perjantai 15. kesäkuuta 2012

Arkkitehtuuria 27: Kaupungissa ja maalla

Viime lauantaina heräsin jo 04.36. Näin näytti kello, jonka olin pannut soimaan kuudeksi. Oli nimittäin aamulla valmisteltava puolen tunnin esitelmä SAFA:n Arkkitehtipäiville kello kymmeneksi – aiheenani 'Kuinka oppia rakastamaan kaupunkia?' Olen aika rutinoitunut luennoitsija, mutta 200 arkkitehdille puhuminen oli suoraan sanoen vähän pelottavaa.
Tyypilliseen tyhmään tapaani en kirjoittanut puhettani valmiiksi vaan tein taas vain ranskalaisia viivoja – kaikkineen 14. Nyt kuitenkin kirjoitin välillä ihan lauseita ja kappaleita. Tässä ne, jotka liittyivät tuon rakastamisprosessin keskeisiin ehtoihin:
– Prosessissa on pohjimmiltaan kysymys ehkä kolmesta asiasta: kokemisesta, ymmärtämisestä ja merkitysten löytämisestä sekä merkityksellistämisestä
 – 1) Kokemisessa asenteen arkkitehtuuriin on muututtava. Maallikolle arkkitehtuuri on usein vain visuaalinen asia: rakennuksia esimerkiksi tunnistetaan tyylisuunnan (jugendtalo, funkistalo) mukaan ja sitten mietitään, että onko se edustavan tai hyvän näköinen omassa lajityypissään. Mukaan on saatava fenomenologinen elementti. Parhaimmillaan rakennus koetaan koko keholla, siitä on tultava elettyä ja koettua tilaa. Eikä kyse ole pelkästä moniaistisesta havaintoprosessista vaan myös muistista ja laajemmasta kontekstuaalisesta ymmärtämisestä. Kyse on myös siis itseymmärrysprosessista – kuten Juhani Pallasmaa on sanonut: ”Rakentamamme maailma saa meidät ymmärtämään ja muistamaan, keitä me itse olemme.” Gaston Bachelardin sanoin ”muistojemme asuttu talo on instrumentti, jonka avulla ihminen kohtaa kosmoksen".
Näin arkkitehtuurikokemus voi itse asiassa olla huimaavan iso eksistentiaalinen kokemus.
– 2) Ymmärtämisessä mukaan täytyy tulla monimuotoinen historiallinen ymmärrys: taidehistorian lisäksi arkkitehtuuri on aina myös laajemmin kulttuurihistoriaa – mutta se on myös talous-, sosiaali- ja poliittista historiaa. Kun kävelet tehtaan kohdalla, sinun on mielekkään kokemuksen saadaksesi tiedettävä mitä siellä tehtiin ja koska ja miten se vaikutti koko kaupungin historiaan. Sinun on syytä myös etsiä työläisten asunnot. Kokemukselle on luotava yhteyksiä toiseen kokemukseen. On myös kyettävä luomaan erilaisia paralleeleja. 

Vanha puuvillatehdas Tallinnassa...

... ja puuvillatehtaan työläisasuntoja.

Hermeneuttinen prosessi [Tässä kohden puhuin siitä, miten yksityiskohdat auttavat ymmärtämään kokonaisuutta ja toisin päin, mikä tuottaa aina uutta halua lähteä samaan paikkaan ymmärryksen näin lisääntyessä. Katsellaan, kävellään, luetaan kirjoja, katsellaan ja kävellään uudestaan ja kiinnostus vain lisääntyy.]
– 3) Historia on oleellista myös merkitysten löytämisessä. Merkitysten luomisessa taas päästään irrationaalisen alueelle, myös poeettisuuteen. Mukana on myös aina sattuma. Historiassa kyse ei kuitenkaan ole aina tiukasta asiapitoisesta opiskelusta. Täytyy myös kyetä herkistymään kuuluisalle paikan hengelle. Ja jos kyse on aidosta rakkaudesta, paikan henkeä voi meistä jokainen myös olla luomassa. Maallikolla on oikeus arkkitehtuurikritiikkiin ja maallikolla on myös mahdollisuus olla luomassa paikan henkeä. Ei siihen vaadita sellaisia historiallisia ulottuvuuksia kuin esimerkiksi taistelupaikka. Kyse on siis myös henkilökohtaisesta merkityksenantoprosessista, jolla voi olla laajempaakin vaikutusta.
Kerroin myös siitä, miten arkkitehtuurikokemus laajenee. Miten voi kiinnostua vaikka rappaustekniikasta...


... ja sitten myöhemmin vaikka keskustella aiheesta ihan oikean rapparin kanssa. Tässä kantabaarini vanhan koulun rappari, ystäväni Hanski (keskellä), joka on opettanut minulle rappamisesta sen, mitä maallikon tulee tietää:


[Tässä vaiheessa vähän nauratti, kun muistelin kuuntelemiani teoreettisen filosofian luentoja Porthanian suuressa luentosalissa ja tajusin, että tässä minä nyt näytän kuvia baarielämästäni samassa salissa.]
Puhuin liian nopeasti ja näytin 25 kuvaa liian nopeasti päästäkseni loppuun, jossa yritin näyttää konkreettisesti, miten yleinen ja yksityinen voivat kytkeytyä hedelmällisellä tavalla siihen hetkeen, jolloin todella tuntee rakastavansa kaupunkiaan. Näin minulle taas aamulla onneksi kävi. Parvekkeella väsyneellä aamutupakalla kaikki loksahti paikalleen. Istuin suuresti kunnioittamani taiteilijan Timo Aallon (1941–2003) isän piirtämässä kotitalossani ja mietin sitä, miten vanhempani toivat minulle taannoin sattumalta lahjaksi Aallon hienon grafiikanlehden. Katselin ulos parvekkeelta ja mietin sitä, kuinka vastapäisessä aidassa näkyy Helsingin pommituksen jälkiä ja mietin isoisääni, joka kuoli pommituksissa. Tässä viimeinen kuvapari:

  

Vaikka en osannut ajoittaa esitystäni ihan kunnolla, meni se kai lopulta ihan hyvin, koska fiilis oli niin kohdillaan. Ehkä jopa vähän liiankin sentimentaalinen.

***

Ja sitten autoon ja suoraan Hauholle. Päivän tunnelmalataus jatkui kovana, koska olin menossa ystäväni, kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) 60-vuotispäiville. Suuntana oli Witsiälän klassinen tanssilava. Tässä sankari mikin äärellä: 


Syötiin, juotiin ja tanssittiin. Kaikki oli täydellistä – paitsi että kukaan ei tapellut. Ja bändi ei ollut mikään paikalle haalittu tilapääkokoonpano. Maestro oli itse suomalaisen rockin legenda Eero Raittinen:


Ja bändi taasen suomalaisen nykybluesin mestareita, Micke & Lefty feat. Chef:

  
Tästä linkistä vähän mallia kundien kahden vuoden takaiselta albumilta.
Mutta koska tämä on vakava taidekritiikkiblogi, jätän kertomuksen siihen hetkeen, jolloin Galleria Ortonin Sirpa Viljanen antoi esimerkillään lisenssin siirtyä vapaa-ajalle...
...vai olikohan se gallerian pomo Seppo Seitsalo...
... vai olikohan se Suomen Taiteilijaseuran Ateljeesäätiön eläkkeelle siirtynyt asiamies Esko Vesikansa...


... vai olikohan se suurena taiteenystävänä tunnettu Erkki Heikkinen, muun muassa tasoitteita maahan tuonut Iso-Eki, jonka rappariystäväni Hanskikin tuntee ammattiasioissa...


... vai olikohan se sittenkin taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944)...


... oli kuka tahansa, mutta kyllä maaseutuakin voi oppia rakastamaan. Ja bändi soitti yhä tiukemmin – väliin piti oikein irtautua biletyksestä ja käydä lavanreunalla tarkemmin kuuntelemassa kundien soittoa – ja porukka tanssi.  


Raittinenkaan ei ole enää ihan mikään poika, mutta ääni oli täydessä tikissä ja mitään löysäilyä ei ollut havaittavissa.
Taisi olla täydellinen päivä. Varhaisaamusta myöhään yöhön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti