Maanantai oli tietysti taas kriitikon vapaapäivä, koska ei juuri mikään taidepaikka ole maanantaisin auki. Tiistaina siirryin sitten tosi raskaaseen sarjaan ja katsoin läpi koko Ateneumin taidemuseon tarjonnan. Aikaa kului, mutta ei suotta. Tämä urakka on ihan oikeasti syytä suorittaa silloin tällöin.
Varsinainen syyni mennä museoon oli valokuvaaja Eino Mäkisen (1908–1987) näyttely (5.11.2010–20.2.2011), josta Ilkka halusi kritiikin. Palaan siis asiaan tarkemmin, kun juttu on julkaistu. Mutta sen verran kuitenkin totean, että tämän perinteisen kansatieteilijän ja toisaalta valokuvan modernistin näyttely on hieno ja tärkeä, vaikka siihen liittyykin muutamia ongelmallisia asioita, kuten osin täysin kelvoton vedostus, josta sitten lisää, kun arvostelu on ilmestynyt. Mutta itse kuvat ovat sekä kiinnostavia että osin tosi koskettavia ja poikkeuksetta varsin vaikuttavia. Kuten tämä Juhannusaamuna / Kyläkarja, Salmi, Varpakylä, 1936:
Sitten katsoin Pieraccinien italialaisen grafiikan lahjoituskokoelmien näyttelyn Viiva Italia (1.10.2010–16.1-2011), josta tein Kauppalehteen jo aikoja sitten ennakkojutun pelkän kirjan pohjalta. Oli siis aika nähdä jo näyttelykin. Ja olihan se hieno. On kuitenkin todettava, että tietyssä mielessä näyttely oli suorastaan epäonnistunut: se oli aivan liian laaja, eikä normaali kävijä kykene keskittymään näin isoon grafiikkanäyttelyyn ilman, että iso osa teoksista jää aivan liian vähälle huomiolle. Jos ei ole ihan vannoutunut grafiikkafani, alkaa näyttely väistämättä puuduttaa jo ennen puolta väliä. Varmaankin joku Pieraccinien elvistelyhalu on aiheuttanut tämän isottelun, mutta ei pajatsoa olisi kannattanut tyhjentää ihan tällä tavoin. Mutta joka tapauksessa oli hienoa nähdä Giorgio de Chiricon (1888–1978) ja Marino Marinin (1901–1980) lisäksi kymmenittäin kiinnostavia graafikoita, joista osa oli minulle entuudestaan täysin tuntemattomia. Oli myös hauska salakuunnella yleisöä. Esimerkiksi Piero Dorazion (1927–2005) teoksista eräs keski-ikäinen mies totesi naiskumppanilleen, että onpa hienoja 1950-luvun jazzia muistuttavia teoksia. Juuri siltä minustakin sitten tuntui – liekö mieli siis vaikutuksille altis:
Piero Dorazio, Kompositio, 1970.
No, sitten katsoin kunnolla uuden kokelmaripustuksenkin. Vähän levoton se oli, mutta tuntui hyvältä katsoa esimerkiksi tuttuja Hugo Simbergin (1873–1917), Vilho Lammen (1898–1936) – muun muassa nämä kaksi nimeä ovat olleet minulle erityisen rakkaita – ja muiden klassikoiden teoksia. Tämä kierros kannattaa ihan oikeasti tehdä silloin tällöin.
Varsinainen iso kokemus tuli sitten loppupään saleissa, joista eräässä oli kaksi Juhana Blomstedtin (1937–2010) ja kaksi Ukri Merikannon (1950–2010) teosta – ikään kuin muistoryhmänä tänä vuonna kuolleiden modernistimestareiden kunniaksi:
Merikanto oli hyvä ystäväni ja Blomstedtia olen aina arvostanut suunnattomasti ja ollut hänen kanssaan tänä vuonna vielä ammatillisissa tekemisissäkin, joten tuli vähän koskettava olo. Tai itse asiassa aika paljon. Meinasi tulla tippa silmaan – ja sitten tulikin. Ja vähät siitä, ettei tätä saanut museon sääntöjen mukaan valokuvata. Oli pakko ottaa yllä oleva kuva.
Sattumalta kävelin vielä sitten Forum-korttelin läpi ja muistin vielä Ukrin hienoimman julkisen teoksen Helsingissä, Kohtaamisen vuodelta 1984:
Jostain syystä se piti siirtää muualle korttelin remontin myötä, ja paikka näyttää nykyään tältä:
Ehkä jotain olisi sittenkin voitu tehdä?
***
Mutta vielä takaisin Ateneumiin. Siellä on myös aina pienempiä näyttelyitä. Yksi näistä keskittyi nyt Erkki Sakari Heinoseen (1933–2010) – myös tänä vuonna kuolleeseen kiinnostavaan taiteilijaan, surrealistisävyiseen graafikkoon. Hänestä on ilmestynyt myös artikkeli Kuvataiteen keskusarkiston julkaisemassa kirjassa Muisto, johon kohta palaan, koska sekin tuli jo luettua.
Erkki Sakari Heinonen, Omakuva, 1958–59.
Ateneumin jälkeen menin vielä galleriakäynnille Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryyn, jossa oli tarjolla kaksi taiteilijaa. Kati Immosen (s. 1970) Riskiperimä (22.10.–21.11.) oli juuri niin kiinnostava kuin taiteilijaan myönteisesti suhtautunut julkisuus on antanut ymmärtääkin:
Immosen Lotta-aiheiset akvarellit ovat kummallisen vinksahtaneita muotokuvia sotiemme sankarittareista. Tiedotteen mukaan "tuntemattomiksi jäävien hahmojen syvät katseet nostavat esiin sodan yksityiset ja inhimilliset kokemukset; ne tunnetilat, joihin viralliset kertomukset eivät ulotu". Ja vähän tältä teokset tuntuvatkin. Tosin se outo vinksahtaneisuus jäi vielä aika salaperäiseksi. Onko kyseessä mahdollisesti ironia? Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mutta vaikuttavasti teosten tietty epämääräisyys jäi ainakin kutkuttamaan. Niinpä en sitten oikein jaksanut keskittyäkään enää nykyään Suomessa työskentelevän, yhdysvaltalaissyntyisen Joanne Grüne-Yanoffin (s. 1966) niin ylen nykytaiteellisen näköiseen näyttelyyn You Walk in My Heart and the Beat Goes On. Otetaan taas tiedoteteksti avuksi: "Tilallisesti kokonaisvaltaiseksi installaatioksi galleriatilaan levittäytyvät teokset muodostavat katsojalle kokemuksen fantasiamaisesta, läpi kuljettavasta 'ajatusten metsästä', jonka voi fyysisesti kokea." Mitään tällaista nämä sydämenmuodolla pelaavat tylsänpuoleiset teokset eivät ainakaan minussa aiheuttaneet:
Mutta se on kyllä mainittava, että tämän minulle entuudestaan tuntemattoman taiteilijan verkkosivut antoivat kuitenkin ymmärtää, että ihan kiinnostavasta tekijästä on kyse. Seuratkaamme siis kaikella vakavuudella hänen työtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti