keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Julkaistua 138: Vähemmistöt ja maabrändäys

Olipa kummallinen päivä. Tai siis yhden kummallisen yhteensattumuksen päivä. Kirjoitin eilen aamulla tänään ilmestyneen kolumnini Ilkkaan. Se käsitteli ihan sattumalta huomaamaani erään museon lopettamisuhkaa. Asia sai minut tosi pahalle päälle, koska olen pikkupojasta lähtien ollut jostain kumman syystä erityisen rakastunut kaikenlaisiin museoihin. Ja erityisesti omituisiin museoihin. En keksi mitään kultturihistoriallista asiaa, jonka ympärille ei voisi rakentaa kiinnostavaa museota. Kuurojen museo on taatusti säilyttämisen väärti.

Vähemmistöt ja maabrändäys

Kuurojen liitto on ilmoittanut aloittaneensa yt-neuvottelut. Taloudellinen ahdinko on johtunut Raha-automaattiyhdistyksen – jopa piilopuoluetukiin riittäneen – tuen vähenemisestä. Irtisanomisten lisäksi liiton ylläpitämä Kuurojen museo on lopettamisuhan alla.
Maailmassa on vain kaksi ammatillisesti hoidettua kuurojen kulttuuria tallentavaa museota. Haagassa toimivan lisäksi toinen on Norjassa. Museo on pyörinyt noin 180 000 euron vuosibudjetilla. Lakkauttamisella liitto pyrkii noin 120 000 euron säästöön. Vertailin vuoksi mainittakoon, että Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden ja Helsingin kaupunki antoivat taannoin Guggenheimin säätiölle 2 000 000 euroa, jotta säätiö vain tutkisi Suomeen tulemista.
Kuurojen museossa on ainutlaatuinen dokumentti-, esine- ja valokuvakokoelma, jolla on laajempaakin kansallista, tai itse asiassa kansainvälistäkin merkitystä.
Museon perustamisajankohta on laskettu Fritz ja Maria Hirnin vuonna 1907 museolle tekemästä lahjoituksesta. Hirnit olivat Suomen kuurojenopetuksen perustajan Carl Oscar Malmin oppilaita, ja he lahjoittivat museolle sekä valokuvia että materiaalia omalta kouluajaltaan. Hirnit ovat varhaisen suomalaisen valokuvauksen historiassa merkittävä pariskunta, ja jo pelkästään heidän kuvamateriaalinsa on kansainvälisestikin katsoen arvokasta. Maria Hirn otti esimerkiksi vuosina 1907–10 yli tuhat henkilökuvaa, jotka oli tarkoitettu viittomakielen sanakirjaa varten. 


On totta, että Kuurojen museon kävijämäärä on ollut kohtuullisen pieni, vuosittain siellä on vieraillut noin 3 500 kävijää – saman verran kuin kuuroja on Suomessa. Lakkauttamisen sijaan kannattaisi kuitenkin ehkä miettiä pikemminkin sitä, miten museota voisi kehittää. Jos ajattelemme esimerkiksi viime vuosien maabrändäystä, on moneen kertaan käynyt ilmi, ettei toimivaa brändiä rakenneta keinotekoisesti vaan luottamalla tosiin ja olemassa oleviin rakennusmateriaaleihin. Kuurojen museo on juuri tällainen asia. Kuvitelkaa minkälaista kansainvälistä turistikohdetta siitä voitaisiin rakentaa. Jos jokainen Suomessa vieraileva kuuro olisi tietoinen museon olemassaolosta, olisi sen imagovaikutus häkellyttävän iso ja pitkävaikutteinen. Samalla se vahvistaisi sitä tosiseikkaa, että Suomi on yksi niitä harvoja maailman maita, joissa viittomakieli on turvattu kuurojen äidinkieleksi perustuslaissa. Tämä tapahtui vuonna 1995. Tällaisten asioiden esiintuomisella Suomi pystyisi ottamaan maailmassa arvokasta positiivista roolia. Emme useinkaan pärjää niillä alueilla, joissa isommat ovat jo vahvuutensa näyttäneet, mutta niillä alueilla, joissa kehitettävää riittää, voimme olla näyttämässä tietä.
Olisi lyhytnäköistä alaa ajas Kuurojen museo. Myönnän, että on helppoa olla kotisohvallaan mieltä kaiken maailman asioista, ja usein vasta konkreettiset teot ovat oikeasti auttamassa tärkeiksi koettuja asioita. Niinpä suljen nyt tekstinkäsittelyohjelman ja lähden elämäni ensimmäistä kertaa tutkimaan kuurojen kulttuurihistoriaa. Minä lähden Kuurojen museoon!

***

No enhän minä vieläkään ole museoretkelleni päässyt, koska sitten seurasi se kummallinen yhteensattuma. Tänä aamuna, juuri kun kolumnini oli ilmestynyt, sain mattimyöhäisen sähköpostin ICOMilta, jossa minua informoitiin tänään Kansallismuseossa järjestettävästä seminaarista Muutoksen tuulia museoalalta. No, minähän vietin sitten iltapäivällä kolme tuntia haistellen näitä muutoksen tuulia. Osin tuulet nostivat ihon kananlihalle.
Alustuksia oli useita. Ensi kuultiin kansliapäällikkö Harri Skogin kapulakielinen ja neutraali mutta ihan informatiivinen puheenvuoro opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksestä konserniohjauksesta ja -rakenteesta ja selvityksen vaikutuksista museoalaan. Vanhana reggaemiehenä on kyllä pakko todeta, että tuo kielten sekoittuminen (vrt. 'konserni') alkaa kyllä olla aikamoista Babylonia. Oikein pahaa tekee.
Mutta paljon pahempaa teki kuunnella ylijohtaja Riitta Kaivosojan puheenvuoro opetus- ja kulttuuriministeriön strategisista linjauksista kulttuurin tulevaisuudesta. Hän kävi yleisöä halveksivalla pikaluvulla – hän siis oikeasti luki vain ääneen sen, mitä näytti – läpi salamannopeasti ties kuinka monta näytöllistä powerpoint-esitystä, joka oli täynnä hienojen päämäärien jargonia ilman mitään konkretiaa.
Sitten seurasi se osuus, joka minut varsinaisesti paikalle houkutteli. 
EMMAn johtaja Markku Valkonen kertoi tulevasta Wirkkala Akatemiasta (näin luki screenillä – toivottavasti laitos saa edes kieliopillisesti korrektin suomenkielisen nimen, jos projekti joskus toteutuu). Vähän nauratti, kun Valkonen itsevarmasti totesi, että "kysehän on varsin pienistä rahasummista" verrattaessa satsausta koko alueen kehittämissuunnitelmiin. Toivottavasti se oli edes huumoria.
Ja sitten kehiin tuli Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, joka on selvästikin asettunut jo vähän puolustuskannalle puhuessaan Guggenheimista, koska hän selvin sanoin huomautti ennen kyselyosuutta, että on olemassa "vähätteleviä kysymyksiä" ja "seriöösejä kysymyksiä". En sitten uskaltanut kysyä mitään. [Tämä oli huumoria.] Gallen-Kallela-Sirén muuten lupasi, ettei Helsingin taidemuseosta irtisanota ketään sitten, kun Guggengheim sen nielee. Vaan minäpä olen valmis lyömään aika paljon vetoa, ettei hanke koskaan toteudu. Ja tekemään kaikkeni sen toteutumisen estämiseksi.
Kansallismuseon ylijohtaja Helena Edgren selitti, miksi Valtiollisen historian museota ei tarvita ja miten Kulttuurien museo saa hyvän kotipaikan Kansallismuseon uusien rakennussuunnitelmien myötä museon takapihan perältä. Enpä taida uskoa menestystarinaan. Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet sanaili sitten joviaalisti jotain, josta en valitettavasti enää muista mitään. Mutta hän tuleekin Turusta.
Kouvolan kaupungin museoiden johtaja Johanna Vuolasto yritti sitten selitellä, miten Kouvolassa saavutettavuus lisääntyy, kun saadaan aikaan kunnon museo, joka on auki ympäri vuoden ja suljetaan vain kesäisin auki olevat 12 paikallista toimipistettä. Sitten hän kehtasi vielä heittää vitsin kaikista niistä 123 kirnusta, joita suotta säilytetään. Vähän säälittävää, vaikka Gallen-Kallela-Sirén totesikin, että oli rohkeaa tulla puhumaan näistä asioista tälle yleisölle. Tjaah.
Siinä minä sitten mietiskelin saavutettavuuden ja säilyttämisen ristiriitaa, joka tuotiin useammankin kerran esiin. Keksin jopa vähän filosofisen lauseen, josta olen suorastaan ylpeä: Säilyttäminen muodostaa merkittävän osan saavutettavuutta. Niin ettei ihan paska seminaari sittenkään. Sitä paitsi paikalla ollut parisataapäinen [!] museoväki kävi lopuksi ihan oikeaa keskustelua, jossa kuului myös poikittaisia mielipiteitä tälle 'mahdollisuuksien' ja 'haasteiden' ilmastolle, jota määräilee mystinen eufemismi, 'tuottavuusohjelma'. 
Sitä minä vain jäin taas ihmettelemään, että miksei kukaan koskaan sano ääneen epäilyksiä uusliberalismin ja isänmaattoman kapitalismin vaikutuksesta kulttuuripolitiikkaan. Miksi kyynisen kapitalismin voittokulkua pidetään ikään kuin väsitämättömänä luonnonvoimana, jonka edessä pitää vain totella, kun leikkuri iskee.

PS. Vikaa on tietysti sysissä ja sepissä. Ollaan nyt sitten oikeasti alastomia kriitikkoja. En ole koskaan elämässäni käynyt Kouvolan taidemuseossa, vaikka olen ollut päätoiminen taidekriitikko viimeiset 15 vuotta. Hävettää. Hävettää sekin, että minua nauratti, kun Vuolasto puhui Kouvolan taidemuseo Voikilosta. Vasta äsken nimittäin huomasin, että olin kuullut väärin ja että se olikin Poikilo. Sitäkään en siis tiennyt. Hävettää vieläkin enemmän.
Siis läksyjä tekemään. Näin luin netistä: "Poikilon loi taiteilija Pekka Nissinen (s. 1938). Poikilo (poikilos kreik.) tarkoittaa kirjavaa, värikästä, haluttua asiaa ja vaihtoa. Poikilolle luotu merkitys on onnea tuottava vaihtokauppa. Se on puhtaasti taide-esine, joka tuotteistettiin Kouvolan taidemuseon maskotiksi Poikilo-näyttelyn yhteydessä vuonna 2008. Poikilo on muodoltaan kahdeksankulmio, joka viittaa taidemuseon kulmikkaisiin pylväisiin ja Kouvola-talon arkkitehtuuriin. Poikilon materiaali on pohjoiskymen- laaksolainen leppä ja sen tarina sai alkunsa Kymijoesta. Nissisen keksimän tarinan mukaan poika antaa lemmitylleen lahjaksi puusta veistämänsä esineen Kymijoen rannalla, kun rentukat kukkivat. Jos tyttö ottaa esineen vastaan, on se myöntävä vastaus esitettyyn kosintaan."
Tämä lienee viehättävää.
Mutta ennen Kouvolan matkaa menen käymään Kuurojen museossa. Lupaan kertoa siitä myöhemmin, joten minun on pakko mennä sinne.

PS. Tässä vielä adressi, jonka voi allekirjoittaa Kuurojen museon puolustamiseksi. Minä sen tein jo. 

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Näyttelykuvia 346: Kokeilua ja formalismia

Sunnuntaina – siis taas kerran viimeisenä mahdollisena päivänä – kävin Muu Galleriassa tutustumassa Pikseliähky-festivaaliin kuuluvaan kansainväliseen valokuvanäyttelyyn Return of the Unexpected – Computational Photography (11.–27.3.), jossa esiteltiin uudehkoa lajityyppiä: laskennallista valokuvaa. Kyse on digitaalisuuteen liittyvästä hakkeroinnin mahdollisuudesta: erilaisten algoritmien käytöstä kuvausvälineestä saadun datan hakemiseen, muokkaamiseen ja valikoimiseen tarkoituksena laajentaa kuvallisen ilmaisun mahdollisuuksia. Tällainen "luova väärinkäyttö" on epäilemättä hauskaa puuhaa, mutta en minä oikein jaksa uskoa sen voimaan. Lopputulokset kun ovat kuitenkin vähän ponnettomia:

 Ben Bogart (s. ?), Tietokoneella luotu kollaasikuva sarjasta Itseohjautuvia maisemia, 2010.

Sama ponnettomuus on muuten tullut nähdyksi vähän ajan kuluessa suomalaisessakin valokuvassa: esimerkiksi Gun Holmströmin (s. ?) näyttelyssä ja Pekka Niittyvirran (s. 1974) näyttelyssä. Holmströn jäi kuivakkaaksi ja Niittyvirran monokromaattiset kuvat herättivät minussa aivan omituisen ja myös täysin asiattoman raivon, jota pyydän anteeksi, jos taiteilija sattuu näitä rivejä lukemaan. 
Minulla on sellainen tunne, että erilaiset algoritmiset ratkaisut saattavat olla teoriassa tai sitten leikkinä ihan hyviä, mutta käytännössä ne eivät näytä tuottavan kovinkaan kiinnostavia taideteoksia, jotka pärjäisivät visuaalisesti omillaan. Tulee vähän samanlainen tunne kuin tietokonegrafiikan kanssa, josta tuli tavattoman nopeasti niin ylettömän last season ja jota ei kukaan viitsi kovinkaan vakavissaan enää sen paremmin tehdä kuin katsoakaan.     

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Julkaistua 137: Näin se on musta hauskaa!

