lauantai 27. elokuuta 2011

Näyttelykuvia 444: Viileää

Toissapäivänä kävin Forum Boxissa katsomassa Jani Ruscican (s. 1978) näyttelyn Scene Shifts (12.8.–4.9.). En tiedä, voiko nykytaiteen käsitteellissävyisen installoinnin yhteydessä mielekkäästi puhua "ripustuksesta", mutta tähän suuntaan ajatukseni välittömästi kulkeutuivat: ajattelin, että "onpa viileästi ja luotaantyöntävästi ripustettu näyttely". Vähän populistisesti tuli mieleen ajatus, jota kriitikon ei liene hyvä sanoa ääneen, jos haluaa pysyä ikään kuin älyllisenä: "Ai tää on taas tätä."
Sen verran minulla on kuitenkin työetiikkaa, että päätin katsoa jutun kunnolla läpi, ja tapahtuihan sitä kuitenkin joku nitkahdus, kun ryhdyin katsomaan (onnekkaasti satuin paikalle juuri loopin lopussa) nimenomaan 13-minuuttista videota Scene Shifts – in six movements (2011), joka käsitteli "paikan esittämisen historiallisia ja mediaalisia kerrostumia", kuten Marita Muukkonen tiedotteessa kertoo.


Toisiinsa liittymättömien (siis niinku tavallaan) musiikkien, kuvien ja sanojen koplaaminen on tietenkin aina vaarassa hajota katsojan kiinnostuksen herpaannuttavaksi mössöksi, mutta tässä tapauksessa tietty hypnoottinen lataus ja hitaus – ja myös se, että pakottauduin vähän vastentahtoisestikin olemaan tunnollisen tarkkaavainen – tuotti kiinnostavan tuloksen. 


Samaa ei voi sanoa toisesta videoinstallaatiosta Travelogue (2010), jossa Lontoon matkaoppaiden tekstikatkelmien yhdistäminen joutavanpäiväiseen – siis ainakin minulle täysin avautumattomaan ja täysin motivoimattomaan – kuvamateriaaliin tuotti vain ärsytystä sen sijaan, että olisin kyennyt avaamaan "matkakertomuksen käsitettä romantisoituna historiana, dokumenttina ja henkilökohtaisena kokemuksena" – jälleen Muukkosen sanoin. Teos jäi siis täysin mykäksi. 
Sounding Back (2011) – performatiivinen teos, jossa tuubisti Tuomas Saloniemi käy muutaman kerran soittamassa eri puolilta maailmaa kootun seismografisen datan tuottamaa notaatiota oli mielestäni anakronistinen, vähän niin kuin so last dada. Ihan hauska teos toki omalla tavallaan, mutta kotoisin kuin 1910-luvulta. Siinäkään ei olisi mitään vikaa (onhan moni hyvä asia kotoisin 1910-luvulta ja harrastan niitä ihan ilolla), mutta ehkä sitä kaipaisi toiston lisäksi jotain uusia mielekkäitä metatasoja. Minä en niitä ainakaan hiffannut.
Ylen kuivaksi näyttely jäi. En saanut myöskään mitään tarttumapintaa muutamiin esillä olleisiin digitaalisiin värivedoksiin. Tietenkin jos nimi on Anyplacewhatever, niin tämähän on oikea lähetysmistapa jo määritelmällisestikin. Minulle vain arkipäiväinen havainnointikin tuottaa tällaisia epäkokemuksia ja niiden herättämiä, toisinaan hyvinkin hajanaisia asoosiaatioita jo aivan tarpeeksi, koska olen mieltynyt katsomaan maailmaa usein juuri sillä silmällä. En ehkä jaksaisi juuri taidenäyttelyssä käydä katsomassa sen ("mitä tahansa missä tahansa") affirmaatiota. Mutta voihan tietenkin olla, että oma valaistumiseni ei oikeuta kieltämään toisten mahdollista valaistumista. Niinpä sekä uskon että luulen ja varmaan toivonkin, että jonkun mielestä tämä oli hyvä näyttely. Näin sanoessani paskamainen olonikin vähän lieventyy. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti