Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Tuukka Tammisaari (s. 1984). Tammisaari oli minulle ennen Ortonia tuntematon tekijä, joten oli tosi kiinnostavaa käydä hänen työhuoneellaan. Tällaiset keskustelutuokiot ovat työni hauskimpia ulottuvuuksia, ja tunnen oppivani koko ajan jotain uutta.
Tuukka Tammisaari työhuoneellaan Helsingin Valillassa 14.9.2010.
Taidemaalari Tuukka Tammisaari (s. 1984) on taiteilijana vielä varsin nuori – itse asiassa Galleria Ortonin näyttely oli vasta hänen toinen yksityisnäyttelynsä. Silti hänen työskentelystään voi jo aistia täysverisen maalarin. Tammisaaren teoksista voi myös jo lukea useammanlaista tapaa tehdä. Pohjustettu maalauskangas vaatii omanlaisensa, hitaamman ja harkitsevamman tekniikan, kun taas paperille tehdyt työt näyttävät syntyvän intensiivisenä ryöppynä, jossa taiteilija sallii itselleen epäilemättä myös enemmän tunnelatausta. Hieman paradoksaalisesti sitä voi myös käydä niin, että kun maalaa koko päivän tyhjälle kankaalle hitaasti rakentuvaa sommitelmaa, saattaa se päivän onnistunein hetki ollakin se paperille muutamassa minuutissa maalattu työ, joka syntyy ikään kuin lepotauon ohessa.
Ekspressionistiksi Tammisaarta voisi kai yrittää nimittää, mutta kun taidehistoriassamme on takanamme jo neoekspressionismikin, alkavat tällaiset luokitukset hiljalleen imeytyä käytettyjen merkitysten mustaan aukkoon. Ja kun Tammisaaren puhetta kuuntelee, vaikuttaa siltä, että ismien aika on todellakin jo ohi. Jos asian ilmaisee hieman koukeroisesti, on hän selkeästi modernin jälkeisen ajan jälkeistä aikaa elävä taiteilija. Hänelle ja hänen sukupolvelleen modernismin sääntöjärjestelmät eivät muodosta enää mitään peikkoa, joka määrittäisi taiteilijan tekemistä jotenkin erityisen postmoderniksi. Postmodernikaan ei toisaalta ole muuttunut historiallisen tilanteen sijaan tyyliksi, jota olisi vastustettava uuden avantgarden nimissä. Tammisaaren mukaan ”isänmurhat kuuluvat ihan muille elämänalueille kuin taiteeseen”.
Tammisaari tuntee kuitenkin tekevänsä työtään maalaustaiteen pitkässä traditiossa. Hän on oppinut tuntemaan myös sen nöyryyden ja hybriksen välisen heiluriliikkeen, joka tuossa perinteessä vallitsee: ”Koen tärkeäksi sen itsevarmuuden ja utopian välimaastossa olevan sanattoman tunteen tai pikemminkin olotilan, jossa kokee olevansa kykeneväinen parhaan mahdollisen maalauksen tekemiseen. Ilman sitä varmuutta ja lentoa työ epäonnistuu varmuudella. Uskon myös, että maalaaminen on se mitä osaan parhaiten tehdä.”
Toisinaan aihe saattaa määrittyä sen mukaan, että Tammisaari haluaa kokeilla sitä, miltä tuntuu maalata esimerkiksi ”epälempiväreillä” tai tehdä sellaista, josta sanotaan, että ”eihän niin voi tehdä”. Hän saattaa huomata, että niin voi tehdä, mutta ei sitä tarvitse toisaalta välttämättä jatkaakaan.
Niinpä Tammisaareen on ehkä tavallaan helppoa maalata ihan mitä haluaa, ja hän toteaakin, että ”aiheet saattavat vaihtua joka kuukausi”. Tämä ei poista toisaalta vakavuutta, jolla Tammisaari itse työhön suhtautuu. Hän totesi, että jos hän harrastaisi taidetta, hän voisi tehdä sitä enemmän itselleen, mutta tehdessään sitä työkseen hän ei voi olla narsistinen. Ja kun kysyn sitä, mikä voisi olla hänen tavoitteensa maalarina, hän vastaa, että ”tavoite on saada mahdollisuus maalata elämänsä loppuun asti”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti