Perjantaina 19.11. aloitin taidekierrokseni Kuutti Lavosen näyttelystä (10.11.–5.12.) Galleria Duetossa. Lavonen on siinä mielessä ongelmallinen taiteilija, että hänen vaikuttavia ihmiskuviaan on tullut vuosien mittaan nähdyksi aika paljon, ja olenkin tainnut lokeroida hänet mielessäni jo sellaiseen käsitellyt-mappiin. Olin nytkin varmaan jo etukäteen päättänyt, että hänen ikuiset ihmiskasvonsa ovat sekä hyvin hienostuneita että samalla kuitenkin ehkä vähän liian maneerisia. Ja kuinka väärässä taas olinkaan!
Lavonen on lisännyt androgyyniseen ja feminiiniseen galleriaansa nyt lisää miehisiä ja myös aika rujojakin sävyjä:
Trop d'amour, 2010, serigrafia.
Ja on se sitä paitsi kummaa, miten tyhjentymätön taiteen aihe ihmiskasvot on. Kuvassa on mukana aina erityinen ja yleinen – ja Lavosen tapauksessa myös taiteilijan tarkkaan tutkittu ja rakenettu tietoisuus siitä, miten ja minkälaisilla perusperiaatteilla ihmistä on kulloinkin kuvattu. Olihan taas kiehtova näyttely, ja tajusin samalla, että on siitä kuitenkin jo kolme vuotta aikaa, kun Lavonen on esiintynyt Helsingissä yksityisnäyttelyllä.
Ja sitten vielä vähän epäpyhää asiaa. Taiteesta ja rahasta ei yleensä saa liikoja puhua samaan aikaan, mutta minulla on vähän sellainen sosiologinen mielenlaatu, että näyttelyissä tulee usein laskettua myynnistä kertovia punaisia täppiä aika tarkkaankin, koska olen aina ollut kiinnostunut taiteesta myös professiona. Lavosellakin osa teoksista oli saanut täppiä kuin haulikolla ammuttuna – kuten eräs kollega naureskeli:
Mutta ei sitä kadehtia kannata, että taiteilija tienaa elantonsa niin kuin muutkin ihmiset. Onhan tässä kolmen vuoden työ tarjolla, joten onnea vain.
***
Amos Andersonin taidemuseosta on tullut vähän sellainen jämähtäneen porvarillinen laitos, josta ei nykyään paljon taiteen avantgardea kannata etsiskellä, mutta kyllä sen näyttelyistä aina jotain kiinnostavaa löytää. Niin nytkin.
Hugo Backmansson (1860–1953) oli upseeri, taistelumaalari ja Pohjois-Afrikan kävijä, jonka tuotanto on edellämainituista syistä johtuen aika eksoottista. On aika kiinnostavaa, että hän valmistui Pietarin taideakatemiasta juuri taistelumaalariksi. Tajusin yhtäkkiä, että enhän minä ymmärrä koko lajista mitään. Nyt pitäisi hankkia jostain kirja taistelumaalauksesta, sen perinteistä ja myös niistä kriteereistä, joilla taistelumaalaria voidaan lajinsisäisesti arvottaa.
Tiedustelu Kara Loman joella 12.10.1877, 1896, Eremitaasi, Pietari.
Pohjois-Afrikan kuvaajana en Backmanssonia kuitenkaan noteeraisi kovin korkealle. On itse asiassa tosi outoa, ettei Pohjois-Afrikan valo ole tehnyt Backmanssonin sen kummempaa vaikutusta – monelle maalarillehan se on ollut suorastaan käänteentetekevä, kuten vaikkapa niinkin modernille mestarille kuin Paul Kleelle (1879–1940), jolle Tunisian matka vuonna 1914 oli suuri mullistus värien ja valon suhteen. Backmanssonin Afrikka-maalausten värimaailma on todellisuudessa valju ja postikorttimainen. Vaan kiinnostavia teokset ovat silti, vaikka ei Backmanssonista ihan kultakauden mestareiden kaltaista maalaria kannatakaan yrittää tehdä.
***
Amos Andersonin taidemuseon nykyisen alennustilan perussyy on sen yhteistyö vuonna 2006 perustetun Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen kanssa. Siellä on jo nähty ja tullaan pitkään näkemään isojen firmojen säätiöiden kansallista jööttiä, jonka joukossa on toki paljon mestariteoksia mutta myös paljon ihan sekulia. Eikä tällainen säätiökuvio ole koskaan kovin mielekäs konteksti taiteen esittämiselle, vaikka sitä yritettäisiinkin teemoittaa – aasinsilloiksi nuo teemat tuppaavat jäämään niin kuin nytkin, kun säätiöiden omistuksesta on koottu näyttely Valon rakentajat (8.10.2010–2.1.2012), jossa on esillä 1940–50-lukujen kotimaista taidetta. Näyttely ikään kuin kertoo siitä, kuinka sodan kauhuista matkattiin kohti modernismin valoa. Tjaah.
Ja mikään nurinoistani ei kuitenkaan poista sitä, että kiinnostavia teoksia oli paljon, kuten tämäkin:
Yngve Bäck, Nainen ja purjeita, 1955, Enson taidekokoelmat.
Kauheinta on näiden näytelyiden kesto. Siis ihan oikeasti: tämäkin näyttely kestää yli vuoden! Tällainen voisi olla perusteltua, jos kyseessä olisi joku aivan poikkkeuksellisen hieno, harvinaislaatuinen, vaikeasti koottava tai erityisen tärkeä näyttely, mitä tästä ei saa tekemälläkään.
***
Yläkerrassa oli esillä kuvanveistäjä Felix Nylundin (1878–1950) piirustuksia ja luonnoksia. Tämä se vasta kumma juttu on, koska ei edes museon verkkosivuilla kerrota mitään tällaisesta näyttelystä. No ihan miten vain, kiinnostava se kuitenkin oli. Veistäjät ovat yleensä hyviä piirtäjiä, niin Nylundkin. Kiinnostavinta oli kuitenkn nähdä Kolmen sepän (1932) luonnoksia:
Ovat nämä rujot lihaskimput aika erilaisia kun toteutetun veistoksen klassisoivat ideaalihahmot. Tosi hauska nähdä tällaista. Mutta mikä näyttely tämä siis on?
***
Ja oli museossa tarjolla yksi raju yllätyskin. Museon kappelin hartaiden kristillisten teosten joukkoon oli lisätty Pauliina Turakka Purhosen (s. 1971) Finströmin kirkon inspiroiman tekstiiliveistossarjan hurja androgyyni-Jeesus:
Onhan kumma, jos ei joku asiakas tee tästä vielä valitusta. Mutta on myös emotionaalisesti vaikuttava duuni. Perun siis vähän puheitani museon avantgardetahdon hiipumisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti