsisäänkäynnin hylätty suihkulähde – saisi vähän rujomman suomalaisten ja virolaisten kuvanveisto-opiskelijoiden yhteisnäyttelyosuuden:


Vierailimme myös viereisessä Tallinnan lastensairaalassa, jonka aulassa oli hauska Laurentsiuksen (s. 1969, oik. Lauri Sillak) reliefi Henry Moore (2007) kirjailija Armin Kõomägin yksityiskokoelmasta:


Näkyy muuten olevan kyse Kõomägin "liikkuvasta taidekokoelmasta", jota voi ihailla sairaaloissa, kouluissa, vankiloissa jne. Aika raju kokoelma sitä paitsi – skrollatkaa kotisivulta läpi. Harvoin olen purskahtanut taiteen edessä oikeaan nauruun, mutta kokoelmaan kuuluva Jaan Toomikin (s. 1961) osittainen omakuva Kuraattoreja odotellessa sai naurun aikaiseksi. Valitettavasti en saanut kuvaa kaapatuksi, mutta menkää kokoelman kotisivujen galleriaa vähän alaspäin, siellä se on.

***

Ja sitten taidegraafikko Virge Jõekaldan (s. 1963) työhuoneelle:


Jõekalda on Galleria Ortonin elokuun taiteilija, joten kuukauden kuluttua lisää tästä hienon viivan omaavasta graafikosta:


***

Ja pakkohan sitä oli gallerioissakin käydä. Tallinnan Taidehallin galleriassa oli kahden taiteilijan yhteisnäyttely, kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuun (s. 1957) ja nahkataiteilija Maarja Unduskin (s. 1959) Eluisu (8.6.–1.7.). Kirsipuu on viettänyt aikaa residenssissä Etelä-Koreassa ja tehnyt riisiviljelyn innoittamana erilaisia installaatioita ja tyynyjä riisinviljelyvalokuvistaan. Hauska idea:


Undusk nimittää taidettaan "psykologiseksi nahkataiteeksi". Aika velmun psykologisia töitä nämä olivatkin – tässä esimerkiksi Rakkautta vanhassa Tallinnassa (2012) – draperiat kohdillaan:


***

Viereisessä Vabaduse Galeriissa oli Neeme Kulbokin (s. 1957) näyttely Langev valgus (21.6.–3.7.). Kulbok on ihan kiinnostavan tuntuinen abstrakti maalari mutta omituisen epätasainen. Osa maalauksista oli turhan koristeellisia ja pinnallisen tuntuisia, osa taas aika intensiivisiä. On kuin hänellä ei oikein olisi kunnon teemaa mitä syventää. 

 

***

Sitten vielä samassa korttelissa Linnagaleeriihin. Mai Söötin (s. 1983) näyttely Tuvitaltsutaja Maria (15.6.–8.7.) oli vallan mainio performatiivinen videoinstallaatio. Söötiä on aina askarruttanut se tapa, jolla Neitsyt Maria tuli raskaaksi, ja hän on tehnyt aiheesta aika rankan performanssin Tallinnan rautatieaseman kyyhkysten kanssa – ehkäpä vähän ilkikurisen feministisen.


Olin tietysti vähän erityisesti mieltynyt näyttelyn laatuun, koska Sööt oli viime kesänä taiteilijana Mäntän kuvataideviikoilla, jonka kuraattorina toimin. Mutta jos siis käytte seuraavan viikon aikana Tallinnassa, älkää missatko missään nimessä tätä näyttelyä.

***

Olen aina tuntenut outoa lukkarinrakkautta marginaalisia näyttelyitä ja näyttelypaikkoja kohtaan. Olikin siis hauska nähdä hotelliin mennessä Vapaudenaukion alittavassa jalankulkutunnelissa moskovalaissyntyisen mutta nykyään Tallinnassa vaikuttavan Tatjana Lindin (s. ?) näyttely nokikolareista, Korstnapühkija ärgipäev (26.5.–12.6. – näyttely oli siis jo virallisesti ohi):


***

Ja hotellissa meni vielä marginaalisemmaksi. Hotell St. Barbaran aulassa oli tarjolla Dmitri Lazjukin (s. ?) perhosia. Lazjukin pitäisi infon mukaan olla tunnettu naivisti, mutta en minä oikein mitään tietoa hänestä löytänyt, eivätkä nämä perhoset olleet sen paremmin naivistisia kuin muutenkaan kovin kiinnostavia:


*** 

Torstaina tein retken Viinistun taidemuseoon itärannikolle. Tämä taiteenkeräilijä Jaan Manitskin yksityinen taidemuseo on ollut puoli vuotta remontissa ja laajentanut runsaasti tilojaan. Avajaiset ovat vasta lauantaina, mutta sain puhuttua itseni sisään. Ja olihan fantastiset uudet tilat! Tämä museo on aivan ehdoton retkikohde Tallinnasta. Museo ja sen yhteydessä toimiva kongressikeskus ravintoloineen ja hotelleineen on rakennettu vanhan kalastukolhoosin tiloihin hyvällä maulla. Manitskin virolaisen taiteen kokoelma on yksi Viron suurimmista. 


 
Ja merenranta on aivan mielettömän hieno. Suosittelen siis voimakkaasti.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Lomalle!

Tänä aamuna kirjoitin kevään viimeisen jutun Kauppalehteen – Helsingin julkisista veistoksista. Ja siispä tämä jätkä lähtee nyt – tai oikeastaan varhain huomenaamulla – Tallinnaan, josta olen vuokrannut kaksion kesämökiksi. Aion lomailla siellä kuukauden – tai oikeastaan lomailla ja kirjoittaa sekä yhden kirjan että näyttelyluettelotekstin. Kotimaisia näyttelyitä en siis kuitenkaan kuukauteen näe. Mutta aion toki katsoa taidetta sielläkin ja tutkiskella vaikkapa Lasnamäen kosntruktivistisia talonpäätyjä:


Palaan silloin tällöin asiaan.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Katutaidetta 82: Hyvää juhannusta!

Hyvää juhannusta näin jälkikäteen. Kokon tai mökkielämän sijaan nautin urbaanista juhannuksesta Helsingin Munkkisaaressa – Eiranrannassa niin kuin sanotaan. Nautin piknikistä neljän ystäväni kanssa. Ja kävin myös uimassa ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Kylttinä veteen toimi seuraava viisaus:

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Näyttelykuvia 701 & 702 & 703 & 704 & 705 & 706 & 707 & 708 & 709 & 710 & Julkista taidetta 60: 1443 kilometriä taidetta

Perjantaina lähdin laina-autolla Suomen kiertueelle. Mutta ensin kävin Itä-Helsingissä vähän oudommassa paikassa katsomassa taidetta. Palvelukoti Sofian aulassa oli Ninetta Sombartin (s. 1925) näyttely (17.5.–31.7.). Kyse oli vain painokuvista, mutta oli kiinnostavaa kuitenkin nähdä tällaista vähän esoteerisempaa maalausta, joka ei koskaan ole oikein kuulunut minun taidemaailmaani:


Ja oli siinä vähän historian siipien havinaakin, sillä Sombartin isä oli saksalainen taloustieteilijä ja sosiologi Werner Sombart, jonka kirjoja olen aikoinani 1970-luvun lopulla tenttinytkin.

*** 

Mutta sitten suoraan Poriin (237 km). Porin taidemuseossa oli Jarmo Mäkilän (s. 1952) 60-vuotinäyttelyiden Poikien leikit (15.6.–2.9.) avajaiset. Mäkilä on jatkanut edellisen isomman näyttelynsä poika-teemoja ja on myös ollut häkellyttävän ahkera. Mukana oli maalausten lisäksi installaatioita ja iso joukko keraamisia poikia:


On hienoa nähdä, miten niin moni kuusikymppinen taiteilija on hyvässä vireessä. Näin Mäkiläkin. Mutta on hänen töissään myös jotain tosi pervoa, joka tosin viehättää kammottavuudellaan:

Jytky, 2012.

***

Sitten Porista samana iltana Alavudelle (189 km), missä vanhempani Kaarina Kantokorpi (s. 1935) ja Voitto Kantokorpi (s. 1935) asustelevat. 
Heidät oli kutsuttu Taidekeskus Harriin pitämään yhteisnäyttely (26.5.–21.6.). He olivat vähän hauskasti laittaneet esiin jonkin verran uudempia töitä ja sitten paljon 1960-lukua, jolloin he nuorina taiteilijoina muuttivat Helsingistä Alavudelle.

Isäni, hänen veistoksiaan ja seinillä äitini 1960-lukua.

Ja olinhan siellä minäkin isäni ikuistamana pikkupoikana vuodelta 1962:


*** 

Taidekeskusksessa on myös esillä Matti Annalan (1898–1958) näyttely. Töysäläissyntyinen mutta Alavudella pitkään asunut Annala oli kelpo aikansa maalari, joka on vähän syyttä suotta niin unohtunut:

 

Kävin myös isäni työhuoneella ja varastollla, joka oli varsinainen Augeiaan talli:


Ja kun näin vanhan oppikouluni, jota nyt aletaan purkaa, tunsin itseni hetken aikaa ihan lapsuuden traumojen täyttämäksi Jarmo Mäkiläksi:


Ja sittenhän oli kuunneltava nuoruudenkaverini Pauli Hanhiniemen Tästä asti aikaa (1990), jossa kerrotaan samaisesta alavutelaisesta nuoruudesta.

***

Ja sitten kohti Mänttää (111 km). Mäntän kuvataideviikoilla (10.6.–31.8.) on vähän nuorempi ja kiinnostava taiteilija kuraattorina. Ilona Valkosen (s. 1980) kokoama näyttely oli varsin raikas – vaikka vähän turhankin rosoinen joiltain osin. Taiteilijalistakin oli tosi kiinnostava, ja mukana oli minulle useampiakin uusia tuttavuuksia. Toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinenkin vaikutti tyytyväiseltä:


Palaan asiaan tarkemmin, kun Ilkan tilaama juttuni ilmestyy. Mutta jos nyt pari suosikkiani kuitenkin mainitsisin. Hanna Saarikosken (s. 1978) performanssivideo See Paris and Die (2012) oli aivan mainio. Saarikoski kuljeskeli Pariisissa neljä päivää silmät kiinni. Silmäluomiinsa hän oli maalannut toiset silmät:


Mainio oli myös Jussi Juurisen (s. 1976) installaatio Kaivertamisen himo (2012): 


Graafikon himo oli kaiverruttanut Pekilon rakenteitakin:


***

Sitten Tampereelle (88 km), missä Kaija Papu (s. 1980) odotti minua Polaroidiensa kanssa. 


Näyttelyyn on siis tulossa hieno duuni.

***

Tampereelta suoraan Mikkeliin (252 km), missä oli tarkoitus yöpyä. Mutta eihän kaupungissa ollut uupuneelle matkailijalle sijaa, joten kelvottoman kebabin jälkeen suoraan Savonlinnaan (105 km), jonka Seurahuoneelta löytyi huone.
Seuraavana aamuna Retrettiin (35 km), missä oli tarjolla neljä näyttelyä (9.6.–28.8.). Ehdin jo kirjoittaa niistä Ilkkaan jutun, joten palaan asiaan tarkemmin, kunhan se on ilmestynyt. 
Tyko Sallisen (1879–1955) ja 1910-luvun ekspressionistikollegoiden näyttely oli hyvin rakennettu. Kiinnostavia rinnastuksia, paljon miehistä uhoa ja angstia. Ja varmaankin vähän vääristynyttä naiskuvaa. 


Marketta Hailan kuratoima nykytaidenäyttely Luolavertauksia luolastossa oli kuin suomalaisen nykytaiteen Kuka kukin on. Taattua laatua, tarkkaa työtä mutta samalla paljon elämyksellisyyttä. Mutta ehkä vähän liiankin varman päälle.  En yllättynyt mistään.

Tea Mäkipää (s. 1973) ja taustalla pikkuruinen Tommi Toija (s. 1974).

Rudolf Koivu (1890–1946) ei oikein ole minun taiteilijani, mutta ymmärrän toki Retretin valintoja. Lisäksi Alexander Reichstein (s. 1957) oli luonut hyvän elämyksellisen lapsiympäristön:


Grafiikanpaja Himmelblaun osasto oli poikkeuksellisen rohkea ja hyvä, varsin nykytaiteellinen eikä niinkään sitä helpointa ja siisteintä sievää myyntigrafiikkaa. 

Jani Leinonen (s. 1978) Himmelblaussa.

Kaikkineen tämän kesän Retretti on ehdottomasti käynnin väärti – niin kuin Mänttäkin.

***

Ja sitten vähän savolaista maaseutua pienemmillä teillä. Punkaharjusta ensin Sulkavalle (73 km), missä pienen tauon aikana kirosin taas suomalaista julkista taidetta. Ei minkäänlaista plastiikkaa, ei menoa eikä meininkiä, ei sommittelua. Mitä soutua tämä oikein on:


Tekijä on Heikki Räsänen (s. ?) ja vuosi 2007. Karmea amatöörimäinen tekele.
Ja sitten Puumalaan (41 km), missä söimme muikkuja vesisateessa.

***

Ja sitten Mäntyharjulle (111 km), Taidekeskus Salmelaan, jonka kesänäyttely (9.6.–12.8.) oli taidematkan päätösetappi. 
Salmelastakin ehdin jo kirjoittaa jutun Ilkkaan, joten palaan siihenkin kohta tarkemmin. 
Tarjolla oli varsin tuttua Salmelaa: taattuja konkaritaiteilijoita ja ei-niin-hirveän-kiinnostavia nuorempia maalareita, joita Salmelassa yleensä yhdistää esittävyys ja tietty helppo omaksuttavuus. Salmela ei koskaan räväytä tai juurikaan yllätä. Suurin yllätys taisi olla se raju ryöppy, jonka myötä paremmin graafikkona tunnettu Tapani Mikkonen (s. 1952) oli antanut siveltimen lentää kankaalla:

Tapani Mikkosen maalauksia ja Aaron Heinon (s. 1977) veistoksia.

Salmela on sillä tavalla ongelmallinen tapaus, että sen poroporvarillinen ja siisti imago antaa hyvällekin taiteelle voimakkaasti tiettyä omansalaista kontekstia, josta on vaikea irrottautua. Kai sitä pitäisi katsojanakin olla vähän itsekriittisempi ja kyetä myös analysoimaan ennakkoasenteitaan. Sitä paitsi se, että Tuomas Hoikkala on kova bisnesmies, on kuitenkin taiteilijoille pelkkä etu. Kyllähän he myyntiä tarvitsevat tehdäkseen töitään. Tosin on pakko todeta, että lievää tekopyhyyttä haistelen, kun luen Hoikkalan kommentteja vanhasta Suomen Kuvalehdestä: ”Ei tähän voi yhdistää bisnestä. Älä sano jutussasi yhtään kertaa sanaa bisnes, tai minä suutun. Se on niin hirveä sana.”

***

Ja sitten takaisin Helsinkiin (201 km). Kaikkineen 1443 kilometriä. Paljon taidetta, vähän liikaakin, ja paljon suomalaista metsää – ja Savossa vähän järviäkin. Ja hauskaa oli.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Katutaidetta 81: Ahkeria eläkeläisiä

Viime viikon keskiviikkona jatkui taas Polaroid-maailmaan paneutuminen. Menimme Martti Jämsän (s. 1959) kanssa Ismo Kajanderin (s. 1939) työhuoneelle:


Kajander on sekä intohimoinen pyöräilijä...


... ja esinekoosteiden tekijänä toki myös kaiken mahdollisen kerääjä:


Ja löytyihän niitä Polaroidejakin – opiskelijoiden kanssa tehtyjä hullutteluja:

 
Onneksi tämä nykyvalokuvauksemme legenda on siis myös mukana tulevassa näyttelyssä. Ja olihan taas hienoa käydä merkittävällä työhuoneella.

***

Ja sitten Invalidisäätiö Ortonille, missä paljastettiin Antti Ojalan (s. 1935) maalaama muotokuva eläkkeelle jäävästä toimitusjohtajasta Heikki Teittisestä:


***

Olisikohan hevonen jotenkin muodissa? Törmäsin kadulla jo toiseen hevoseen tänä vuonna – tai jonkinsortin yksisarvinenhan tuo varsinaisesti on:

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Katutaidetta 80: Tiistai on kuin maanantai...

En taida päästä tästä uudesta käsialasta lainkaan eroon:


 Tiistaina tunsin itseni vähän luuseriksi.

Katutaidetta 79: Maanantaina...

Viime maanantai meni taas Polaroidin merkeissä. Muuten maanantai oli vähän maanantai:


Enkä käynyt yhdessäkään kahvilassa.

Julkista taidetta 59: Kirkkoon vähän kankkusessa

On tässä tultu matkustelua vähän lisääkin, mutta palataan vielä hetkeksi rästeihin.
Toissasunnuntain vietimme porukalla syntymäpäivien jälkeistä kankkuspäivää Hauholla varsin kirkollisesti. Tuli nimittäin käytyä Hauhon keskiaikaisessa kirkossa, johon menimme varta vasten tiirailemaan Hauhon vaivaisukkoa, sokeaa Bartimeusta tulevaa vaivaisukkonäyttelyä silmällä pitäen. Ja hienohan se oli:


Tämä todennäköisesti 1600-luvulla tehty ukko on tiettävästi Suomen vanhin.
Ja kirkossahan pitää aina katsastaa alttarimaalaus, joka yleensä on taiteellisesti melko tasapaksu, mutta Hauhon kirkon maalauksessa oli mukavan mystinen tunnelma:


Mikään taidehistoriallinen merkkiteos se ei kuitenkaan taida olla. Kyseessä on Juho Forssellin (1853–1939) Jeesus Getsemanessa (1883). En ole Juhosta koskaan kuullutkaan, joten pitäisi varmaan suorittaa vähän tutkimusta – jos vain aikaa joskus olisi.
Kirkon ympäristön sankarimuistomerkkien tyylistä perinteinen veistoksellinen plastiikka oli kuitenkin valitettavan kaukana:



Ja kun en nyt nopeasti löydä surffailemalla tekijöitä, niin olkoon. Kovin hyvää julkista veistotaidetta ne eivät kuitenkaan edusta.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Arkkitehtuuria 27: Kaupungissa ja maalla

Viime lauantaina heräsin jo 04.36. Näin näytti kello, jonka olin pannut soimaan kuudeksi. Oli nimittäin aamulla valmisteltava puolen tunnin esitelmä SAFA:n Arkkitehtipäiville kello kymmeneksi – aiheenani 'Kuinka oppia rakastamaan kaupunkia?' Olen aika rutinoitunut luennoitsija, mutta 200 arkkitehdille puhuminen oli suoraan sanoen vähän pelottavaa.
Tyypilliseen tyhmään tapaani en kirjoittanut puhettani valmiiksi vaan tein taas vain ranskalaisia viivoja – kaikkineen 14. Nyt kuitenkin kirjoitin välillä ihan lauseita ja kappaleita. Tässä ne, jotka liittyivät tuon rakastamisprosessin keskeisiin ehtoihin:
– Prosessissa on pohjimmiltaan kysymys ehkä kolmesta asiasta: kokemisesta, ymmärtämisestä ja merkitysten löytämisestä sekä merkityksellistämisestä
 – 1) Kokemisessa asenteen arkkitehtuuriin on muututtava. Maallikolle arkkitehtuuri on usein vain visuaalinen asia: rakennuksia esimerkiksi tunnistetaan tyylisuunnan (jugendtalo, funkistalo) mukaan ja sitten mietitään, että onko se edustavan tai hyvän näköinen omassa lajityypissään. Mukaan on saatava fenomenologinen elementti. Parhaimmillaan rakennus koetaan koko keholla, siitä on tultava elettyä ja koettua tilaa. Eikä kyse ole pelkästä moniaistisesta havaintoprosessista vaan myös muistista ja laajemmasta kontekstuaalisesta ymmärtämisestä. Kyse on myös siis itseymmärrysprosessista – kuten Juhani Pallasmaa on sanonut: ”Rakentamamme maailma saa meidät ymmärtämään ja muistamaan, keitä me itse olemme.” Gaston Bachelardin sanoin ”muistojemme asuttu talo on instrumentti, jonka avulla ihminen kohtaa kosmoksen".
Näin arkkitehtuurikokemus voi itse asiassa olla huimaavan iso eksistentiaalinen kokemus.
– 2) Ymmärtämisessä mukaan täytyy tulla monimuotoinen historiallinen ymmärrys: taidehistorian lisäksi arkkitehtuuri on aina myös laajemmin kulttuurihistoriaa – mutta se on myös talous-, sosiaali- ja poliittista historiaa. Kun kävelet tehtaan kohdalla, sinun on mielekkään kokemuksen saadaksesi tiedettävä mitä siellä tehtiin ja koska ja miten se vaikutti koko kaupungin historiaan. Sinun on syytä myös etsiä työläisten asunnot. Kokemukselle on luotava yhteyksiä toiseen kokemukseen. On myös kyettävä luomaan erilaisia paralleeleja. 

Vanha puuvillatehdas Tallinnassa...

... ja puuvillatehtaan työläisasuntoja.

Hermeneuttinen prosessi [Tässä kohden puhuin siitä, miten yksityiskohdat auttavat ymmärtämään kokonaisuutta ja toisin päin, mikä tuottaa aina uutta halua lähteä samaan paikkaan ymmärryksen näin lisääntyessä. Katsellaan, kävellään, luetaan kirjoja, katsellaan ja kävellään uudestaan ja kiinnostus vain lisääntyy.]
– 3) Historia on oleellista myös merkitysten löytämisessä. Merkitysten luomisessa taas päästään irrationaalisen alueelle, myös poeettisuuteen. Mukana on myös aina sattuma. Historiassa kyse ei kuitenkaan ole aina tiukasta asiapitoisesta opiskelusta. Täytyy myös kyetä herkistymään kuuluisalle paikan hengelle. Ja jos kyse on aidosta rakkaudesta, paikan henkeä voi meistä jokainen myös olla luomassa. Maallikolla on oikeus arkkitehtuurikritiikkiin ja maallikolla on myös mahdollisuus olla luomassa paikan henkeä. Ei siihen vaadita sellaisia historiallisia ulottuvuuksia kuin esimerkiksi taistelupaikka. Kyse on siis myös henkilökohtaisesta merkityksenantoprosessista, jolla voi olla laajempaakin vaikutusta.
Kerroin myös siitä, miten arkkitehtuurikokemus laajenee. Miten voi kiinnostua vaikka rappaustekniikasta...


... ja sitten myöhemmin vaikka keskustella aiheesta ihan oikean rapparin kanssa. Tässä kantabaarini vanhan koulun rappari, ystäväni Hanski (keskellä), joka on opettanut minulle rappamisesta sen, mitä maallikon tulee tietää:


[Tässä vaiheessa vähän nauratti, kun muistelin kuuntelemiani teoreettisen filosofian luentoja Porthanian suuressa luentosalissa ja tajusin, että tässä minä nyt näytän kuvia baarielämästäni samassa salissa.]
Puhuin liian nopeasti ja näytin 25 kuvaa liian nopeasti päästäkseni loppuun, jossa yritin näyttää konkreettisesti, miten yleinen ja yksityinen voivat kytkeytyä hedelmällisellä tavalla siihen hetkeen, jolloin todella tuntee rakastavansa kaupunkiaan. Näin minulle taas aamulla onneksi kävi. Parvekkeella väsyneellä aamutupakalla kaikki loksahti paikalleen. Istuin suuresti kunnioittamani taiteilijan Timo Aallon (1941–2003) isän piirtämässä kotitalossani ja mietin sitä, miten vanhempani toivat minulle taannoin sattumalta lahjaksi Aallon hienon grafiikanlehden. Katselin ulos parvekkeelta ja mietin sitä, kuinka vastapäisessä aidassa näkyy Helsingin pommituksen jälkiä ja mietin isoisääni, joka kuoli pommituksissa. Tässä viimeinen kuvapari:

  

Vaikka en osannut ajoittaa esitystäni ihan kunnolla, meni se kai lopulta ihan hyvin, koska fiilis oli niin kohdillaan. Ehkä jopa vähän liiankin sentimentaalinen.

***

Ja sitten autoon ja suoraan Hauholle. Päivän tunnelmalataus jatkui kovana, koska olin menossa ystäväni, kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) 60-vuotispäiville. Suuntana oli Witsiälän klassinen tanssilava. Tässä sankari mikin äärellä: 


Syötiin, juotiin ja tanssittiin. Kaikki oli täydellistä – paitsi että kukaan ei tapellut. Ja bändi ei ollut mikään paikalle haalittu tilapääkokoonpano. Maestro oli itse suomalaisen rockin legenda Eero Raittinen:


Ja bändi taasen suomalaisen nykybluesin mestareita, Micke & Lefty feat. Chef:

  
Tästä linkistä vähän mallia kundien kahden vuoden takaiselta albumilta.
Mutta koska tämä on vakava taidekritiikkiblogi, jätän kertomuksen siihen hetkeen, jolloin Galleria Ortonin Sirpa Viljanen antoi esimerkillään lisenssin siirtyä vapaa-ajalle...
...vai olikohan se gallerian pomo Seppo Seitsalo...


... vai olikohan se Suomen Taiteilijaseuran Ateljeesäätiön eläkkeelle siirtynyt asiamies Esko Vesikansa...


... vai olikohan se suurena taiteenystävänä tunnettu Erkki Heikkinen, muun muassa tasoitteita maahan tuonut Iso-Eki, jonka rappariystäväni Hanskikin tuntee ammattiasioissa...


... vai olikohan se sittenkin taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944)...


... oli kuka tahansa, mutta kyllä maaseutuakin voi oppia rakastamaan. Ja bändi soitti yhä tiukemmin – väliin piti oikein irtautua biletyksestä ja käydä lavanreunalla tarkemmin kuuntelemassa kundien soittoa – ja porukka tanssi.  


Raittinenkaan ei ole enää ihan mikään poika, mutta ääni oli täydessä tikissä ja mitään löysäilyä ei ollut havaittavissa.
Taisi olla täydellinen päivä. Varhaisaamusta myöhään yöhön.