maanantai 13. joulukuuta 2010

Luettua 62: Vihan ja katkeruuden esseet


Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas 2007.

Olen aina pitänyt niistä satunnaisista jutuista, joita olen suomentaja-esseisti Antti Nyléniltä lukenut. Niinpä päätin mennä ostamaan hänen molemmat esseekokoelmansa ja paneutua vähän enemmänkin hänen ajatteluunsa. Koska hänen tekstinsä on ylen määrin tiineenä ajatuksista, jotka provosoivat aika häijystikin ja koska hänen hybriksentäyteinen argumentaationsa on niin perin juurin ärsyttävää, niin en ryhdy kommentoimaan kokemustani sen enempää, sillä saisin tehdä sitä suurimman osan ensi yötä. Minulla ei yksinkertaisesti nyt ole aikaa eikä energiaa siihen. 
Väliin minua nauratti koko homman absurdius: miksi ihmeessä minun pitää lukea jonkin Morrissey-fanin kommentteja siitä, kuinka toinen miltei samankaltaisella ärsyttävällä hybriksellä varustettu tyyppi, josta myöskin jollain perverssillä tavalla pidän – Putte Wilhelmsson – on väärässä jossain tulkinnassa Morrisseystä, joka on siis popstara, jonka yksikään biisi ei ole herättänyt minussa koskaan yhtään mitään. 
Mutta on Nylén kaikessa ärsyttävyydessäänkin hyvä kirjoittaja. Sitä paitsi hän selvästikin paneutuu intohimoisesti esseensä kohteeseen silloin kun on totisesti innostunut. Tämän pystyin heti todentamaan niiltä osin, kuin itse olen asioita harrastanut. Esimerkiksi hänen esseensä Patricia Highsmithistä (1921–1995), joka joskus kauan aikaa sitten kuului lempilukemistoni, on todella paneutunut. En minä koskaan silloin aikoinani paneutunut harrastukseni kohteisiin samalla tavalla. 
Olen siis jopa vähän kateellinen tästä Nylénin ihastuttavasta amatöörimäisyydestä sanan aidossa merkityksessä. Varmaan senkin takia kävin mielessäni koko ajan kuviteltua väittelyä hänen kanssaan. Olin myöskin koko ajan aivan varma siitä, että hän ei ikinä voisi uskoa, että tällaisella kammottavalla lihansyöjäheterolla kuin minä olisi voinut olla elämässään peräti kolme rakasta kissaa. 
Ostin samalla kauppareissulla myös Ray Charlesin (1930–2004) viiden CD:n boxin Genius & Soul – The 50th Anniversary Collection (1997), jota kuuntelin Nyléniä lukiessani:


Sitten mietin, että kumman setin ottaisin autiolle saarelle, viisi CD:tä vai kaksi pokkaria. Sitten mietin sitäkin, että ottaisinko ihmiskaverikseni Charlesin vai Nylénin. No, kyllä Nylén jäi kakkoseksi molemmissa kumman kaa -äänestyksissä.  Ja sitten mietin sitäkin, että ottaisinko mielummin Ray Charlesin boxin kuin Patricia Highsmithin kootut teokset. Tämänkin pähkäilyn Charles voitti. Näin typeriä ajatuksia sitä voi siis miettiä parasta suomalaista esseistiikkaa luettuaan.
Mutta pidän minä siltikin edelleen Nyléniä arvossa kirjoittajana – vaikka en jaksakaan nyt kertoa sen tarkemmin, että miksi. 

PS. Vaikka yritän olla vakava ja pysytellä lähinnä taiteessa, en nyt kuitenkaan malta olla Nylénin kunniaksi laittamatta tähän Repoa – nimi tulee Alex Coxin leffasta Repo Man (1984) eikä kettumaisesta väristä. Tässä siis 21-vuotias Repo viimeisenä elinpäivänään 30.11.2007, jolloin eläinlääkäri tuli kotiin lopettamaan sen – aikaa oli vain kulunut jo tarpeeksi ja elinvoimat huvenneet:

  
Ikävä Repoa on edelleenkin.

2 kommenttia:

  1. Voihan Repo-raukkaa. Ikävä on minullakin edesmenneitä kissojani. Olivat kaikki omanlaatuisia persoonia, sikäli mikäli kissoja voi persooniksi sanoa.

    VastaaPoista
  2. Voi, minulla 20v Siiri joka edelleen kiipeilee aidoilla ja puissa.

    Repo

    VastaaPoista