lauantai 19. kesäkuuta 2010

Näyttelykuvia 133 & 134 & 135 & 136 & 137 & 138 & 139 & 140: Joskus voisi ostaakin taidetta

Torstain näyttelykierroksen aloitin Galerie Forsblomilta, jossa oli vanhan lahtelaismestarin Reino Hietasen (s. 1932) näyttely (10.–27.6.). Hietasella on takanaan parikin tosi vahvaa ja hyvin erityylistä kautta 1960–70-luvuilta, ja sieltä ne hänen suuret klassikkonsa epäilemättä löytyvät, mutta kyllä vanha konkari löytää selvästikin edelleenkin aidon motivaation maalaamiseen. Sellainen porvarillisen hienostunuthan hän nykyään vähän on, mutta joissain töissä intensiteetti on melkoinen, kuten vaikkapa alla akryylia ja kollaasia yhdistävässä Leijuvassa (2010). Kyllä minä tätä voisin sohvani päällä pitää:


Forsblomin kansainväliset tähdet ovat toisinaan vähän tylsänpuoleisia. Niin nytkin. Yläkerran täyttävässä yhdysvaltalaisen Ross Blecknerin (s. 1949) näyttelyssä (12.5.–20.6) en kauaa jaksanut söpöistä kukkakuvista nauttia. Hänen kiiltävät ja painokuvamaiset maalauksensa olivat monotonisia ja aivan liian kyynisesti samankaltaisesta muotista pursotettua käyttökuvaa – ei siis mitään erityistä taidemaalauksen juhlaa, toisin kuin vaikka Hietanen. Ainoa ero tylsiin sisustustauluihin on se, että nämä ovat kuuluisan taiteilijan tekemiä ja näistä voi siten joutua maksamaan pahimmillaan 78 000 euroa:

 
Minunkin tekee toisinaan mieli ostaa taidetta, mihin kriitikon palkoilla ei ole koskaan rahaa, mutta jos minulla olisi 78 000 ylimäräistä, ostaisin sillä esimerkiksi 50 teosta nuorilta suomalaislupauksilta. Ja eiköhän heti ruvennutkin jo ostoajatus himoittamaan, kun näin Kuvataideakatemian galleriassa hämeenlinnalaisen Kati Lehtosen (s. 1979) näyttelyn (17.6.–27.6.). Kiinnitin huomioni Lehtosen hienoihin alumiinille tehtyihin lyijykynäpiirustuksiin jo Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan kevät. Yksityisnäyttelyssään hänellä on niiden lisäksi akryylimaalauksia, akvarelleja ja lyijykynäpiirustuksia sekä yksi video. Kaikki taidokkaita ja sillä tavalla herkkiä kuin voi odottaa taiteilijalta, joka itse kirjoittaa: "Havainnolla on pakeneva puolensa. Siihen sisältyy toden ja harhan lisäksi aina myös sattuman mahdollisuus. Katse määrittää sen, mikä on tärkeää, valitsee suunnan ja etäisyyden." Tässä esimerkkinä mustaan ja pimeään huoneesen installatoitu akryylilla kankaalle maalattu triptyyki Eilen, tänään, huomenna (2009):


Ja sama hyvä fiilis jatkui myös Galleria Amassa, jossa berliiniläinen mutta Bolognan taideakatemiasta valmistunut Elsa Salonen (s. 1984) esitti näyttelyssään (3.–24.6.) muun muassa linnuista inspiraationsa saaneita mutta suuria filosofisia ja mytologisia teemoja syleilevää herkkää taidettaan:


Tuli vielä vähän nostalginenkin olo. Siitä on nimittäin osapuilleen kaksi vuotta aikaa, kun näin Amassa hänen debyyttinäyttelynsä ja kirjoitin siitä aika innostuneesti Uuteen Suomeen – silloin kun vielä sinne kirjoitin. Nyt kun luin juttuni uudestaan, tuntui siltä, että osaan minä tarvitaessa ihan hyvin taiteesta kirjoittaa.

***

Kolmen hyvän näyttelyn jälkeen olikin sitten onnen vuoro – ihan ymmärrettävästikin – kääntyä. Menin Rikhardinkadun kirjastoon hakemaan nipun Aino Kallasta (1878–1956) matkalukemiseksi – olin nimittäin perjantaina lähdössä junalla Mikkeliin. Galleria Rikhardissa oli taustaltaan Bulgarian turkkilaisen Semra Türkmenin (s. 1971) näyttely (4.–30.6.), vähän sellaista surrealistissävyistä ja kliseisen koristeellista tusinataidetta:


Kirjaston 2. kerroksen kirjatornissa oli valokuvataiteilija Pira Cousinin (s. 1964) ja taidemaalari Maaria Märkälän (s. 1962) yhteisnäyttely, jonka olemassaolon syytä en tajua lainkaan. Herkän mustavalkokuvaaja Cousinin ja mehevästi, paksusti väriä levittävän maalari Märkälän työt eivät sanoneet toisilleen mitään, ja ripustus pieniin sermeihin oli ihan kauhea. Siis ihan kauhea:


Eiköhän tämä ole jo melkein ammattietiikan vastaista – ja tällä tarkoitan sitä, ettei ns. suurelle yleisölle mielestäni yksinkertaisesti saa esitellä taidetta näin välinpitämättömällä tavalla. Nämä tekijät ovat nimittäin ammattilaisia molemmat. Muutenkin harmitti, sillä olen aina vähän pitänyt heidän töistäänkin. Nyt en edes viitsinyt katsoa. Tai en siis äimistykseltäni osannut katsoa.  

***

Vaan ainahan voi löytää vieläkin kauheampaa. Ja näin tietenkin kävi. En ole koskaan keksinyt mitään syytä mennä sisälle Taidesalonki Piirtoon Uudenmaankadulla. Mutta nyt oikein kavahdin, kun näin ikkunaan installoituna Suomessa toista vuotta asuneen Andrea Bricchetton (s. ?) hirvittävän kliseisten koululaissutaisuiden kaltaisia piirustuksia:


Kaikkea sitä taiteena esitelläänkin! Minä tein tällaisia keskikoululaisena kulttuuriköyhällä Etelä-Pohjanmaalla. Onneksi yksikään piirustuksistani ei ole säilynyt. 

***

Kaiken roskan jälkeen oli sitten ihan hauska nähdä oikeaa vakavissaan tehtyä taidetta, vaikka en nyt aivan hullaantunutkaan. Joensuulaisen Anu Torikan (s. 1948) näyttely (2.–19.6.) Galleria BE'19:ssa oli kuitenkin kaunis ja rauhoittava. Osaava graafikko vaikka ehkä vähän kuivakka:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti