Eilisessä Ilkassa ilmestyi peräti kaksi juttuani, jotka olen kirjoittanut jo viikkoja sitten. Kyseessä on kaksi Helsingissä esintyvää vanhaa mestaria: Rembrandt (1606–1669) Sinebrychoffin taidemuseossa (2.2.–29.4.) ja Carl Larsson (1853–1919) Ateneumin taidemuseossa (10.2.–29.4.) – molemmat kiinnostavia ja tärkeitä näyttelyitä:
Rembrandt oli graafikkona vallankumouksellinen kokeilija
Sinebrychoffin taidemuseossa on esillä ensimmäistä kertaa Venäjän ulkopuolelle matkannut venäläisen varatuomari Dmitri Rovinskin merkittävä kokoelma Rembrandtin grafiikkaa.
Sinebrychoffin taidemuseo on saanut lainaksi pietarilaisesta Eremitaašin taidemuseosta 55 hollantilaisen suuren mestarin Rembrandtin (1606–1669) graafista vedosta varatuomari Dmitri Rovinskin (1824–1895) kokoelmista. Rovinski oli myös tunnettu taidehistorioitsija. Ensimmäisten joukossa hän kiinnitti huomiota venäläisiin gravyyreihin ja varsinkin kansanomaisiin painokuviin (lubok), jota puolestaan vaikuttavat myöhemmin venäläiseen avantgardeen.
Rovinskin kokoelmasta kootun näyttelyn on koonnut Eremitaašin grafiikan osaston johtaja Roman Grigoriev, yksi maailman johtavista Rembrandt-tutkijoista.
Omakuva pukeutuneena pehmeään hattuun ja kirjavaan viittaan, n. 1633–34.
Näyttely on rakennettu suurelta osin Rembrandtin käyttämien teknisten ratkaisujen pohjalle. Näinhän grafiikan kanssa usein toimitaan, mikä pahimmillaan tuottaa vain sen efektin, että teosten taiteellinen sisältö tuppaa jäämään vähemmälle huomiolle. Tässä näyttelyssä toimitaan kuitenkin toisin. Grigoriev pikemminkin osoittaa sen, miten Rembrandtin käyttämät erilaiset tekniset ratkaisut ja innovaatiot auttoivat häntä saamaan aikaan juuri sen toivotun taiteellisen vaikutuksen, joka hänen työtään varsinaisesti innoitti. Usein nämä ratkaisut olivat myös sangen innovatiivisia – jopa niin vallankumouksellisia aikaansa nähden, että Rembrandtia ehdittiin jo 1680-luvulla kutsumaan ”kerettiläiseksi”. Jotkut puhuivat jopa epäonnistumisista. Grigorievin mukaan Rembrandt muutti ”voimakkaaksi taiteenteon välineeksi sen, jota hänen edeltäjänsä pitivät teknisenä puutteena”.
Ammattisalaisuuksia
Rembrandt oli siinä mielessä poikkeuksellinen tekijä, että hänelle ei riittänyt vain kuparilaatan kaivertaminen ja sen luovuttaminen siten vedostajille, jotka pyrkivät mahdollisimman tarkkaan ja uskolliseen jälkeen. Rembrandt piti laatat itsellään, vedosti itse, kokeili erilaisia papereita ja manipuloi laattoja eri tavoin – saattoipa hän palata johonkin teokseen uudestaan vasta vuosien kuluttua ja jatkaa työtä aivan uuteen suuntaan.
Enkelin ilmestyminen paimenille, 1634.
Rembrandt oli varsin salaileva, ja kerrotaankin, että vedostaessa hän oli täysin yksin eikä antanut muiden – hänellähän oli eri vaiheissa lukuisia oppilaita ja avustajia – nähdä kikkojaan ja kokeilujaan käytännössä. Tämä on yksi syy, miksi osasta Rembrandtin vedoksista käydään edelleenkin jatkuvia kiistoja: mikä työ on valmis ja mikä keskeneräinen ja millä perusteilla?
Grigorievin vastaus tähän ongelmaan on kiehtova: ”Laatta, jota oli käsitelty kuivaneulalla, yksinkertaisesti ’kutsui’ työstämään kuvaa loputtomiin ja itse ’lopullisuuden’ käsite muuttui tarpeettomaksi.
Bisneksestä taiteeksi
Vaikka Rembrandt olikin osaava liikemies – tosin myöhemmällä urallaan hän teki konkurssin – ja nykykielellä ilmaistuna hyvä brändin rakentaja, olivat hänen tavoitteensa taiteellisestikin varsin haasteellisia ja vallankumouksellisia.
Etsaus ei ollut Rembrandtille pelkkä tapa monistaa ja maksimoida yhdestä teoksesta saatavaa voittoa, vaan Grigorievin sanoin ”Rembrandtin käsitys grafiikan statuksesta taiteena piti sisällään siirtymän kohti ajatusta, jonka mukaan ihanteellisessa tapauksessa jokainen vedos olisi itsenäinen taideteos.”
Tässä näyttelyssä onkin itse kunkin mahdollista tutkailla tätä ajatusta, sillä joistain töistä on esillä jopa viisi erilaista vedosta.
Tutkailua kannattaa suorittaa rauhassa ja ajan kanssa. Itse asiassa voisin suositella ottamaan mukaan jopa vähän varustusta: ei ole yhtään liioiteltua tihrustella joitain hienoja yksityiskohtia suurennuslasin kanssa.
Taidegrafiikka ei tunnetusti ole kovin seksikästä tänä spektaakkeleiden aikakautena, mutta hiljentyminen ja tarkkaileva suhtautuminen saattaa hyvinkin palauttaa mieliin sen, mistä taiteessa pohjimmiltaan on kyse. Tämä näyttely tarjoaa siihen oivan tilaisuuden.
