Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni Hilda Kozarin (s. 1964) näyttelystä:
Saako koskea?
Taiteilijan pistekirjoitukseen ei ainakaan.
Moniaistisuus on kuvataiteessa vaikea asia, koska yksi aisteista on useimmiten
institutionaalisesti kielletty: museoissa ja gallerioissa ei erityistapauksia
lukuun ottamatta saa koskea taideteoksiin. Minä rikon tätä sääntöä usein, koska
esimerkiksi moni veistos suorastaan kerjää kosketusta.
Moniaistisuus on harvoin kuvataiteen käyttövoima. Yksi
poikkeus suomalaisessa taidemaailmassa on jo pitkään ollut unkarilaissyntyinen,
Suomessa vuodesta 1997 vaikuttanut Hilda
Kozari (s. 1964), joka on tullut tunnetuksi nimenomaan hajujen ja tuoksujen
käyttäjänä.
Kozari on työskennellyt työpajoissa näkövammaisten nuorten
kanssa, ja sitä kautta hänen töihinsä on tullut mukaan uusi elementti:
pistekirjoitus. Tuoreimmassa näyttelyssä myös tuoksuu – muun muassa
unkarilaisittain paprika ja tokajinviini – ja kankaat havisevat. Monissa
teoksissa on käytetty pistekirjoitusta, ja niinpä katsojalle onkin tarjolla
pistekirjoitusaakkosto. Ja kuitenkaan teoksiin ei saisi koskea. En tiedä, onko
efekti tahaton, mutta oli oikeastaan aika kouluttavaa opetella pistekirjoitusta
visuaalisena aakkostona kyetäkseen lukemaan teoksissa olevia tekstejä. Näin
tein ja koin sen itse asiassa aika metkana – oli se sen verran vaikeaa, että
tunsin itseni hetken aikaa lukutaidottomaksi ja varsin avuttomaksi teosten
äärellä. Kävin minä koskemassakin kiellosta huolimatta, mutta eihän liian isoon
pistekirjoitukseen koskeminen samastumista voi tuottaa.
Olo jäi hämmentyneeksi, mutta jokin siinä kutkutti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti