Taidemaailmamme suvaitsevaisuudesta
Matkustan usein Helsingin kauppakorkeakoulun ohi raitiovaunulla. Tarkastelen yleensä sen seinässä olevaa keraamista reliefiä. Kyseessä on venäläissyntyisen Michael Schilkinin (1900–1962) Kauppiaita vuodelta 1950. Schilkin oli keramiikkataiteilija ja kuvanveistäjä, joka vaikutti Arabian suunnittelijana. Vuonna 1958, vuosi syntymäni jälkeen, hän sai Pro Finlandia -mitalin – yhden korkeimmista tunnustuksista, joita itsenäisyyspäivänä annetaan kulttuuriimme vaikuttaneille ihmisille.
Vuonna 2008 matkustin Lapualle chileläissyntyisen taidemaalarin ja -graafikon Soledad Chuaquin (s. 1935) kanssa. Chuaqui osallistui Lapuan taidemuseossa järjestettyyn näyttelyyn, jossa joukko Lallukan taiteilijakodissa Helsingissä asuvia taiteilijoita esitteli töitään. Chuaqui on hienostunut lady, joka on nauttinut opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämää valtion ylimääräistä taiteilijaeläkettä jo vuodesta 1989, mutta se ei estänyt häntä maistelemasta kevyesti sitä pontikkaa, jota eräs virolaistaiteilija oli minulle edellisellä viikolla lahjoittanut. Ai niin, taiteilijaeläke on eläke, joka myönnetään tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana taiteilijana.
Soledad Chuaquin käsissä rautalankakin on grafiikkaa.
Muistan myös kuinka kirmasin avantoon vuonna 2002 Savitaipaleella seuranani puolalaissyntyinen kuvanveistäjä Radoslaw Gryta (s. 1955), joka toimi tuolloin Kuvataideakatemian – siis alansa korkeimman oppilaitoksen – kuvanveiston professorina.
Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta (oik.) ja professori Seppo Seitsalo juhlivat Grytan Galleria Ortonin näyttelyn jatkoja vuonna 2008. Seitsalo sai muuten tänään Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin kulttuuripalkinnon, mistä onnittelut.
Eikä siitä ole kuin muutama viikko, kun kohotin maljan irakilaissyntyisen kuvataiteilija Adel Abidinin (s. 1973) kanssa eräässä helsinkiläisbaarissa. Abidinhan on edustanut Suomea Venetsian biennaalissa ja pitänyt näyttelyn Nykytaiteen museo Kiasmassa – maamme nykytaiteen lippulaivan seinillä.
Näitä yli seitsemänkymmenen vuoden aikana syntyneitä suomalaistaiteilijoita yhdistää suomalaisessa taidemaailmassa kovalla työllä hankittu, ansaittu ja saatu arvostus. Heitä kaikkia yhdistää myös syntyminen jossain muualla kuin Suomessa. Maahanmuuttajiksikin heitä voisi kai sanoa. Mutta ei heitä taidemaailman sisällä kukaan sellaisiksi miellä tai nimitä.
Ei ole olemassa mitään erillistä maahanmuuttajataidetta, eikä Suomessa sellaista myöskään tarvita. Mikäli maahanmuuttajien taidetta halutaan esittää erityisissä maahanmuuttajien taidegallerioissa tai -keskuksissa, tuetaan todellisuudessa kehityskulkuja, joilla vain marginalisoidaan ja ghettoutetaan maahanmuuttajien kulttuurista toimintaa. Siitä tehdään ikään kuin kivaa puuhastelua, jonka tukemisella lunastetaan hyvä omatunto sen sijaan, että tuettaisiin suomalaisen kulttuurin sisällöllistä rikastumista. Juuri sitähän edellä mainitut maahanmuuttajat ovat toiminnallaan tehneet. Heidän töissään näkyy henkilöhistorian mukanaan tuoma kokemus – niin kuin kaikkien muidenkin hyvien taiteilijoiden töissä.
Suomalainen taidemaailma on likipitäen aina ollut vallan kelvollisesti erilaisuutta suvaitseva – tämä koskee yhtälailla ihmisten etnisiä kuin seksuaalisiakin ulottuvuuksia. Pitäkäämme se vain sellaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti