lauantai 17. joulukuuta 2011

Katutaidetta 48: Legendoja kerrakseen

Eilen matkasin Amos Andersonin taidemuseoon Elonkorjaajia käsittelevän uuden kirjan pressiin. Matkalla ihastelin Albertinkadun ja Bulevardin nurkan outoa peili-ikkunaa, johon joku oli tehnyt nerokkaan tekstilisän:


THIS IS NOT FOR UGLY PEOPLE. Vähän nauratti, koska näen itseni ko. peilistä miltei päivittäin.
Pressissä oli suurin osa legendoista paikalla. Alla Philip von Knorring (s. 1948) ja Antero Kare (s. 1946), kirjan toimittaja, joka sitä lähinnä esitteli:


Ja tässä loput, vasemmalta lukien J.O Mallander (s. 1944), Pekka Airaksinen (s. ?), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937) ja Carl-Erik Ström (s. 1938):


Näiden äijien kuuleminen on aina joiltain osin yhtä piinaa. Olen nimittäin jo nuoresta pitäen fanittanut heidän taidettaan aika voimakkaasti – ristiriita syntyy kuitenkin siitä, että en millään jaksaisi kuunnella jatkuvasti sitä, kuinka visionäärsisiä edelläkävijöitä he olivat, keksivät kaiken ja toivat Suomeen kaiken ennen kuin kukaan muu ja kuinka päähänpotkittuja he siitä huolimatta kokevat edelleenkin olevansa. Tämä ottaa pannuun varsinkin sen takia, että se on niin suuressa ristiriidassa heidän taiteensa henkisten ulottuvuuksien kanssa. Ja kuitenkin heidän asemansa taidehistoriassa on jo varsin tanakasti kiveen hakattu. Narinani koskee Karetta ja Mallanderia, joita omakehussaan riivaa joku hirveä alemmuuskompleksi ja trauma. Käsi sydämellä, kehtaisiko joku teistä kirjoittaa niin kuin Kare kirjan esipuheessa kirjoittaa: "Mikä selittää sen, että Elonkorjaajiksi liittyi joukko johtaviin asemiin nousseita lahjakkuuksia? Mitä yhteistä oli henkilöillä, joista tuli suomalaisen kulttuurielämän johtohahmoja?" Kaikki tämä kuulostaa mielestäni enemmän Paavo Väyryseltä kuin zeniltä. Mutta jokaisella meistä on toki mustat pisteensä.
Kiinnostavaa Elonkorjaajien historia joka tapauksessa on, ja palaa asiaan, kun olen kirjan kokonaan lukenut. Se on silti pakko sanoa, että kirja on surullisen näköinen: tuhnuista ja kökköä digipainojälkeä – täytyy nimittäin muistaa, että porukassa oli hyviä mustavalkokuvaajia, jotka olisivat ansainneet paremmat reproduktiot (kuten vaikkapa Ström) – ja onnetonta taittoa.


***

Illalla tapasin sitten vähän myöhempien aikojen legendan: baarien miehen, maailmanmatkaajan ja Shadowplayn – kuunnelkaa tästä linkistä klassinen Nightporter – trumpetistin Marco Kososen, jonka kanssa toimin yhdessä DJ:nä Rosebudin ja Liken pikkujouluissa – olemmehan molemmat Liken kirjailijoita. Kosonen julkaisi viime vuonna "lopun aikojen matkakirjan" Rock'n'roll Suicide Bar. Kosonen soitti vähän parempaa rockia ja minä 1960–70-lukujen soulia, kun en saanut paikalle vinyylisoittimia soittaakseni Total Meloodia Shown nimellä neukkuvirolaista vinyyliä. Nyt olin siis tällä elämäni kuudennella DJ-keikalla DJ Syvä Karhu, ja sain jengin vihdoin lattialle soittamalla tästä linkistä kuuluvan Bettye LaVetten hienon tangosoulin Let Me Down Easy: 


Siis varsin monipuolinen ja kiinnostava päivä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti