On maanantaiaamu, ja alkaa paluu arkeen Pietarissa vietetyn viikon jälkeen. Kirjoitan harvakseltaan eteläpohjalaiseen Ilkkaan kolumneja – olen kirjoittanut kai jo ainakin vuodesta 2003 – ja nyt on taas sellaisen vuoro. Huomaan myös, että edellinen, joka ilmestyi joskus elokuussa, oli unohtunut laittaa tänne. Joten tässä sekin:
Koska taide vanhenee?
Kuvataidemaailmassakin on alkamassa taas syyskausi. Vähän sellaisen laiskan ja hyväntuulisen kesän jälkeen alkaa hektinen syksy. Postilaatikosta tipahtelee avajaiskutsuja, sähköposti alkaa tukkeutua erilaisten seminaarien ja tapahtumien myötä. Maanantaina totesin itsekin kesän loppuneen, kun kävin pitämässä erään avajaispuheen. Vaihdoin shortsit mustiin farkkuihin, ja sandaalit saivat antaa tilaa kävelykengille.
Onko taidekin siis kausituote? Suurin osa taiteenharrastajista ei varmaankaan näin ajattele, mutta taidemaailman mekanismit toimivat kuitenkin vähän siihen malliin kuin taide olisi muodin kaltainen ilmiö. Uusia värejä pitää näyttää ja väliin lisätä tai vähentää maalauksen ekspressiivisyyttä kuin hameenhelman pituutta.
Taiteilijan teemat ovat usein ikiaikaisia, eikä niiden käsittely oikeastaan koskaan voi tulla vanhanaikaiseksi, mutta itse taideteoksilla tällainen vanhenemisen uhka on. Jos taiteilija tuo vähän vanhempia, esimerkiksi muutaman vuoden takaisia töitään näyttelyyn, saattavat jotkut katsojat vähän ihmetellä ratkaisua: ”Mitä se nyt meille vanhoja töitä näyttää?”
Tämä sama ilmiö koskee myös kirjallisuutta. Kirjan elinkaari on tunnetusti entisestäänkin lyhentynyt, ja yhä useampien kirjojen kohtalona on alennusmyynti tai jopa makulatuuriksi joutuminen. Muistan esimerkiksi sen, kun Otava laittoi Anton Tšehovin Kirjeitä (kolme osaa 1982–1990) jätepaperiksi joskus 1990-luvulla. Kai ne olivat sitten vanhentuneita ja muuttuivat vain varastointiongelmaksi. Toisaalta olen varma, että jonain päivänä niistä otetaan uusi painos jollekin uudelle sukupolvelle, joka ne saa jostain uudesta näkökulmasta käsin uudelleen muotiin. Mutta tässä välissä kasvaa valitettavasti sukupolvi tai kaksi, joiden on vaikea saada niitä hyllyynsä.
Kaikki tämä johtuu tietenkin siitä, että markkinatalouden kurimuksessa taide on aina kulttuuristen, ikään kuin jalompien arvojen manifestaation lisäksi aina myös kauppatavaraa. Apurahalla toimivia taiteilijoita on usein tapana vähän halveksia ikään kuin veronmaksajien loisina. Koko 2000-luvun ajan on opetusministeriökin olla innolla mukana niissä kehityskuluissa, jossa taiteilijoita tai muuta kulttuuriväkeä on yritetty kammeta enemmän yrittäjän rooliin. Väliin tämä saa hassujakin piirteitä, kun olemassolevia rakenteita ei oikein ole ja sitten niitä yritetään soveltaa: niinpä minäkin toisinaan apurahoja nauttivana kulttuurityöläisenä olen joutunut Maatalousyrittäjien eläkekassan (Mela) piiriin. Vähän evakoksi sitä itsensä tuntee.
Likipitäen kaikki taiteenharrastajat taitavat kuitenkin teoksen ääressä olla sitä mieltä, että kauppatavarasta ei ole kyse. Ei kai edes viihdekirjallisuuden harrastajakaan ajattele iltalukemistaan ensisijaisesti kauppatavarana vaikkapa hinta–laatu-suhteen kautta: ”Hitto kun sain jännittävän kirjan halvalla!” Teos – oli se sitten kuvataidetta, musiikkia tai kirjallisuutta – tuottaa sille ominaisen reaktion vastaanottajassa riippumatta sen iästä. Tšehovin kirjeet olivat ajankohtaisia 1990-luvulla, ne ovat sitä 2010-luvullakin ja tulevat olemaan sitä 2060-luvullakin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti