sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Luettua 52 & 53 & 54: Anna Kukka & Veren kello & Karjala edestakaisin

Suhteeni Turkuun on jotensakin ambivalentti. Olen käynyt Turun kirjamessuilla niin kauan kuin suurin piirtein muistan – ja eri ominaisuuksissa: kustantajana, antikvaarisena kirjakauppiaana ja kirjailijana. Välillä tuntuu siltä, että olen saanut käydä siellä, välillä tosi lyijynraskaasti, että olen joutunut käymään siellä. Turkulainen huumori on omituista ja turkulaiset ihmiset puhuvat kummallisesti ja turkulaisten älykköjen  hippeys- ja undergroundvakavuus on jotain ihan käsittämätöntä. Näin tallinnalaisetkin varmaan ajattelevat tarttolaisista. Tällä siis kai yritin väittää, että vanhemman yliopistokaupungin status yhtyneenä menetyksen tuottamaan alemmuuskompleksiin siittää paljon juuri tällaisia itseään underground-älykköinä pitäviä ihmisiä. Turkulaisista kirjallisuudenharrastajista varmaan puolet on suomentanut aikoinaan pöytälaatikkoonsa Jim Morrisonin runoja – mitä minäkin muuten Helsingin Vironkadulla parikymppisenä tein. Pakko kai tunnustaa.
Kävin eilen siis päiväseltään Turussa ja heitin lavalla yhden 20 minuutin pälätyskeikan ja ryntäsin mahdollisimman nopeasti takaisin Helsingin junaan. Väsytti ja olo oli muutenkin kuin Vladimir Majakovskin (1893–1930) runossa, jonka luin messuilta hankkimastani Majakovskin tuoreesta runokirjasta Runoja Amerikasta (Savukeidas 2010): 

Hihkaisuja...
     lauluja...
          huumaa!
Mitä minä tästä kaikesta saan?
Sama kuin morjestaisi koiraa!

Sitten tuli joku omatuntokohtaus. Ihania ihmisiähän turkulaiset omalla tavallaan ovat, ja messuilla näen aina vanhoja tuttuja. Sitä paitsi missä muualla näkisin niin keskitetysti uusia kiinnostavia kirjoja ja voisin myös hankkia niitä yhtä edullisesti – mikäli rahaa piisaa. Ahdoin olkalaukkuuni seitsemän uutta kirjaa ja niin & näin -lehden tuoreimman numeron. 
Junamatkakin kuluu iloisesti lukiessa. Nytkin sain jo kolme uutta kirjaa luettua.


Kurt Schwiters: Anna Kukka. Suom. Markku Into. Palladium Kirjat 2007.

Jysky Ihalaisen Palladium on yksi Suomen hienoimmista kustantamoista ja Jysky itse käsittämättömän energinen ja monipuolinen kulttuuripersoona. Oli todella iloinen, kun hän sai Eino Leinon palkinnon aiemmin tänä vuonna.
Dada-taiteilija Kurt Schwitters (1887–1948) on aina ollut sydäntäni lähellä, joten hienoa lukuhetkeähän minä siis odotin. Vaan eipä ole Schwittersistä mielestäni runoilijaksi. Hänen psykologiset kollaasinsa toimivat kuvan tasolla mutta eivät jostain syystä runokuvan tasolla. Sama koskee myös äänirunoutta – turha sitä on, ainakaan yhtä enempää, kirjan sivuilta lueskella. Tässä yksi:

HHH   HH     HH   HHH
                HHH
        HHH        HHH
                AAA
O  la la la   OA   OA    la la

Marku Innon kieli tuntuu väsyneeltä ja pakonomaiselta. Ikään kuin vanha undergroundrunoilija olisi ajatellut, että täytyy tässä nyt vähän tehdä taas kulttuuritekoja. Missä lento, missä huumori, missä kielen rytmi?
Viimeinen runo 'Gaselli värjyy' sentään kirvoitti hymyn:

Gaselli värjyy,
Kun leijona karjahtelee.
Hyeena väijyy.
Mutta taide palkitsee.

Tekisi mieleni sanoa, että oikein huono runokirja. Niin kai sitten sanon: Oikein huono runokirja. Tulee myös vähän surumielinen olo. Tekisi nimittäin kovasti mieleni pitää Schwittersin runoista. Tämä tunne on muuten aika kummallinen. Muistan sen nuoruudestani ja musiikin kuuntelusta. Oli joitain sellaisia levyjä, joista olisi halunnut pitää vaikka ne eivät sitten kolahtaneetkaan. Sitä paitsi en minä koskaan ihan oikeasti pitänyt Jim Morrisonin runoista. 


Paul Klee: Veren kello. Suom. Markku Into. Palladium Kirjat 2009.

Nythän tämä meni ihan antikliimaksiksi. Olen pitänyt myös Paul Kleetä (1879–1940) aina taiteilijana arvossa. Hän myös hieno kirjoittaja, jonka kahteen suomennettuun kirjaan – Modernista taiteesta (Suomen Taiteilijaseura 1987) ja Pedagoginen luonnoskirja (julkaistu yhdessä Modernista taiteesta - teoksen kanssa, Taide 1997) – palaan vähän väliä. Tiesin myös, että hän on kirjoittanut runoja ihan vakavissaan ja tiesin jopa sen, että Anselm Hollo on niitä aikoinaan vuonna 1962 kääntänyt englanniksi nimellä Some Poems. Niin että taas oli rutkasti odotuksia.
Veren kello on osin puisevaa, osin miltei avautumatonta ja niiltä osin kun kyse on kuvan tekemistä pohtivista asioista joltisenkin kiinnostavaa, mikä ei kai kuitenkaan oikein riitä runoksi. Osa on ihan naiivia paskaa:

Oi runoilija!
Jos haluat kuvata haudan mädän
etkä pysty siihen juuri
niin tarpeellisen inspiraation hetkellä,
osta itsellesi camenbertia,
ja sitä silloin tällöin haistellen
työhösi kykenet.

Huom. 'camenbert'. Pienten kustantamoiden yleinen vika on se, että sama ihminen toimii toimitusjohtajana, autokuskina ja oikolukijana. 
Paskat kummiskin! Oikein huono runokirja.
Majakovskin Amerikka-runoja en ehtinyt tai pikemminkin jaksanut samaan syssyyn kuin selailla. Niitä aion lukea rauhassa. Samoin kuin Majakovskin runoihin liittyvää matkakirjaa Minun löytämäni Amerikka (Savukeidas 2010).
Niinpä yritin lukea Friedrich Nietzschen (1844–1900) Tragedian syntyä (Eurooppalaisen filosofian seura 2008), mutta suomentaja Jarkko S. Tuusvuoren runsas nootitus oli niin puuduttavaa luettavaa, että en jaksanut. Todellisuudessa arvostan tällaista nootitusta, mutta tämänkaltaisen tekstin lukeminen vaati ihan oman keskittymisensä, jota aivastelevat ja kännykköihin pälättävät matkatoverit Turun-junassa eivät yhtään auta. Sitäpaitsi haluan ihan jo ammattinikin puolesta paneutua Nietzschen kirjaan ihan kunnolla – ehkä jopa muistiinpanoja tehden. Niinpä vaihdoin kirjaa:


Timo Kalevi Forss (teksti) & Martti Lintunen (kuvat): Karjala edestakaisin. Like 2010.

Valokuvaaja Martti Lintunen (s. 1945), joka aikoinaan teki Lauri Haatajan kanssa kirjan Karjala-nostalgia (WSOY 1990), pyysi toimittaja ja musiikkimies Timo Kalevi Forssia uudelle Karjalan-matkalle. Tuloksena syntyi kiinnostava kokonaisus, jossa on kuljettu luovutettua Karjalaa ristiin rastiin, tutkittu outoja paikkoja ja haastateltu ihmisiä. Hyvä kuvan ja sanan liitto eikä mitään silkkaa gonzoilua vaikka niin voisi kuvitellakin. Heti ja aika voimakkaasti tekee mieli lähteä katselemaan noita seutuja, mikä lienee aika hyvä indikaattori kirjan onnistumisesta. Forss on myös kiitettävästi paneutunut niihinkin asioihin, joihin hänellä ei luulisi kiinnostusta riittävän. Näin jopa nyky-Karjalan ortodoksinen uskonelämä saa valaisua. Ja onneksi niissä harvalukuisissa baareissakin on tullut käytyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti