torstai 13. lokakuuta 2011

Näyttelykuvia 490: Seesteistä

Toissapäivänä taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) avasi näyttelynsä (12.–30.10) Galleria Jangvassa. Vanha värin mestari on kuosissa – sekä hyvässä kunnossa että ahkera ja siis syystäkin tyytyväinen:


Tamminen pitää näyttelyitä melko harvakseen. Edellisen kerran hänen tuotantoaan on voinut tarkastella isossa mitassa Keravan taidemuseossa vuonna 2007. Tuolloin minulla oli kunnia kirjoittaa näyttelyn yhteydessä julkaistuun kirjaan vähän tavallista laajempi teksti Tammisesta. Sain sen myötä paneutua hänen tuotantoonsa ja uraansa aika hyvin, joten oli hauska nähdä nykytuulahduksia. Ja aina vain paremmalta näyttää. Tamminen on hidas, kontemplatiivinen maalari, joka yhdistää jännittävällä tavalla orgaanista ja konstruktiivista ja jonka värimaailma on huikea: hänen käyttämänsä värisävyt hipovat vähän väliä joitain outoja rajoja, joissa hempeä ja sievä odottelevat vaarallisesti, mutta sinne hän ei koskaan eksy. Hänen työnsä ovat seesteisiä ja hitaita värin ja muodon tutkielmia, joissa on myös melkoinen syvyysvaikutelma. Jonni Roos kirjoittaa näyttelyn tiedotteessa osuvasti:
"Hänen aikaisempi, kulmikkaan rakenteellinen muotokielensä pehmeni virtaavammaksi ilmaisuksi, joka on pikemminkin suggestiivista kuin rationaalista." Juuri tällaista on Tammisen uudempikin tuotanto: 


Ja pannaanpa vielä mainostaen. Tamminenhan on myös säveltäjä ja muusikko. Eero Ojasen yhtye esittää Tammisen säveltuotantoa Galleria Jangvassa 22.10. klo 19. Siis tupa täyteen!

PS. Sallittakoon minulle myös pieni nostalgisuus. Tammisen puoliso Ulla Åström oli nimittäin pelastanut avajaispuheeni Keravalta vuodelta 2007. Olen pitänyt tällaisia puheita melko paljon, mutta harvoin olen kirjoittanut niitä ennakkoon. Yleensä vain menen stagelle ja puhun – ja sitten unohdan liian nopeasti kaiken. Nyt tapahtui kuitenkin onneksi poikkeus. Tässä tuo vanha teksti:

Hyvät ystävät,

Tämä on minulle harvinaisen mieluisa tehtävä ja hetki, sillä tutustuminen taidemaalari Tammisen tuotantoon on jotain, jota olen odottanut jo vuosia.
Taide liitetään usein jostain syystä kapakoihin, ja niinpä aloitankin kapakasta. Olen toiminut pitkään taidekriitikkona ja työskennellyt muun muassa Taide-lehdessä, joten olen työni puolesta joutunut istumaan paljon kapakoissa taiteilijoiden kanssa.
Taiteilijat puhuvat itsensä lisäksi usein toisista taiteilijoista – eikä aina pelkästään hyvää. Yksi poikkeus tästä on aina ollut Tamminen, josta olen kuullut puhuttavan jo vuosia pelkästään hyvää; yleensä määre on ollut ”se on se hieno maalari, joka tunnetaan myös virtuoosimaisena basistina...” Tästä syystä minua on jo pitkään harmittanut, että tunnen Tammisen tuotantoa niin huonosti. Hän on pitänyt harvakseltaan näyttelyitä, ja useimmiten Helsingin ulkopuolella – ne isommat museonäyttelytkin järjestettiin Vaasassa 1997 Kajaanissa 1998.
Onneksi tänne Keravalle on vähän lyhyempi matka, joten saan vihdoinkin toteutettua toiveeni. Toiveeni toteutui sitä paitsi monin verroin, kun sain tilaisuuden kirjoittaa tekstiä tämän näyttelyn yhteydessä julkaistavaan Tammisen uraa kartoittavaan kirjaan.
Tammisen haastattelut tarjosivat paljon lisätietoa hänen oman, melko omituisen uransa lisäksi myös Suomen taiteen lähihistoriasta ja erilaisista ryhmittymistä.
Opin myös Tammisen myötä hyvin konkreettisesti sen, miten taide on yksinäisen puurtamisen lisäksi ollut yhdessäoloa ja yhteisiä tavoitteita. Jokainen taiteilija on toki yksilö ja kehittää useimmiten oman, tunnistettavan tyylinsä – niin myös Tamminenkin. Taide on kuitenkin usein myös yhteisöllistä, mikä suurelta yleisöltä saattaa helposti unohtua. Taiteilijalla on yleensä myös aatetovereita, joiden kanssa hän keskustelee yhteisistä teemoista, testaa kokeiluitaan ja joiden kanssa hän yrittää edistää niitä asioita, joita taiteessa tärkeäksi kokee. Yleensä yhteisöllisyys liittyy taiteilijan uran alkuvaiheeseen, jolloin sitä tukea eniten tovereiltaan tarvitsee. Näin on Tammisenkin laita. Hänelle uran alkuvaiheet olivat kiinteää ryhmissä toimimista. Tärkein oli Vapaan Taidekoulun ympärille muodostunut Ryhmä 4. Ryhmä 4:n lisäksi tärkeä oli yhteisen työhuoneen ympärille kehittynyt legendaarinen Aloha-ryhmä. Ja löysinpä arkistossa istuessani vielä kaksi vuotta toimineen Ryhmä 66:n, jonka Tamminen oli itsekin unohtanut.
Taide liitetään yleensä myös tuskaan ja ahdistukseen. Tätäkin Tamminen on varmaan uransa aikana kokenut, mutta minä sain tilaisuuden tavata seesteisen ja onnellisen miehen, joka maalaa vapautuneesti työhuoneessaan maaseudun rauhassa ja oman hyötypuutarhansa ympäröimänä. Se välittyy myös hänen töistään, joista huokuu jatkuva innostus silmän ja mielen välisiin liikkeisiin, visuaalisen havainnon, maailman kuvakulttuurien ja mielikuvituksen leikkiin, jossa taidemaalari saa ottaa sellaisia vapauksia, joka meiltä muilta on usein kiellettyä.
Tällaisissa tilaisuuksissa me muut saamme kuitenkin nauttia siitä. En yritä antaa teille tässä mitään lukuohjeita. Teen kunniaa Ryhmä 4:lle, joka totesi viimeisen näyttelynsä yhteydessä julkaistussa manifestissa vuonna 1969 ”jatkavansa työskentelyä tietäen, että kuvan on puhuttava itse ilman kvasifilosofiaa, koodeja ja kehyskertomuksia”. Manifestissa todettiin myös, “että taiteen tärkein tehtävä on tehdä meidät onnellisiksi ja että se sisällöstään riippumatta sisäisesti vapauttaa meidät”.
Tamminen tuntuu itse vastanneen aika hyvin manifestin liki 40 vuotta vanhoihin vaatimuksiin. Kuten totesin, taide on aina yhteisöllistä. Yksi yhteisö muodostuu yleisöstä – niistä joille taide on tärkeä asia. Eiköhän manifestin tavoite koske myös yleisöä, joten hajaantukaamme ja yrittäkäämme vapautua sisäisesti. Tapani Tammisen huolella valmistamia apuneuvoja on aseteltu seinille kahteen kerrokseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti