Näyttelykuvia 85 & 86 & 87 & Julkista taidetta 8: Sekasisältöisiä päiviä

Kaikki päivät eivät ole ehjiä, yhtenäisiä tai esteettisesti palkitsevia. Todellisuudessa aika harva päivä on sellainen. Esimerkiksi eilinen ei ollut. Satuin kävelemään kolmannen kerran Katariina Sourin (s. 1968) näyttelyn (5.5.–1.6.) ohi Galleria 4-kuudessa ja päätin rikkoa taian. Menin sisälle ja katsoin maalaukset kunnolla. Kyllä ne ulkopäin olivat näyttäneet vähemmän amatöörimäisiltä:

Olin menossa Rikhardinkadun kirjastoon lainaamaan ARS 74 -näyttelyluetteloa, koska minulta on tilattu juttu ko. näyttelystä ensi vuonna ilmestyvään Kuvataiteen keskusarkiston julkaisemaan ARS-aiheiseen kirjaan. Oma luetteloni on jossain varaston kätköissä löytymättömissä, mutta onneksi meillä on toimiva kirjastolaitos. Matkalla katselin myös julkista taidetta. Olen aina vähän pitänyt Yrjö Liipolan (1881–1971) Kolmikulmassa sijaitsevasta veistoksesta Tellervo, Tapion tytär (1928) – jo senkin takia, että vahvana paikan henkeä luovana veistoksena se on muuttanut virallisen paikkansa nimen Kolmikulmasta kansan suussa Dianapuistoksi. Vaikka Tellervo ei siis virallisesti ole Diana, metsästyksen jumalatar.
Puistohan uusittiin muutama vuosi sitten, ja nykyään se on sangen siisti. Tänään tajusin sen, miksi en enää pidä veistoksesta niin paljon. Silloin, kun Dianapuisto oli vähän villiintynyt ja huonosti hoidettu ja ehkä vähän nuhjuisen pelottavakin, Tellervo tuntui silti olevan oikeassa ympäristössään. Nyt metsästä ei ole jälkeäkään, uusi suihkulähdekin on sisteydessään ja järjestyksessään kuin Albert Speerin kolmannesta valtakunnasta. Ehkä vähän liioittelen, mutta kyllä siinä jotain vikaa nyt on:

Piipahdin sisään Päivälehden museoonkin, jossa oli Muumi-perheen 65-vuotisjuhlanäyttely Suuri seikkailu (12.3.–31.10.). Olen aina rakastanut – kas kuinka erikoista! – muumihahmojen maailmaa, ja nytkin samastuin Nuuskamuikkkuseen, joka rannalla maailmaa ihmetteli. Pitäisi keksiä vielä joku lapsi, jonka kanssa mennä uudestaan:

Kirjastosta sain haluamani, ja katselin saman tien aulassa olevan eläkkeellä olevan fysiikan professori Juhani von Boehmin (s. ?) näyttelyn. Tämä Tuomas von Boehmin (1916–2000) poika on osaava amatööri, mutta on lähinnä epigoni, vaikka onkin pitänyt näyttelyitä jo pitkään. Porvariston hillittyä charmia. Taustalla vilahtelevat muun muassa Giorgio Morandi (1890–1964) ja Pierre Bonnard (1867–1947). Maalaukset ovat vähän sellaisia sympaattisia taideteoksen kaltaisia puhdetöitä. Ei tästä siis sen enempää:

Päivän varsinainen antikliimaksi oli kuitenkin latvialaisen Oskars Mikansin (s. 1970) Arvo Kustaa Parkkilan (1905–1978) muistomerkki Ihminen nousee roskalaatikosta (2001). Se, että entinen pultsari toimi merkittävänä hyväntekijänä kohtalontovereilleen, on kyllä ehdottomasti muistamisen arvoinen asia, mutta onko siihen pakko palkata latvialainen veistäjä, joka muistuttaa tyyliltään hieman liikaa sosialistista realismia ollakseen 2000-luvun veistotaidetta. Ettei vain olisi pelkästään säästetty rahaa? Muistan aina veistoksen nähdessäni myös sen, kuinka vieressä asunut kuvataiteilija Juhani Harri (1939–2003) oli harmissaan etupihalleen pystytetystä hirvityksestä:

 

Päivä muuttui illaksi ja siiryin ikään kuin vapaa-ajalle. Kävin Munkkisaaressa erään kaverini luona ja kiinnitin taas huomioni Munkkisaarenkadun päässä oleviin taideteoksiin, joiden tekijöitä tai syytä siellä oloon en ole koskaan muistanut yrittää selvittää. Aina nähdessäni ne ajattelen tehdä asialle jotain, mutta sitten taas unohdan koko asian. Siellä ne edelleenkin olivat:

 

Sitten siirryin jo ihan kunnolla vapaa-ajalle. Vaikka olenkin nykyään – ainakin toistaiseksi – täysraitis, jotain paheellista on vielä jäljellä. Istun nimittäin yhtenä iltana viikossa varsin paheellisesti eräässä rööperiläisessä kapakassa:

Tämän kerron siksi, että yölläkään en sitten kuitenkaan päässyt taiteesta eroon. Kun puolenyön jälkeen lähdin kotiin, törmäsin Hietalahdessa muutamaan sympaattisesti humalassa olevaan taitelijaan. Yhtä heistä en ollut nähnyt pitkään aikaan, joten olinkin tosi ilahtunut. Ensin hän kuitenkin kysyi minulta, että "onko minusta tullut joku natsi". Hän viittasi badgeen, jonka oli huomannut pusakkani rintamuksessa:

 

Kerroin, että kyseessä oli virolaisen taiteilijaystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947) graafisesta vedoksesta Molotov-Rippentrop (1989) tehty tuotteistus. No, hänhän sitten pyysikin minua hankkimaan itselleen samanlaisen. Sitten hän muisteli oman Tallinnan näyttelynsä aikaisia tapahtumia 1990-luvulta. Kaikkea taidehistoriallisesti kiinnostavaa sitä Helsingin yössäkin kuulee. Ja sitten nukkumaan – 35 euroa kortilla hävinneennä.