Perjantaina kävin iltapäivällä vielä kahdessa näyttelyssä.
Muu Gallerian studiossa oli Mailis Saralehto Rekolan Vacuum – Experiments with Disturbance (5.–28.8.), pieni video- ja ääni-installaatio, jossa vanhan sairaalan miljöön kautta tavoiteltiin Sigmund Freudin unheimlich-käsitettä (näin tiedotteen mukaan). Tämä Freudin das Unheimliche on ollut yksi taidekeskustelun trendikäsitteistä jo pitkään. Kyse on siitä oudosta tai kummallisesta fiiliksestä kun näkee samassa objektissa tai tilanteessa yhtaikaa jotain tuttua ja vierasta, mistä aiheutuu ns. kognitiivista dissonanssia, kahden ristiriitaisen kognition kohtaamista.
No, minullehan ei syntynyt oikein minkäänlaisia tuntemuksia, joten voisin päätellä, että teos ei ollut varsin onnistunut. Mutta ehkä vireeni ei ollut paikallaan. Vai olisiko niin, että Saralehdon akateeminen tausta – hän on vuonna 2008 tehnyt gradunsa zombie-elokuvista – on tehnyt tepposet, ja hän on lähtenyt vain kuivakkaasti kuvittamaan teoreettista ajatteluaan? Voi tietenkin olla, että joku muu, jolla on omassa henkilöhistoriassaan eväät tämänkaltaisen kognitiivisen dissonanssin kokemiseen, kokee teoksen "oikein". Tai siis ainakin taiteilijan intentioiden mukaisesti. Tai ehkä koen teosta parhaillaan vielä maanantaiaamuna ajatellessani tällaisia asioita. Tiedä häntä.
***
Kuvataideakatemian Galleria FAFAssa oli Ari Björnin (s. 1973) Vihreä huone (5.–21.8.), joka käsitteli "kodittomuuden ja ulkopuolisuuden kohtaamista julkisessa tilassa yksityisen henkilön näkökulmasta":
En minä tähänkään näyttelyyn saanut itseäni oikein virittäytyneeksi. Installoiminen ja valokuvaprintit eivät herättäneet minussa esimerkiksi sellaisia poliittissävyisiä tuntemuksia, joita olisin kuvitellut haluavani tuntea – tai siis pikemminkin pohdiskella. Toisaalta juuri tuossa vaikeuden tunteessa oli jotain kiinnostavaa, joka jäi vaivaamaan minua. Ja Björnin yksi peruskysymys oli sentään aidosti kiinnostava:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti