maanantai 15. elokuuta 2011

Näyttelykuvia 428: Mahtipontista askartelua

Käivn lauantaina myös Keravan taidemuseossa, jossa oli tarjolla Aalto-yliopiston taideteollisen korkeakoulun ympäristötaiteen professorin Markku Hakurin (s. 1946) ja hänen ystäviensä sekä oppilaidensa näyttely Reikä avaruudessa (27.5.–28.8.). Olin tehnyt matkaa sinne jo pitkään, mutta jokin vain mätti koko ajan. Yksi syy on varmaan se, että en ole koskaan oikein saanut kiinni Hakurin taiteesta. Hänen työskentelyssään on jotain outoa puuhastelevan askartelun ja itsetietoisen mahtipontisuuden ristivetoa, jota en ole pitänyt kovinkaan hedelmällisenä jännitteenä. Ja jos ihan veistoksellisesti ajattelen, en osaa pitää Hakuria kovinkaan kiinnostavana muodonantajana: hänen figuurinsa esimerkiksi jäävät aina vähän sarjakuvamaisiksi, ulottuvuutta vailla oleviksi. Niin kuin alla olevassa Lumiukko ja kaksi poroa -teoksessa (2009–11). Itse asiassa ehdin jo naureskella sen kauempaa nähdessäni, että kuuluuko Pekka Kauhanenkin (s. 1954) Hakurin ystäviin – niin kauhasmainen tuon lumiukon habitus on:


Oli tarjolla pari hauskaakin teosta – myös minulle uusilta nimiltä. Esimerkiksi hollantilaisen Roel Meijsin (s. ?) Keravan taidemuseon postikorteista duunattu liikkuva pikselimäinen veistos Mistä todellisuus koostuu (2011) oli varsin vinkeä:


Varsin monimuotoisen ja ajatuksia herättävän, vähän Fluxus-henkisen koosteen oli laajaan installaatioonsa Perusleiri (1999–2011) kasannut saksalainen Juliane Stiegele (s. 1956):


Kokonaisuudessaan näyttely oli kuitenkin vähän sisäsiisti ja yllätyksetön. Monia teoksia vaivasi lievä jo-tehdyn-tuntuisuus – kuten vaikkapa kanadalaisen Scott Andrew Eliottin (s. ?) vinksahtanessa huoneessa, jonkalaisissa olen maailman taidemuseoisssa käynyt useammassakin. 
Ja entä sitten se Hakurin mahtipontisuus? No, nyt hän on luvannut polttaa teoksensa (ei ole ensimmäinen kerta, kun hän tulella leikkii) 28.8. Keravan taidemuseon pihalla, jos vain palokunta antaa luvan. Hakuri haluaa taiteensa "elävän elämän, jonka hän päättää". Sitten saammekin varmaan nähdä joskus sen dokumentaation, jossa teokset palavat. Ja sen ehkä sitten ostaa joku museo kokoelmiinsa. Ja näyttää sitä jossain suuressa ympäristötaidenäyttelyssään. Että se siitä elämän päättämisestä ja elämästä päättämisestä.

3 kommenttia:

  1. Muutama tarkennus kritiikin tietoihin:

    Hakurin lumiukko on tehty ennen Kauhasen töitä. Se on ollut ensin puinen ja sitten mustapintaiseksi poltettu ja nyt viimeksi sitten osana installaatiota, jonka muut osat poltettiin näyttelyn päätyttyä. Lisäksi epäilen, että et löytänyt Eliottin huoneesta kaapin kautta avautuvaa reittiä etkä saanut tilaisuutta tirkistellä matkan varrella olevaan kuvamaailmaan. Eli arvostelet teosta pelkkien "kehysten" perusteella. Taiteilijoiden syntymäajat olisit voinut tarkistaa sinulle lähetyetystä näyttelyluettelosta, jos niitä ei tiedotteessa jostain syystä olut.

    Kiitos kuitenkin vierailusta! :)
    Arja Elovirta/Keravan Taidemuseo

    VastaaPoista
  2. Asiallisia huomautuksia. Olin nopea ja huolimaton. Mutta sen verran kommentoisin, että 'kritiikistä' (ne julkaisen ihan erikseen jossain muualla ja sitten blogissa) ei toki ole kyse vaan taidenäyttelyn yhteydessä syntyvistä päiväkirjatyyppisistä merkinnöistä, joissa näkyy myös kritiikkiin kuulumattomia asioita, toisinaan myös oma paha tuuleni – niin nytkin ja ehkä vähän valitettavasti. En minä esimerkiksi syyttänyt Hakuria Kauhasen plagioinnista vaan kerroin avoimesti oman havaintoni ko. joulupukin tuottamista mielleyhtymistä.

    VastaaPoista