Tänään ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Eija-Liisa Ahtilan uudesta installaatiosta Galleria Heinossa (11.12.–9.1.). Taas oli aivan liian kiire. Eilen soitin Ahtilalle, esitin muutaman kysymyksen, luin tiedotemateriaalin ja kirjoitin kiireessä jutun, jonka kutinsa pitämistä nyt jännitän, kun olen menossa katsomaan itse duuniakin:
Evankeliumi Ahtilan mukaan
Kuvataiteilija ja akateemikko Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) tuorein installaatio Marian Ilmestys saa ensi-iltansa helsinkiläisessä Galleria Heinossa.
Teos pohjautuu Luukkaan evankeliumin kertomukseen siitä, kuinka Gabriel ilmoitti Marialle tämä tulevan roolin jumalan äitinä, ja tarinan pohjalta tehtyihin lukuisiin maalauksiin, joista on ikään kuin lajityyppinä kehittynyt yksi kristillisen ikonografian keskeisimmistä maalauksista.
Ahtila ei kuitenkaan ole kuvittanut Marian ilmestystä eikä esittänyt mitään taidehistoriallista kommenttiakaan, vaan on saanut teemaansa lisäinnoitusta virolaissaksalaisen klassikkobiologi Jakob von Uexküllin (1864–1944) ajatuksista siitä, miten erilaiset ympäristöt rakentuvat ja saavat subjektiiviset merkityksensä.
Itse asiassa juuri von Uexküllin ajatukset tuntuvat antavan vastauksen siihenkin ihmetykseen, jota olen toisinaan tuntenut Ahtilan tuotannon edessä. Olen usein kysynyt mielessäni, että miksei Ahtila ryhtyisi konventionaalisempaan elokuvakerrontaan, jolla hän saavuttaisi suurempaa yleisöä ja jolla alueella hän voisi olla aika vallankumouksellinen. von Uexküll on todennut; ”Fyysikot ovat vasta viime aikoina alkaneet epäillä sellaisen maailmankaikkeuden olemassaoloa, jonka tila on yhtäpitävä kaikille olennoille.” Uexküll tunnetaan biosemiotiikan perustajana ja juuri hän loi ’ympäristön’ (Umwelt) käsitteen kuvaamaan eläimen käsityksiä omasta ympäristöstään. Taitaa olla niin, että lineaarisen kerronnan – alun, keskikohdan ja lopun – sijaan Ahtilan käyttämä monimutkaisempi kerronta ja useamman projisoinnin installointi saa voimaa juuri tällaiselta ajattelulta.
– Uskonto on osa kulttuuria, näemme me sitä tai emme, toteaa Ahtila kysyttäessä hänen suhdettaan uskonnolliseen tematiikkaan. Uskonnollisuuden sijaan kyse on siis pikemminkin siitä, mille kulttuurimme on rakentunut. Tämä näkyy myös tavassa, jolla Ahtila on tuoreimman teoksensa installoinut – huomaamme sitä tai emme.
Ahtila on käyttänyt teoksessaan kahden ammattinäyttelijän lisäksi amatöörejä – Helsingin diakonissalaitoksen naisten diakoniapalvelujen asiakkaita.
– Tällä tavalla saan mukaan ihmisiä, jotka ovat kokeneet ihmeen ehkä vähän monimutkaisempia polkuja pitkin. Suunnitellusta käsikirjoituksesta huolimatta onkin roolit, tapahtumat ja dialogi sovitettu prosessin edetessä näyttelijöiden olemuksen mukaan.
Näin Ahtila tekee teemalleen kunniaa sekoittamalla myös eri lajityyppien luomien todellisuuksien ja semioottisten maailmojen rajoja. Faktaa vai fiktiota? Näin voi taidekin kysyä aika vakavissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti