lauantai 22. toukokuuta 2010

Luettua 25: Ilja Glazunov ja Suomi


Jari-Pekka Vanhala (toim.): Ilja Glazunov ja Suomi. Nykytaiteen museo Kiasma 2010. [Tekstit: Berndt Arell, Kari Jylhä, Jari-Pekka Vanhala]

Kun ei Nykytaiteen museo Kiasman Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely (21.5.–29.8.) jäänyt kuin vaivaiseksi hihittelyksi, olisi kunnon luettelo – varsinkin tapahtuman varsinaisena eloonjäävänä osana –  ollut tietenkin se paikka, jossa Glazunov-ilmiötä olisi voitu kunnolla avata. Ilja Glazunovin (s. 1930) taiteellista merkitystä ei varmaankaan kannata sen kummemmin arvioida – sen ns. "kaikki tietävät".
Valitettavasti luettelokin jää torsoksi. Näyttelyn kuraattorin, Kiasman entisen johtajan Berndt Arellin lyhyt esipuhe on suorastaan tyhmä. Hän muun muassa kyselee, että "kuvaako Glazunov-ilmiö 1970-luvun taidemaailmamme rakenteita laajemminkin". Ei tällä ilmiöllä ole juuri mitään tekemistä suomalaisen taidemaailman rakenteiden kanssa. Taidemaailmamme poliittiset ongelmat olivat sitä paitsi aivan toisia. Ja niitä muuten pitäisikin tutkia. Kyllä 1970-luvun taidemaailmassa tiedettiin tarkkaan, että Glazunov oli pelle ja että hovissa kyse oli sellaisesta maailmasta, jolla on taidemaailman kanssa tasan sen verran tekemistä, että jokunen muru niiltäkin pöydiltä saattoi silloin tällöin tipahtaa. 
Taidemaalari Kari Jylhältä (s. 1939) on tilattu lyhyt analyysi ajan taidepolitiikasta. Jylhähän toimi Glazunov-boomin aikoihin muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana. Ja Jylhähän käyttää tilaisuutta hyväkseen puhdistaakseen kentän ja itsensä mainetta. Hän kertoo siitä, kuinka rähmällään oltiinkin länteen. Ja esittää taustaksi oikein lukuja. Näin se muuten varmaan osittain olikin, mutta olisi ollut kiinnnostavaa nähdä vähän rohkeampi Jylhä kertomasa edes siitä, miten sinne itään oltiin rähmällään silloin, kun sitä oltiin. Tässä kohden muistutettava siitä, että niinkin myöhään kuin vuonna 1982 STS lähetti Moskovaan surunvalittelusähkeen, kun Leonid Brežnev kuoli. Tuolloin puheenjohtajana toimi muuten taidemaalari Jarmo Mäkilä (s. 1952).     
Amanuenssi Jari-Pekka Vanhala on sitten tehnyt ns. työtä käskettyä. Hän esittelee teokset ja kertoilee niiden taustoja. Vanhala on aina ollut osaava kirjoittaja ja sensitiivinen taiteenkatsoja, mutta nyt tämäkin  osuus jää valitettavasti turhaksi, sillä eihän hän oikein uskalla mitään sanoa. Jutut jäävät kaskuiluksi ja Kaarina Kivilahden iltapuvuista kertomiseksi. Ja nyt en sano enää yhtään mitään, etten suotta lietso itseäni johonkin. 
Paska kirja kummiskin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti