Julkaistua 51, 52 & 53 & Luettua 51: Ars Fennica 1990–2010

Vähän aikaa sitten ilmestyi Ars Fennica -palkinnon 20-vuotisjuhlajulkaisu, johon minultakin – jotenkin vähän yllättäen, koska olen aina suhtautunut koko palkintoon avoimen kriittisesti – pyydettiin kolme juttua. Kaksi niistä käsitteli palkinnonsaajia ja se kolmas ajatuksiani itse palkinnosta. 

Kirsti Karvonen & Timo Valjakka (toim.): Ars Fennica 1990–2010. Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö 2010. [26 eri kirjoittajaa]

Ensimmäinen juttuni käsitteli vuoden 1999 palkinnonsaajaa Markus Copperia (s. 1968):

”Kunnon jytinöitä”

Kuvanveistäjä Markus Copper (s. 1968) tuli tunnetuksi taiteilijana, joka laajensi veistäjien immateriaalista materiaalivalikoimaa psyyken ja alitajunnan lisäksi täysin uusille alueille. Hän altisti itsensä lisäksi myös katsojan vaaran tunteelle veistoksillaan, jotka saattoivat sisältää giljotiinin, erilaisia kidutusvälineitä tai räjähteitä.

Sittemmin Copper löysi myönteisemmänkin tavan kuvata maailmaa, mutta teosten emotionaalinen voima on vain lisääntynyt. Kun katsoja on kerran kokenut Copperin moniaistisesti vaikuttavan veistoksen, sitä ei yleensä unohda. Seitsemän meren arkkienkelissä (1998) jättimäinen ryhävalas lauloi arvoituksellista valtameren syvyyksissä kaikuvaa lauluaan – Copperin versiossa Kotkan kirkon uruista kootulla veistoksellisella soittolaitteella. Kurskissakin (2004) oltiin merenpinnan alla. Kakofoninen veistos kommentoi traagista sukellusveneonnettomuutta yleisemmällä tasolla mutta toi sen myös ihmisen psyyken herkimmille alueille. Miltä minusta tuntuisi olla suljettuna meren pohjaan ja kuunnella turhaan pelastajien kumuksi muuttuvaa kolistelua? Miltä minusta tuntuisi hukkua?

Copperin merenpinnan voi toki tulkita päivätajunnan rajapinnaksi. Jossain siellä tuolla puolen on jotain niin isoa ja toisinaan kammottavaakin, ettei sille löydy yhtä sanaa kuvaamaan, yhtä aistia sitä kokemaan. 

 Markus Copper: Kursk, 2004.

Copper on kuitenkin myös ihan konkreettiseen jälkeen pyrkivä käsityöläinen ja veistäjä, joka ei myöskään veistotaiteen traditiota kiellä – tämän paljastaa sekin, että Valaanpyyntiasemassa (2009) oli mukana vanhemman kollegan Kain Tapperin (1930–2004) entinen kilpavene.

Copperin materiaalivalikoima on laaja. Niin käsityöläinen kuin hän olisikin, hän ei käytä ääntä ja liikettä – vaikkapa paineilmaa ja sähköä – siksi, että tutkisi niitä jotenkin niiden itsensä takia. Hän on itse joskus todennut pyrkivänsä tuottamaan ”kunnon jytinöitä herkistämään ihmisiä silloin tällöin”. Syntyvä liike on siis lopulta sielunliike. Niin voimakas ja niin vastustamaton, että veistotaiteessamme on harvoin sellaiseen kyetty.

***

Toisen henkilöjutun kohteena oli Anu Tuominen (s. 1961), vuoden 2003 voittaja:

Kuvan kieltä ja kielen kuvia

Kuvataiteilija Anu Tuominen (s. 1961) saattaa näyttää katsojalle kieltä. Se voi olla poikkijuovaisista lihaksista muodostuvan elimen lisäksi kitaran, lukon tai hävyn kieli tai kaikkea niitä ja järjestelmä, jonka avulla voi ilmaista ajatuksia kielellisiksi merkeiksi nimetyillä abstraktioilla.

Tuominen työstää esinekoosteitaan kirpputorilöydöksillä. Olen käynyt yhdessä hänen työhuoneistaan, ja ymmärrän nyt miksi yksi hänen taiteellisista ongelmistaan on jatkuva tilantarpeen lisääntyminen.

Tuomisen tuhannet ja taas tuhannet kirpputorilöydöksensä kasautuvat, yhdistyvät, muuntuvat, janoittuvat, sarjoittuvat ja luokittuvat arkemme visuaalisen maailman kaikille alueille. Tuominen on kirjoittanut teoksiinsa liittyen kirjankin Kuvan sijamuotoja (2001, 2. p. 2009), jossa hän on yhtä aikaa sekä runoilija että runousopin harjoittaja ja myös grammatologi, kokeilija kirjoittamisen tieteen saralla. Miten kirjoitetun äänelliseen asuun liittyy kuvallinen elementti? Miten kuvan näkemiseen liittyy kaiken luetun yhtäkkinen muistaminen? Miten näennäisesti täysin erilaisten maailmojen asiat kytkeytyvät kulttuurisesti toisiinsa?

 Anu Tuominen: Likaisia värejä 1, 2000.

Tuominen on väliin humoristinen ja aina oivaltava, mutta hänen teoksissaan ei ole kyse siitä, että niiden arvoitus tai kompakysymys pitäisi jotenkin lopullisesti ”ratkaista”. Hän ei esitä sellaisia kysymyksiä, joihin olisi yksioikoisen oikea vastaus tai siis tulkinta, niin kuin taideteoksessa usein oletetaan olevan. Tuominen pikemminkin näyttää sen, miten moniulotteinen ja harhaanjohtavakin mahdollisten tulkintojen maailma voikaan olla – silloin kun uskalletaan lähteä uteliaan assosiaation viitoittamille sivupoluille tai kun halutaan paneutua asioihin ”juurta jaksain” ja huomataan, että maan alle piiloutuvan juuren päästä pilkistääkin aivan eri lajia oleva arkitodellisuuden ilmentymä. Näin syntyvä inkongruenssi – huumorin usein käyttämä asioiden yhteensopimattomuus – muuntuukin silkan huumorin sijaan myös taikatempuista tutuksi hämmästyksen maailmaksi. Sopivathan ne asiat sittenkin toisiinsa! Miten hän sen teki?

***

Kolmas juttu oli sitten sellainen vähän köykäinen – ja ehkä vähän muka-kriittinenkin – pohdiskelu palkinnosta itsestään. Tästä ei nyt jälkipolville tarvitse niin kauhiasti kertoilla:

Tarvitseeko taide palkintoja?

Taiteen kentän toimijoiden keskuudessa on perinteisesti vallinnut – varmaankin kantilaiseen estetiikkaan ja ajatukseen epäitsekkäästä nautinnosta pohjautuvana – ajattelu, jossa kaupallisuuden lisäksi on vierastettu menestystä. Menestys on taiteessa ollut yleensä sallittua vain pitkän uran tehneille taiteilijoille, joiden on katsottu ansainneen sen vasta ankaralla työllä ja pyyteettömällä uhrautumisella luovuuden alttarille.

Tällainen asenne on toki vähän koominen, koska kuitenkin elämme markkinataloudessa ja vähintäänkin rahataloudessa, vaikka yrittäisimmekin jollain tavoin pysytellä porvarillisen maailman ulkopuolella, niin kuin taiteessa usein tehdään. Kaikessa koomisuudessaankin asenne on kuitenkin syvään juurtunut, tunnistan sen itsessänikin varmaan viikoittain.

Olen aina suhtautunut Ars Fennica -palkintoon tietyllä varauksella. Minua ärsyttää se, että sitä mainostetaan ”pohjoismaiden suurimpana”, koska minulle taiteen laadun mittarit ovat aina kvalitatiivisia eivätkä koskaan kvantitatiivisia. Raha ei siis mielestäni saa olla menestyksen mittari, kun taiteesta puhutaan.

Samalla kuitenkin tunnistan ajattelussani piilevän virheen mahdollisuuden. Kuinka olenkaan riemuinnut esimerkiksi siitä, että minulle hienon ja myös johdonmukaisesti laatunsa säilyttäneen tuotantonsa kautta läheiset taiteilijat Markus Copper (1999), Anu Tuominen (2003), Roi Vaara (2005) ja Jussi Kivi (2009) ovat tuon palkinnon saaneet. Tiedän myös sen, mihin nuo palkintorahat menevät. Ne menevät taiteen tekemiseen. Olen tehnyt viidentoista vuoden aikana satoja haastatteluita taiteilijoiden työhuoneilla ja sen olen ainakin oppinut, että taiteilijat ovat tavattoman ahkeraa väkeä.

Olen myös nähnyt, etteivät hyvät taiteilijat palkinnoistaan ylpisty vaan jatkavat työtään entistä suuremmalla innolla ja siis ainakin jonkin aikaa paremmilla resursseilla. Monelle palkinto on mahdollistanut esimerkiksi jonkun pitkään suunnitellun projektin toteuttamisen.

Onhan sekin myönnettävä, että jokainen uutiskynnyksen ylittävä taidetapahtuma on koko taiteilijakunnan ja taiteen etu. Kyllä sen asian puolesta kelpaa näinä aikoina taistella kaikin mahdollisin tavoin. Myös rahalla.

Joskus viihdekin on ihan hauskaa. Kyllä kapakoissa vuosittain pieniä vedonlyöntejä tai ainakin veikkauksia järjestetään palkinnonsaajasta. Kympin olen kerran voittanutkin.

***

Itse kirja oli minulle sitten varsin positiivinen yllätys. Pahahan tässä on liikaa kehuskella kirjaa, johon on itsekin kirjoittanut, mutta sanon nyt ainakin pari sanaa. Suurin osa teksteistä on kiinnostavaa tai ainakin luettavaa, ja palkinnon historia valottuu monelta kantilta. Kirja ei myöskään ole mitään pönäkkää juhlapuhetta vaan pääosin ihan oikeaa ja rehellistä taidehistorian materiaalia, joten kyllä se ansaitsee ehdottomasti paikkansa taiteenharrastajien käsikirjastossa. Siinä on paljon oleellista asiaa suomalaisesta nykytaiteesta ja sen teemoista. Se on toki todettava, että tällaiset 2000 merkin taiteilijaesittelyt, joita siis itsekin pari kirjoitin, ovat aivan liian lyhyitä. Kyllä niitä liuskoja voisi yhtä taiteilijaa kohden olla edes toinen, jotta voisi ihan oikeasti paneutua vähän taiteilijan teemoihinkin. Mutta tällaista tämä on nykyään.