Tiina Lamminen (s. 1963) tässä männä viikolla valitti Taidemaalaus-lehden Facebook-sivustolla, että olen liian negatiivinen. Puppua. Tiedän oikein hyvin, että kun näen hyvää taidetta, innostun helposti ja myös näytän riemastuneen oloni. Tänään ilmestyi Kauppalehti, jossa oli lyhyt arvioni Anna Retulaisen (s. 1969) oikein hienosta näyttelystä Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (vielä muuten hyvin ehtii, näyttely on päällä 10.4. saakka):

Näin se on musta hauskaa!

Retulaisen maalaustelineellä tapahtuu

Kun taidemaalari Anna Retulainen (s. 1969) piti ensimmäisen museonäyttelynsä vuonna 2007 Amos Andersonin taidemuseossa, hän totesi kiinankaaliaiheisista maalauksistaan: ”Niissä ei ole kiinankaalia, vaan öljyväriä.”
Tällaista asennetta Retulainen on vienyt johdonmukaisesti eteenpäin. Kuvaamisen tai kertomisen sijaan hän maalaa ”vain” maalauksia, ja aika poikkeuksellisesti yleisölle onkin siis tarjolla taiteilija, jonka töitä ei välttämättä tarvitse yrittää kytkeä mihinkään symbolisiin maailmoihin – ei tulkita eikä ymmärtää. Retulaisen opastuksella katsojakin voi yrittää vain antautua maalauksen riemulle.
Lisäksi Retulaisen on onnistunut välttää tuotemerkkimäinen tyyliytyminen. Nytkin hänen näyttelyssään on kuin eri taiteilijan käsialaa olevia teoksia. Joku kangas näyttää vähän romanttiselta, joku vähän ekspressiiviseltä. Joku on täynnä väriä, joku koostuu kuin viivoista. Ja siitä huolimatta näyttelyn kokonaisuus syntyy teoksia yhdistävistä tekijöistä – niiden intensiteetistä, väliin virtuoosimaisuudestakin.

Sininen – Blue, 2010, öljy, 100 x 200. Kuva: Jussi Tiainen.

Maalarina täyteen mittaan kypsynyt Retulainen tuntuu maalavan ihan mitä haluaa ja miten haluaa. Vähän kuin vanhempi kollega Paul Osipow, joka aikoinaan siteerasi Gustav Frödingiä: ”Näin mä maalaan, Donna Bianca, näin se on musta hauskaa!”

Last supper – Muisto lapsuuden kodista (linnut), 2010, öljy, 100 x 200.
Kuva: Jussi Tiainen.
 
Tämä onkin jo jostain 1800-luvulta ollut maalarin oikeus, mutta sen toteuttaminen tuntuu kuitenkin vaativan aika paljon rohkeutta. Tällainen asenne ei kuitenkaan tarkoita löysyyttä, vaan kunkin maalauksen on löydettävä oman olemisensa perussyy ja rakenne. Näin tuntuu Retulaisen maalaustelineellä juuri nyt tapahtuvan.

Julkista taidetta 28: Siunattu silmäpohjatutkimus

Jos en olisi viettänyt yli kolmeakymmentä vuotta oikein epäterveellistä ja huonoa elämää, en olisi sairastunut kakkostyypin diabetekseen, en olisi päässyt julkisen terveydehuollon pariin, en olisi saanut lähetettä Herttoniemen sairaalaan silmänpohjatutkimuksiin enkä siis ehkä olisi koskaan elämässäni nähnyt Helena Pylkkäsen (s. 1945) veistosta Aatamin kylkiluu (1971): 


On tästä diabeteksestä siis jotain hyötyäkin. Pylkkänen on nimittäin vallan hieno klassinen veistäjä, jonka töitä ei tule nähneeksi yhtään liikaa. On Helsingissä tosin yksi hänen ulkoveistoksensakin: Suomen Pankin vanhan setelipainon sisäpihalla sijaitseva punagraniittinen Portinvartija (1981). Itse asiassa Pylkkänen on niin mainio veistäjä, että olisi kiva nähdä häneltä vaikka kunnon retrospektiivi. 
Ja nyt samalla keksin ideankin, jonka saa ihan kaikessa rauhassa ryöstää. Hylätään puheet siitä typerästä Guggenheimista ja aletaan ajaa Suomeen kuvanveistomuseota, jossa voisi olla pienemmissä studiotiloissa nykyveistoa ja isoissa tiloissa kunnon retroja ja yhteisnäyttelyitä ja merkittäviä ulkomaisia näyttelyitä – vähän niin kuin Suomen valokuvataiteen museossa. Kuvanveiston esittäminen ei nimittäin ole perinteisesti ollut kovinkaan yksinkertaista. Pylkkäselläkin on ollut urallaan vain kolme yksityisnäyttelyä (1991, 1992, 1999). Eikä hänestä ole olemassa mitään julkaisuakaan. Hänestä pitäisi siis tehdä kirjakin.

 
Ja vaikka minä en nyt niin suuri keramiikkataiteen fani ole koskaan ollutkaan, oli Kati Tuominen-Niittylän (s. 1947) Lähdekin mielestäni varsin kelpo sairaalan käytäväveistos. Itse asiassa aika hypnoottinen:


Muistakaa siis aina käyttää tilaisuutta hyväksenne, kun joudutte epätavallisiin julkisiin tiloihin. Aina sieltä jotain taidetta löytyy. 
Näin minä myös sen tyypillisen tilanteen, miten seinille on vain kyynisesti lätkitty jotain. Silloin teokset eivät naapureidensa kanssa käy mitään – edes sisustuksellista – vuoropuhelua. Odotustilassakin oli toisiinsa huonosti sopivasti oikein kökkö, ikään kuin pirtsakka Riitta Nelimarkan (s. 1948) abstrahoitu värillinen grafiikanlehti ja kaksi Olli Ryypön (1917–1988) vähän jähmeää ja vanhahtavaa maisemallista vedosta. Tosin oli hauska nähdä Ryyppöäkin, koska en ainakaan nyt saa päähäni, että olisi nähnyt hänen töitään koskaan.
En kuitenkaan kehdannut kuvata vedoksia, koska odostustila oli täynnä juroja ihmisiä. Ja sitten näkö sumenikin niiden outojen silmätippojen takia.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Näyttelykuvia 345: Luutatestin vakavuudesta

Kaapelilla käydessä kannattaa aina käydä B-rapun toisessa kerroksessa katsomassa, mitä valokuvataiteilija Jukka Male (s. 1954) kulloinkin tarjoaa käytävägalleriassa, jota hän vähän suurellisesti nimittää Jukka Male Museoksi
Eilen siellä käydessäni tarjolla oli Valokuvauksen opiskelijat ry:n kuratoitu (kuraattoreina Timo Kelaranta (s. 1951), Anna-Kaisa Rastenberger ja Virpi Suutari) yhteisnäyttely Looking Forward – Mahtavat näkymät (5.3.–30.4.). Mukana oli monenlaista: dokumentaarisuutta, itsetutkiskelua ja silkkaa visuaalista estetiikkaa. Oikein oli kiinnostavaa nähdä, missä mennään, vaikka ei sieltä mitään erityistä suuntaa erottunutkaan.
Harvoin sitä kriitikko enää mistään hätkähtää, muta Iiu Susiraja (s. 1975) pysäytti ainakin vähän:


Ensin nauratti, kun muistin tv:stä näkemäni lyijykynätestin (jos siis lyijykynä pysyy tissin alla, tarvii liivit). Tässäpä raju luutatesti! No, huumoriahan se ei tietytikään edusta, vaan jotain ikään kuin vakavampaa identiteettitutkielmaa. Voisiko olla, että juuri tämä testivertaus olisi vastaus Marja-Terttu Kivirinnalle, joka edellisessä Taiteessa (1/11) ihmetteli Susirajaan liittyen: "Jään kuitenkin miettimään sitä, miten Susiraja kertoo itse asiassa käsittelevänsä kuvissa omaa 'ulkopuolisuuden tunnettaan'." 
Että kun toiset mittaa lyijykynällä, niin mä mittaan luudalla? Tjaah, en sitten tiedä.
Kolme kuvaajaa joukosta valittiin ehdolle Fotofinlandiaan: Susirajan lisäksi Kimmo Metsäranta (s. 1978) ja Nelli Palomäki (s. 1981):

 Kimmo Metsäranta: Lesson Learned.

Nelli Palomäki: Anni Maria 24-vuotiaana Donnan kanssa.

Voiko mies olla vapautunut ja rento?

Eilen kävin Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) työhuoneella vähän urkkimassa, mitä seitsemän miehen aina silloin tällöin aktivoituva, vapautuneen ja rennon miehen (??!!) puolesta liputtava taiteilijaryhmä Ilomiehet on suunnitellut Mäntän kuvataideviikoille, jota kuratoin. Melkein kaikki olivatkin paikalla, ja työsuunnittelmatkin näyttivät olevan hienolla mallilla – itse asiassa oikein odotuksia herättävän hienolla mallilla. Miehet olivat miettineet äitisuhteen omituisuuksia:

 Ylärivissä Paavo Paunu (s. 1965), Henry Wuorila-Stenberg, Niels Haukeland (s. 1957) ja Petri Hytönen (s. 1963). Istumassa Antti Arkoma (s. 1961). Aarne Jämsä (s. 1956) ja Mikko Paakkola (s. 1961) olivat valitettavasti estyneitä.

Ja tulihan taas nähtyä se, miltä ahkeran taiteilijan työhuoneella näyttää. Siellä oli maalattu:

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Näyttelykuvia 344: Tanssien

Kyllä näitä taiteilijoita nykyään piisaa!
En ole pitkään aikaan käynyt Suomen Taidegraafikoiden Galleria G:ssä. Muistin tämän ihan sattumalta ollessani lähistöllä ja orientoiduin jo tietynlaiseen taidekokemuksen. En muistanut kenen näyttely siellä parhaillaan oli, mutta päätin jo hyvissä ajoin etukäten, että nyt tarkastelisin oikein tarkkaan jotain graafista ilmaisua. No, eihän siellä mitään taidegrafiikkaa sitten ollutkaan vaan väritettyä puuveistoa. Ja minulle entuudestaan täysin tuntemattomalta taiteilijalta, Lahden taideinstituutista viitisen vuotta sitten valmistuneelta Terhi Kaakiselta (s. 1979). Vähän kökösti nimetty näyttely Tanssi puu, tanssi! (9.–27.3.) piti sisällään nimensä mukaisesti tanssiaiheisia veistoksia – mutta oli siellä muutakin:

  Nurkassa Pieni pölyhiukkanen (2010), ilmassa Loikka (2010–11).

Ihan piristävä ja hyväntuulinen näyttely – ja hyvin ripustettu. Kaakinen on taidokas puuveistäjä, mutta tällaisessa varsin sympaattisessa ilmaisussa on toki vaaransa. Ettei vaan menisi liian hyväntuuliseksi ja kepeän humoristiseksi niin kuin naivistinen ilmaisu pahimmillaan. Ei se ihan kaukana ole:

 Vaviskaa! (2011).

Näyttelykuvia 343: Näistä persut tykkää, niin minäkin

Kävin keskiviikkona toisessakin näyttelyssä: Ateneumin taidemuseon suurnäyttelyssä Arjen sankarit (18.2.–15.5.), jossa esiteltiin naturalistista maalausta, elokuvaa ja valokuvaa eri maista vuosilta 1875–1918. Tämä on nyt sitä taidetta, josta perussuomalaisten vaaliohjelma tykkää. 
Mutta niin minäkin. Oli oikein hauska nähdä näyttely, jossa rinnastettiin aikansa kuvataidetta, kirjallisuutta, elokuvaa ja valokuvaa ja joka oli ripustettu myös aikansa tyyliin vanhahtavan runsaasti. Oli myös hauska nähdä Eero Järnefelt (1863–1937), Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) ja Albert Edelfelt rinnastettuna kansainvälisiin kollegoihinsa:

 Arjen sankarit Ateneumissa. Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Osa teoksista ei nyt niin järin hienoa taidetta ollut, mutta sitäkin kiinnostavampaa katsottavaa ne tarjosivat. Osin ikään kuin dokumentaarisesti, osin myös kriittisillä asenteillaan, kuten Fernand Pelezin (1843–1913) jättimäinen (222 x 625) Ilveilijöitä ja katutaiteilijoita, jonka äärellä viivyin pitkään tutkien mallien tuskallisia ja kyllästyneitä ilmeitä:


Tässä herkullinen yksityiskohta:


Olen kirjoittamassa Ilkkaan näyttelystä kritiikkiä ja luen parhaillaan näyttelyn yhteydessä ilmestynyttä kirjaa, joten palaan aiheeseen vielä – myös siihen, miten ongelmallinen käsite koko naturalismi tietyllä tavalla on esimerkiksi suhteessa realismiin.
Mutta se on todettava, että tämä näyttely kannattaa katsoa jo pelkästään sivistävistä ja kulttuurihistoriallisista syistä. Mahdolliset esteettiset elämykset ovat sitten silkkaa ekstraplussaa.

Näyttelykuvia 342: Kuihtuvat hedelmät

Keskiviikkona kävin Galleria Huudon Viiskulman toimipisteessä, jossa oli Laura Melan (1964–2009) muistonäyttely Hiljaista elämää (11.–27.3.).
Mela oli sekä lääkäri että taidemaalari – melko harvinainen yhdistelmä, jos ei oteta lukuun lukuisia maalausta harrastuksekseen tekeviä lääkäreitä. Mela valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1999.
Nuorena kuolleen Melan muistonäyttelyn työt ovat hänen sairastumisensa jälkeiseltä ajalta, vuosilta 2008–09. Lyhyessä tiedotteessa siteerataan Melaa itseään: "Mitä harvemmista elementeistä maalaus – tai elämä – koostuu, sitä suuremman merkityksen saavat vähäisetkin nyanssit."
Tämä antaa tietenkin aivan oman surumielisen virityksensä sille, miten tätä yksinomaan hedelmäasetelmista koostuvaa näyttelyä katsoo:


Tai miten katsoo sitä, miten elementit käyvät tosi vähiin:


Yleensä vähän liiankin kepeästi sanaileva kriitikko vakavoituu näiden pienten nyanssien äärellä.

Kauneuden loppu

Helmikuisen kauneus-keskustelun jälkeen olen aika usein ajatellut ko. käsitteen tärkeyttä tai mahdollista käyttökelpoisuutta. Nyt sitten tuli oikein antikliimaksi, kun kävin keskiviikkona Pasilassa lukemassa tuoreimman kolumnini. Jouduin odottelemaan paluubussia aika kauan ja siksi pysäkillä oikein kunnolla tiirailemaan sitä, mitä ainakin jotkut pitävät kauniina:


Ehkä kauneus ei ole katoavaista, mutta suhteellista se ainakin on. Yritin vielä illalla peilin edessä hymyillä samalla tavalla, mutta eihän se onnistunut.
Ryhdynkin nyt joutoaikoinani pohdiskelemaan jotain muuta kuin kauneutta. En kuitenkaan ihan heti 'estetiikan' käsitettä, koska on olemassa sellainenkin käsite kuin 'esteettinen kirurgia', johon en ihan heti halua eksyä. Tai eksyinhän minä jo.

Näyttelykuvia 341: Pyörää keksimässä

Pitää taas perata viikon laiminlyötyjä näyttelykokemuksia. 
Maanantaisinkin on ainakin yksi galleria auki: Kuvataideakatemina Galleria FAFA Uudenmaankadulla. Sinne siis eksyin viime maanantaina katsomaan nuoria manchesterilaisia taiteilijoita: YMA – Young Manchester Artists (18.3.–3.4.). Samanlaista tuo tuntuu olevan näkyväksi tekemisen nykytaiteellinen ihmettely vähän joka paikassa:

Seinällä Jo McGonigal, näytöillä Clara Casian (s. ?).

Seinällä esimerkiksi näkyy Jo McGonigalin (s. ?) Grey Flash Series – vasemmalla Harmaa abstrakti valokuva ja oikealla Harmaa abstrakti maalaus. Kai se on niin, että kaikkien nuorten tateilijoiden on keksittävä Joseph Kosuthin (s. 1945) One and Three Chairs (s. 1965) uudestaan. Mutta pitäähän sitä Platoniakin aina silloin tällöin lukea uudelleen.
Vaikkeivät nämä manchesterilaiset havainnot ehkä ihan veret seisauttavasti kerrokaan meille näkemisen ja esittämisen problematiikasta, on kuitenkin tärkeää, että näitä ruohonjuuritason kansainvälisiä kulttuurisuhteita pidetään yllä. Kyllä siitä aina sitten jotain syntyykin.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Ja taas seminaarielämää

Alkoi jo huolestuttaa, ettää loppuvatko nämä loputtomat seminaarit kesken. Edellisestä oli jo aikaa yli kaksi viikkoa. No, eilen pääsi taas tuolille kiemurtelemaan. Forum Boxissa oli FRAMEn järjestämä keskustelutilaisuus taidebiennaaleista ja kansallisesta edustuksesta. Vähän strukturoimaton keskustelu koostui siitä, että Jani Ruscica (s. 1978), Johanna Lecklin (s. 1972) ja Sasha Huber (s. 1975) kertoivat siitä, kuinka hyvin tai huonosti kohdelluiksi he olivat bienaaleissaan tulleet. Ja sitten FRAMEn taiteellinen johtaja Laura Köönikkä yritti vähän tarkentaa kysymyksillään. Mitään oikeaa keskustelua ikään kuin yleisemmin kiinnostavista aiheista – esimerkiksi juuri kansallisen edustamisen problematiikasta – ei koskaan päässyt syntymään.

 Näin taiteellisen otoksen sain kuitekin aikaiseksi Laura Köönikästä. Taustalla luettelo viime vuonna ns. tärkeissä – tästä biennaalien ranking-listasta yritin muuten turhaan nostaa esiin keskustelukysymyksen – biennaaleissa esiintyneistä suomalaistaiteilijoista.

Niinpä pääsin palaamaan aika nopeasti viereisen korttelin ravintola Salveen, jossa eräs taiteilijaystäväni, joka ei jaksanut lähteä tilaisuuteen, oli esittänyt kysymyksen: "Miten biennaalet poikkeavat venemessuista?" Ja eräs toinen taiteilijaystäväni pääsi sitten vastaamaan: "Niissä ei ole veneitä."
Itse asiassa minulle tuli keskustelutilaisuudessa aika vieraantunut olo. Onkohan tämä biennaalimaailma ollenkaan enää minun taidemaailmaani? Mutta sitten tuli Salvessakin vähän vieraantunut olo, kun muut olivat virittäytyneet jo aivan eri tasolle minun ollessani keskustelutilaisuudessa, niin että en löytänyt tarttumakohtia näihinkään tunnelmiin... Niinpä kävin alakerran kirpputorilla ja löysinkin käsittämättömän onnekkaasti juuri sieltä viikon hienoimman asian, Aretha Franklinin Atlanticin kauden ensimmäisen livealbumin Aretha in Paris (1968) alkuperäisenä vinyylinä:


Sitten kotiin kuuntelemaan. Bändi on vähän epävireinen, mutta Arethan vire on aivan huipussaan, joten pääsinpä vähäksi ajaksi koko taidemaailmasta eroon. Mahtava levy! Tässä Rollareiden Satisfaction.

Julkaistua 136: Maailman pisin elokuva Helsingin rumimmassa talossa

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt ennakkojuttuni tämän vuoden IHME-teoksesta. Paljonhan kerrottavaa kriitikon jälkipolville ei tällaisesta tietotemateriaalista sohvan nurkalla nopeasti kirjoitetusta jutusta jää, mutta ns. omaa ajattelua edustavat ehkä kuintenkin Stora Enson talon kytkeminen Makkarataloon ja sen tuominen esiin, että elokuva voi lisätä rakennuksen ympärille kertyviä merkityskerrostumia.

Maailman pisin elokuva Helsingin rumimmassa talossa

Kiistelty Katajanokan pääkonttorirakennus saa uutta väriä pintaan

Tuntemattoman – ja myös tuntemattomana pysyneen – lahjoittajan ylläpitämä Taidesäätiö Pro Arte on rikastuttanut helsinkiläistä taide-elämää jo muutaman vuoden ajan.
Säätiön tarkoitus on edistää nykytaidetta demokraattisena voimavarana sekä osana ihmisten elämää ja arkea. Tapahtumat ovat ilmaisia – ja myös näkyviä – kuten brittiveistäjä Antony Gormleyn johdolla tehty saviveistotapahtuma pari vuotta sitten. Säätiö järjestää IHME-päiviä, julkaisee IHME-editioita ja tuottaa IHME-teoksen.
Tämän vuoden IHME-teos on tanskalaisen Superflex-ryhmän heijastama elokuva Stora Enson pääkonttorin seinustalle Katajanokalle. 40 neliömetrin LED-taululle heijastetaan ”maailman pisin elokuva” Eläköön nykyaika (Stora Enson talo, Helsinki), jonka pääosaa näyttelee juuri Alvar Aallon vihattu ja ehkä jopa vähän rakastettukin Storan Enson ”sokeripala” vuodelta 1962.

  
Elokuva on fiktio siitä, mitä talolle arkkitehtonisena ja ideologisena symbolina voisi tapahtua seuraavien parin tuhannen vuoden aikana jos ihmisen aika päättyisi ja ainoastaan aika ja sää vaikuttaisivat rakennukseen. Katsoja voi samalla ihastella sekä oikeaa taloa että näytöllä rapistuvaa fiktiivistä taloa. Kuva siis muuttuu hiljalleen kymmenen vuorokauden ajan. 


Superflex on kolmen 1960-luvun lopulla syntyneen tanskalaistaiteilijan – Bjørnstjerne Reuter Christiansen, Jakob Fenger ja Rasmus Nielsen – muodostama taiteilijaryhmä, jonka toiminta on usein pysytellyt varsinaisen taidemaailman ulkopuolella tai ainakin reunamilla. Heidän metodinsa on usein yhteiskunnallinen interventio, joka saa ihmiset miettimään ns. perusasioita. Heidän IHME-editionsa on ollut Free Shop – ihmiset ovat saaneet yllättäen ilmaista tavaraa kaupasta ja kuitin, missä kerrotaan summa: 0 euroa.
Viime vuosina Superflex on kiinnittänyt huomiota kaupunkisuunnitteluun. Yksi heidän tuoreimmista filmeistään on Tulviva McDonald’s, jossa aidon näköinen hampurilaispaikka täyttyy vedellä ja sisustus alkaa kellua. Tätä taustaa vasten voi myös miettiä Enson tarinan opetuksia ja sanomaa.
Se kuitenkin on varma, että filmitähtenä Enson talo saa taas uusia merkityskerrostumia, ja keskustelu sen kauneudesta ja rumuudesta uusia argumentteja. Näinhän kävi esimerkiksi Makkaratalolle (1967), joka myös on ollut yksi ”Helsingin rumimmista” ja jonka kuuluisat makkarat ikuistuivat tärkeässä roolissa Tapio Suomisen elokuvaan Täältä tullaan elämä (1979) ja muuntuivat näin osaksi suomalaista kulttuurihistoriaa.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Julkaistua 135: Onnellisen muslimin kuva

Tänään tuli ulos YLE radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka aamulla kirjoitin ja vähän myöhemmin aamulla kävin mikrofoniin Pasilassa lukemassa. Alussa viittaamani tapaaminen erään kaverin kanssa eilen on muuten ihan totta – kaikkine taidekeskusteluineen päivineen. Kyseessä on sympaattista antiikkiliikettä Ullanlinnassa pitävä Jyrki Lammi, jonka kriittisiä näkemyksiä– lukekaa vaikka tästä linkistä hänen näkemyksiään legendaarisen Helinä Rautavaaran kokoelmista – myös antiikista ja varsinkin ns. etnisestä tavarasta on hyvä aina silloin tällöin käydä kuulostelemassa ja myös katselemassa:


Onnellisen muslimin kuva

Olen eilen käynyt erään kaverini kanssa pitkästä aikaa kunnon taidekeskustelua – sellaista, joka  vielä tuntien jälkeenkin, yön tullen, estää unen tulemisen.
Kyseessä oli Helsingin taidemuseossa esillä oleva Intia-aiheinen nykytaidenäyttely. Kun puheemme ihan vahingossa eksyi siihen, kaverini oikein tuohtui ja kertoi, kuinka kyllästynyt hän on tähän nykyiseen tapaan esittää Euroopan ulkopuolista nykytaidetta.
Minä ehdin luikkaamaan väliin jotain tärkeästä ja tiukasta yhteiskuntakriittisyydestä, joka tämän Intia-näyttelyn lisäksi leimasi myös saman museon vähän aiempaa Etelä-Afrikka -aiheista näyttelyä.  
Kaverini katsoi minua suorastaan säälivästi – onhan meillä takana yhteisiä kulttuuriantropologian opintoja, ja siten kriittinen ymmärrys siitä, miten eurosentrisesti maailmasta on opittu puhumaan.
Hän oikein innostui ja käytti peräti sanaa ’uuskolonialismi’, jota ei usein nykyään enää kuule eikä varsinkaan nykytaiteen yhteydessä, koska juuri nykytaide on tottunut syleilemään kaiken toiseuden miltei kuoliaaksi. ”Eihän nykytaide tee mitään muuta, kuin näyttää kuinka huonosti muilla menee”, hän totesi. ”Jos meille halutaan esittää muita mahdollisia ajattelutapoja, ja ratkaisutapoja maailman ongelmiin, niin missä ovat esimerkiksi toisten uskontojen kuin kristinuskon tuottama tai mahdollistama myönteinen maailma?”
Jouduin pohtimaan asiaa oikein tosissani. Olenko koskaan nähnyt taidekuvioissa onnellisen hindun tai muslimin representaatiota?
Totta tosiaan, voivatko kaikki maailman 1,3 miljardia muslimia olla vain onnettomia, erilaisten uskonnollisten ikeiden alla eläviä alistettuja ihmisiä, joiden asemaa ryhdytään laittamaan uusiksi eurooppalaisissa yliopistoissa koulutettujen taidehistorioitsijoiden toimesta?
Tämä johti minut hauskan ajatusleikkiin. Miltä tuntuisi kuunnella Delhin yliopistosta valmistunutta taidehistorioitsijaa, jolla olisi varmoja ja asiantuntevia mielipiteitä esimerkiksi suomalaisesta tuloerojen kasvamisesta, vanhusten hoidon järjestämisestä, homoparien adoptio-oikeudesta tai pääomaveron prosentista?
Hassultahan tuo tuntuisi. Mutta ei kai periaatteessa yhtään sen hassummalta, kuin se, että väitöskirjassaan keskiaikaista arabialaista äänteenmuutoskirjallisuutta tutkinut kielitieteilijä on nykyään miltei päivittäin televisiossa analysoimassa meille, että mikä mahtaa olla Muammar Gaddafin seuraava veto sodaksi muuttuneen kansainvälisen politiikan ja talouden pelissä. 


Todellisuudessa olen kuitenkin sitä mieltä, että kyseisen kielitieteilijän, professori Jaakko Hämeen-Anttilan säännöllinen tv-esiintyminen on ollut omiaan edistämään juuri sitä, mitä kaverinikin odotti. Hämeen-Anttila totesi jo kymmenisen vuotta sitten seuraavasti: ”Islamin myönteisistä puolista kertominen on tärkeää, sillä kielteiset puolet tulevat esiin omalla painollaan. Islamilaista kulttuuria tuntevilla on siksi velvollisuus tuoda esille sitä, että islam on paljon laajempi asia kuin se kuva, joka meille välittyy uutisia katselemalla.”
Itse asiassa Hämeen-Anttila on tehnyt islamin ymmärtämiseksi varmaan enemmän kuin kukaan muu suomalainen – oli sitten kyseessä muslimi tai kristitty.
Mistä moinen onnistuminen voi johtua? Minulla on siihen teoria. Kyseessä on ihan vanhanaikainen sivistys, jota Hämeen-Anttila on johdonmukaisesti harjoittanut ja joka niin monella tavalla pinnallistuvassa ja internetin – muun muassa googlettamisen – tuottamassa fragmentaarisessa maailmassa alkaa olla uhanalainen luonnonvara.
Sivistyksestä on itse asiassa lääkkeeksi moneen. Olen usein miettinyt esimerkiksi sitä, miten virolaiset kykenivät neuvostoaikana säilyttämään identiteettinsä tulematta oikeiksi neuvostokansalaisiksi, siksi uudeksi ihmistyypiksi, joka oli keskushallinnon määrätietoinen tavoite. Tässäkin luulen klassisella sivistyksellä olevan oman roolinsa. Siellä kirjahyllyn eturivin takana piilossa pidetyt toisenlaiset kirjat pitivät epäilemättä omalta osaltaan yllä sivistyksen liekkiä elämän brutaaliutta vastaan.
Tässä yhteydessä sanaa ’sivistys’ kannattaa käyttää kaikissa mahdollisissa muodoissaan, sekä koulutukseen ja kasvatukseen liittyvänä että myös ns. sydämen sivistyksenä, viisautena joka usein karttuu iän ja elämänkokemusten myötä.
Mutta mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi Hämeen-Anttila ehtisi muilta töiltään vielä toimimaan näyttelykuraattorinakin ja rakentamaan Helsingin taidemuseoon myönteisen islam-aiheisen nykytaidenäyttelyn? Epäilemättä seuraisi valtava kohu. Valtuustokyselyssä puhuttaisiin propagandasta ja veronmaksajien rahoilla suoritettavasta islamin lähetystyöstä.
Pelkään pahoin, että meillä ei ole rohkeutta nähdä ja katsoa onnellisen muslimin kuvaa. 

 Ilmeisen onnellisia thaimaalaisia muslimipoikia.

Julkaistua 134: Taidemaailman tosi-tv:tä?

Eilen ilmestyi Kauppalehdessä lyhyt kritiikkini Lea Kantosen ja Pekka Kantosen näyttelystä Helsingin Taidehallissa. Vähän minua hirvitti kirjoittaa näinkin ilkeästi, mutta tällainen tunne vain lopulta jäi. Lopullinen juttu on muuten kaiken lisäksi alkuperäistä juttua vielä paljon häijympi, koska ingressi ei ole minun näppäimistöltäni lähtöisin vaan toimituksessa lisätty. 

Taidemaailman tosi-tv:tä?

Itseään halukkaasti esittelevä Kantosen taiteilijapari pelastatutuu akateemiselta tylsyydeltä piilokameran eteen

Taiteilijapariskunta Lea ja Pekka Kantonen ovat jo pitkään ja ansiokkaasti tehneet yhteisöllistä taidetta pitkin maailmaa. Lea Kantonen on ehtinyt jo tohtoroituakin projektin myötä, ja nyt on sitten Pekka Kantosen vuoro. Heidän Helsingin Taidehalliin rakentamansa yhteisnäyttely Kodin väreilyä on samalla Pekka Kantosen Kuvataideakatemialle valmisteilla olevan tohtorintyön taiteellinen osuus.
Tällaisissa tapauksissa tutkimuksellinen ulottuvuus ei synny useinkaan valmiiden taideteosten myötä vaan saattaa myös generoida uusia sisällöllisiä elementtejä teoksiin. Pahimmillaan teoksista tuleekin ikään kuin teorian kuvittamista, niin kuin nytkin joiltain osin. Kantoset ovat esimerkiksi kehitelleet uuttaa käsitettä: videokuvan sukupolvittelu. Kyse on siitä, että vanhaa kuvaa esitetään uudessa kontekstissa ja tätä tilannetta taas kuvataan, jotta sitäkin voitaisiin esittää jossain uudessa kontekstissa jne jne. Hyvä näin, mutta tätä prosessia demonstroiva taideteos on samalla auttamattoman tylsä.

 Hiustenleikkuu oli varmaan näyttelyn tylsin ja katsojaepäystävällisin teos. Kuva Sakari Viika.

Tämä ei koske koko näyttelyä, ja muutama työ on oikein kiinnostava, muun muassa originellista taiteilijaystävästä Goa Zweygbergkistä tehty muotokuvan kaltainen vaikuttava videoinstallaatio.
Koko näyttelyn perusidea on tuoda Taidehalliin Kantosten koti ja muutamia muita koteja, jotka näyttävät, ettei kodin tarvitse olla hermeettinen piilopaikka vaan että se voi olla myös kohtuullisen avoin monimutkaisten suhdeverkostojen keskittymä ja risteyskohta. Kotiin astuva vieras – nyt siis myös näyttelyssä kävijä – tuo sinne aina jotain uutta.
Jotain perverssiltäkin tuntuvaa Kantosten elämänmenossa tuntuu olevan. Kuinka ihmisten – ja varsinkin kasvavien lasten – psyyke voi kestää alituista kameran vahtivan silmän alla olemista? Kantoset ovat jo pitkään dokumentoineet perhe-elämäänsä sellaisella intensiteetillä, että huimaa. Välillä herää epäilys viettienergian liiallisesta kohdistumisesta omaan itseensä, vaikka puhutaanhan sitä ”terveestäkin narsismista”.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Näyttelykuvia 338 & 339 & 340: Runsautta

Kävin jo perjantaina Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudessa (11.–20.3.) Kaapelitehtaalla, mutta eihän sellaista runsautta oikein jaksanut näyttelykierroksen lopuksi:


Niinpä menin sinne eilen uudestaan. Tarjolla oli yli 500 taiteilijaa ja heiltä yli 1400 teosta. Tämä vuosittainen tapahtuma on aina syytä tsekata, sillä saahan siitä aika hyvän kuvan siitä, missä suomalainen maalaustaide kulloinkin menee. Toinen hyvä syy on se, että täällä on myös hyvä shoppailla. Hinnat ovat yleensä aika matalalle viritetyt, ja osamaksukin järjestyy. Meinasi minullekin nyt lähteä mukaan yksi 550 euron hintainen pieni maalaus, mutta rahasta on ehkä vähän liian tiukkaa. Olin siis – surukseni – järkevä.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että on näitä maalareita selvästikin liikaa. Se heikoin pää on liian heikko, tai sitten osa taiteilijoista on heittänyt mukaan liian huolimattomasti jotain ateljeen nurkkaan roikkumaan jäänyttä pikkupaskaa. Mutta kyllä minä useammankin työn olisin voinut hankkia, jos olisi tilaa ja rahaa.
Hyvät kanssaihmiset, opetelkaa ihmeessä tapa, jossa tämä tapahtuma on kuin pakollinen vuotuisjuhlarituaali. Tällaisesta tilkkutäkistä on tietenkin vaikea erottaa mieluisia töitä, mutta katseen tarkentamista voi ihan tietoisesti harjoitella. Kyllä se onnistuu. 

***

Kaapelin galleriassa oli esillä Mikko Myöhäsen (s. 1975) näyttely Street Rhythms (10.–27.3.):


Minä en kyennyt löytämään töistä mitään urbaania kiihkoa ja hälyä. Pliisuksi ja suorastaan maneerisen koristeelliseksi jäi.

***

Pliisuksi jäi myös Vesa-Pekka Rannikon (s. 1968) näyttely Storage/Varasto – A Prologue to Venice Biennale 2011 (10.–27.3.) Forum Boxissa. Juuri kun olen toipunut sitä vitutuksesta, että prologi on siirtynyt kirjallisuudesta ja esitystaiteesta hiihtokilpailutermiksi, tekee se näköjään tuloaan kuvataiteeseenkin. 
Ymmärrän, että Forum Boxiin näyttelyajan saaneelle Rannikolle kutsu Venetsiaan tuli ongelmalliseen aikaan, mutta tällainen Venetsian prologin esittäminen tuntuu suorastaan jo ylimielisen herooiselta eleeltä:


Olen muuten aina pitänyt Rannikkoa arvossa, mutta pakko tämä oli nyt sanoa. Ehkä olen rajoittunut, tai ehkä jutussa oli jotain, jota en hiffannut. "Whatever", kuten Lipponen sanoi, koska ryhdyn nyt katsomaan Stasi-aiheista elokuvaa Muiden elämä (2006) [Kirjoitin tätä siis jo eilen, ja on todettava, että elokuva oli aivan hirvittävän hieno. Joskus taiteen pitää olla karmaisevasti totta.]

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Näyttelykuvia 334 & 335 & 336 & 337: Valokuvan juhlaa

Perjantain retkeni päättyi Kaapelitehtaalle, missä sijaitsee muun muassa Suomen valokuvataiteen museo. Tänään kävin katsomassa sen neljä näyttelyä uudestaankin, joten en ole pelkän ensivaikutelman varassa.
Jaakko Heikkilällä (s. 1956) on jo pitkä ura takanaan. Hän on kuvannut omaa Tornionlaakson maisemaa ja ihmisiä ja laajentanut sitten hiljalleen toimintaansa ympäri maailmaa – yleensä erilaisia vähemmistöjä kuvaten. Isossa näyttelyssä Henkeviä porinoita (16.3.–7.8.) on tarjolla kunnon retrospektiivi hänen urastaan. Tosi vaikuttava näyttely, ja näkee selvästi, että yksi valokuvaajan keskeisistä taidoista on päästä lähelle ihmistä. Heikkilältä se tuntuu sujuvan. Toinen hänelle keskeinen aihe on ranta ja vesi – oli se sitten Tornionjoki tai Atlantin valtameri:

 Koira rannalla, Itaparica, 2008.

Yhden kuvan kohdalla vähän naurattikin se, miten paljon ns. oikea kuva voi muistuttaa vanhaa sosialistista realismia:

Yrttejä poimimassa, Nazervan, Armenia, 2004.

Sain myös oppitunnin siitä, miten taiteesta kannattaa aina keskustella. En oikein perjantaina saanut otetta Heikkilän toisinaan käyttämään kapeaan pystypanoraamaan, jonka lukemisen koen jotenkin hankalaksi. Nyt sunnuntaina mennessäni uudestaan näyttelyyn törmäsin Heikkilän kollegaan ja myös paljon ihmisiä kuvanneeseen Raakel Kuukkaan (s. 1955), jolle esitin ongelmani. Kuukka arvioi, että Heikkilä haluaa kuvakoolla tuoda mahdollisesti esiin kohteensa ikään kuin sakraalissävyisiä ulottuvuuksia. No, nythän ne pystytkin avautuivat heti ihan eri tavalla, kun asiaa näin tarkastelin. Kannattaa aina puhua taiteesta – ja toki myös taiteilijoiden kanssa. Ja vihjattakoon vielä, että ihan maallikonkin kannattaa nyppiä niitä hihoista. Yleensä ne tykkää siitä.
Pyhää tai maallista – taatusti yksi vuoden tärkeistä valokuvanäyttelyistä.

***

Ja kuinka monenlaista valokuvaa käyttävä taide voi ollakaan! Tuula Närhisen (s. 1967) Eläinkamerat (16.3.–7.8.) pitää sisällään taiteililijan erilaisia neulanreikäkamerakuvia, joissa hän on simuloinut eri elikoiden silmien rakenteiden tuottama kuvia – leppäkertusta karhuun.

Leppäkerttukamera, 2002.

Hienosti installoidussa näyttelyssä on myös mukana Närhisen rakentamia neulanreikäkameroita:


On muuten ihan sama kuinka tarkasti todenmukaisia hänen kuvansa ovat, koska ne saavat katsojan joka tapauksessa miettimään asiaa ihan uudella tavalla. Tajuamaan hyvin konkreettisesti sen, että eläin näkee monin eri tavoin. 

***

Ja samat sanat. Taas ihan uusiin maailmoihin. Ruotsalaisen Beata Franssonin (s. 1977) pienessä Projekti-tilan näyttelyssä (16.2.–20.3.) oli esillä ovelasti rakennettu sarja muotiliikkeiden yöllä kuvatuista ikkunoista. Kuvat oli sitten muunnettu muotiliikkeiden eliittikasseiksi:


 ***

Ja Prosessi-tilassa sama jatkui. Taas ihan uudenlainen ja uudella tavalla vaikuttava kuvamaailma. Heidi Lunabban (s. 1977) Kaksoset (16.3.–22.5.):


Lunabba on järjestänyt työpajoja, joissa lapsia on kuvattu sekä poikina että tyttöinä ja tutkailtu sitä, miten vaatteila ja visuaalisilla merkeillä korostetaan lapsen sukupuolta. Hienoa oli myös nähdä se, miten tällainen projekti ei synny vain luovan yksilön nosrunluutorneista vaan voi olla hedelmällistä yhteistyötä. Tässä tapauksessa yhteistyökumppanina on ollut nykyään Tukholmassa vaikuttava taidehistorioitsija Annamari Vänskä.
Vallan mainio projekti – ja taas ihan toisenlainen tapa käyttää valokuvaa.

***

Olipa siis kahtena päivänä valokuvan juhlaa! Jos haluatte saada yhdellä kertaa hyvän katsauksen valokuvan monipuolisuuteen, niin museoon siitä.