***
Kansankodin ikuinen sunnuntai
Ruotsin ehkä tunnetuin ja rakastetuin taidemaalari Carl Larsson rakensi mallia kansankodin hyvästä elämästä vaikka kärsikin itse toisinaan masennuksesta ja uskonpuutteesta. Onko hänellä nykykatsojalle jotain opetettavaa?
Jos on vähänkään kiinnostunut taiteesta tai ruotsalaisesta kulttuurihistoriasta tai edes rapistuvan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan henkisistä juurista, on syytä tutustua Carl Larssonin (1853–1919) näyttelyyn. Jos vanhat merkit nimittäin pitävät paikkansa, ei se nyky-yleisön elinaikana ole enää mahdollista.
Carl Larssonin tuotantoa esiteltiin Suomessa edellisen kerran laajasti vuonna 1913, jolloin hänen teoksiaan nähtiin sekä Turussa että Helsingissä. Tosin Tikanojan taidekodissa Vaasassa toteutettiin oma Larsson-näyttely vuonna 2003. Nyt nähtävä Ateneumin näyttely keskittyy nimenomaan Larssonin kotiaiheisiin, mutta mukana on myös paljon hänen vähemmän tunnettuja maalauksiaan Ranskan-vuosilta.
Taidokas akvarellisti
Carl Larssonin oma elämä oli varsinainen tuhkimotarina. Hän syntyi Tukholman slummikorttelissa ja kävi köyhäinkoulua, mutta nuoren lahjakkuuden taidot huomattiin pian, ja niinpä hän aloitti Taideakatemian valmistavalla peruskurssilla jo 13-vuotiaana.
Omakuva uudesa ateljeessa, 1912.
Aikansa taiteilijanalkujen tapaan Larsson haki oppia myös Pariisista, ja Ranskassa hän pääsi myös 1880-luvulla ulkoilmamaalauksen pariin. Vuonna 1883 hän sai jo 3. Luokan mitalin Pariisin salongista, ja samana vuonna hän meni myös naimisin Karin Bergöön (1859–1928) kanssa, mikä oli yksi suurimmista hänen elämäänsä vaikuttaneita tapahtumista – ilman vaimoaan hän tuskin olisi tuntemamme Carl Larsson.
Larssonin ranskalaiset maalaukset kertovat hyvin sen, miten taidokas maalari Larssonista kehittyi. Hänen akvarellitekniikkansa oli loistelias, ja vaikkei hänen ulkoilmamaalauksensa vienytkään häntä impressionismin herkkiin suuntiin, oli hänen realistissävyisessä otteessaan kyllin myös vähän mystisempiä kauneusarvoja.
Kodin ääriviivat
Kaikkien tuntema Larsson syntyi kuitenkin vasta 1890-luvulla, jolloin hän ryhtyi tarkkojen ääriviivojen ja heleiden värikenttien kautta hahmottamaan omaa kotielämäänsä. Larssonista ei tullut kansallisromanttisen jykevää jugendtaiteilijaa. Hänen kepeä, valoisa ja iloinen maalausjälkensä loi ihan toisenlaista romantiikkaa, jolla oltiin rakentamassa ruotsalaisen kansankodin hyvän elämän peruspilareita.
Joulupäivän aamuna, 1894.
Tärkeää osaa näytteli vaimo Karin, joka oli myös saanut taidemaalarin koulutuksen mutta joka ajan sovinistiseen malliin sai antaa tietä miehelleen. Perhe oli monilapsinen, ja Karinilla riitti puuhaa. Onneksi hänellä oli kuitenkin energiaa luoda tavallaan ihan uusi ura, joka on myös löydetty myöhemmin aivan uudella tavalla.
Karin Larsson oli taidokas ja varsin moderni tekstiilitaiteilija ja jopa huonekalusuunnittelija, ja näitä ulottuvuuksia voikin tarkastella myös Larssonin maalausten kautta. Ateneumin näyttelyssä on myös mukana hänen tekstiilejään ja huonekalujakin.
Larssonit levittivät sanomaansa tehokkaasti, muun muassa kirjojen kautta. Ensimmäinen on Larssonin teksteillä varustettu Ett hem (1899). Larssonin kirjoja on suomennettu useita, ja tekipä hän kuvituksen Välskärin kertomuksiinkin.
Ruotsin paras?
Suomessa Larsson vertautuu Martta Wendeliniin ja ehkä Rudolf Koivuunkin, mutta taidehistoriallisesti hänessä on paljon, paljon pidemmälle. Hän kokeili siipiään jopa monumentaalimaalarina, mistä Ateneumin näyttelyssäkin on esimerkkejä, mutta totuuden nimissä on kai todettava, että ei hänen ääriviivapiirustuksillaan oikein hallittu monumentaalista mittakaavaa.
Larsson itse totesi aikoinaan olevansa ”Ruotsin lahjakkain ja paras maalari”, mutta aika tasii. Sen, minkä hän taidehistoriallisessa merkityksessään onkin ehkä hävinnyt, on hän saanut kulttuurihistoriallisella roolillaan paikattua. Ja onneksi mukana oli vaimo, sillä hänen kauttaan Larssonin tuotanto säilyttää kuranttiutensa vieläkin varmemmin.
Mutta mistä saisimme uudet rakennuspuut pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja hyvään elämään? Se ei käy aivan selväksi ainakaan yhdestä näyttelyn oheistapahtumasta, valokuvataiteilija Elina Brotheruksen ja kahden psykologin näyttelystä Perhe kuvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti