Eilen olin pitkästä aikaa pitämässä luentoa. Ja olihan taas hauskaa, vaikka koko aamun harmittelinkin sitä, että olin lupautunut. Kuvataideakatemian kuvanveiston professori Villu Janisoo (s. 1963) oli pyytänyt minua kertomaan opiskelijoille parin tunnin ajan Helsingin julkisista veistoksista.
Puhuin veistosten funktioista, niiden muutoksista ajan myötä ja yhteiskunnan demokratisoitumisprosessin tuottamista muutoksista julkiseen taiteeseen, kävin läpi myös ihmisten suhtautumista veistoksiin, ns. patsaskiistoja ja ns. ihmisille rakkaita veistoksia. Puhuin myös veistosten ylläpidosta ja sen laiminlyömisestä. Eihän kahdessa tunnissa ehtinyt kuin raapaisemaan pintaa. Keskustelukin kävi vilkkaana, ja päätin että tästä aiheesta minun pitää päästä puhumaan enemmänkin.Emmekä me niin hirvittävästi vihanneet sitä yhtä perusinhokkia, Oleg Kirjuhinin Maailmanrauhaa (1989), joka suurimman osan mielestä kirvoitti vain lievän camphuumorihymyn:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti