sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Näyttelykuvia 508 & Luettua 77: Isänmaatonta taidetta?

Tietokilpailukysymys. Mikä lippu?


Väärin. Ei ole esimerkiksi Färsaaret. Kyseessä on Inkerin lippu. Siellä se on jossain Pietarin ympäristössä. Ja monien sukujen tarinoiden tuottamissa mielikuvissa, toisinaan jopa ilman paikallista kytkeytymistä. Olen tavannut inkeriläisiä taiteilijoita, jotka ovat kotoisin esimerkiksi Siperiasta tai Virosta. Toimin nimittäin kesinä 1994–96 opettajana – lähinnä taiteen sosiologiaa ja ympäristöestetiikkaa – Inkerin kulttuuriseuran järjestämillä inkeriläisten taiteilijoiden kansainvälisillä taideleireillä Pyhtään Kaunissaaressa.
Elämä on siis onneksi muutakin kuin silkkaa Guggenheimia. Jopa ihan vastakkaistakin – globaalista elitismistä on pitkä matka olemassaolostaan kamppailevaan yhteisöllisyyteen. Onneksi sain taas muistutuksen tästäkin maailmasta, kun minut kutsuttiin torstaina Inkerin kulttuurikahvilaan päivittämään muistojani noista leireistä – siellä järjestettin jokakuukautinen taide- ja musiikkitilaisuus. Musiikista vastasi kalevalaisen runonlaulun maailmanmestari, Ruotsissa vaikuttava Eila Pöllänen. Inkerin kulttuurikahvila järjestetään Koivussa ja tähdessä (Wallininkatu 7) joka kuun viimeinen torstai 16–18. Tilaisuudet ovat maksuttomia ja yleisölle avoimia.
Oli hauska palata noihin 1990-luvun aikoihin ja nähdä paikalla useampiakin taiteilijoita, joihin tuolloin tutustuin. Paikalla oli muun muassa Gennadi Leontjev (s. ?), taitava akvarellisti:

Syyskuu.

Ja kovan elämänkoulun elänyt aito boheemitaiteilija Eino Lappalainen (s. 1945), jonka kuvamaailma on väliin melko hurja:

Sulotar.

Ja tietenkin Nikolai Pakki (s. 1930), joka on tallentanut inkeriläishistoriaansa pitkänä yhtenäisenä kuvakertomuksena, joka on nyt julkaistu kirjanakin:


Kipeä polveni ajoi minut heti esitykseni jälkeen sänkyyn, joten Pöllänen jäi kuulematta, mutta vietin illan sitten Pakin kirjaan tutustuen. Pakki on Virossa sähköteknikon koulutuksen saanut amatööritaiteilija, joka on nyt paluumuuttajana omistautunut inkeriläisen kulttuuriperinnön tallentamiseen. Hänen naivisimiin viittaava kuvamaailmansa sopii hienosti tällaiseen projektiin, joka on epäilemättä tekijälleen terapeuttinen, yhteisölleen tärkeän dokumentaarinen ja myös tällaiselle meikäläiselle ulkopuoliselle huikeasti ymmärrystä lisäävä. Olen viime aikoina kahlannut läpi myös Kommunismin mustaa kirjaa (2001), jossa puhutaan miljoonista kyyditetyistä, joten on tarpeellista myös sisäistää tätä asiaa arkisella yksilötasolla. Pakin kirja tuli kuin tilauksesta.
Ja kun katselin tilaisuudessa huoneen seiniä kortavia muistorasioita, joita seurassa on tehty, tajusin myös sen, että näitä yksilöiden tarinoita olisi syytä kuullaa vähän enemmänkin:


Menkää rohkeasti käymään Wallininkadulla! Toimisto on arkisin avoinna 10–16.

PS. Julkaisin aikoinani myös vähän laajemman artikkelin taideleirikokemuksistani inkeriläisten kanssa. 'Miten taide voilla inkeriläistä?' ilmestyi silloisen professorini Matti Sarmelan juhlakirjassa Kaukaa haettua – Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä (Suomen Antropologinen Seura 1997). No, antropologia minusta ei sitten tullut, mutta eivätköhän nuo taideleirikokemukset tehneet minusta omalta osaltaan paremman taidekriitikon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti