Paluu suomalaiseen arkeen alkaa hiljalleen. Tänään pitää itse asiassa kirjoittaa jo kolme juttua (kaksi Taiteeseen ja Ilkkaan kolumni). Eilisessä Kauppalehdessä (17.5.) julkaisitiin arvioni Kuvataideakatemian loputyönäyttelystä, jonka urheilin läpi viime tiistaina. Tilaakin oli annettu kohtuulliseti, mutta en sitten lopulta saanut mainittua nimeltä kuin kaksi taiteilijaa, vakika näitä tulokkaita olisikin kiva nostaa esiin:
Kuvan tila, maailman tila
Kuvataideakatemian lopputyönäyttely tarjoaa hyvän ja luotettavan vuosittaisen suhdannekatsauksen taiteen tilaan.
Olen jo vuosia odottanut Kuvataideakatemian keväistä lopputyönäyttelyä kasvavalla innolla. Omalla tavallaan näyttely on yksi vuoden tärkeimmistä toistuvista taidetapahtumista, vaikka mukana olisikin paljon raakaa ja osin ajatuksellisesti ehkä vähän naiiviakin. Kysehän ei myöskään ole Suomen ainoasta taideoppilaitoksesta, mutta ei sen johtoasemaa kukaan tunnu uhkaavan.
Taiteenharrastajalle näyttely tarjoaa hyvän katsauksen siitä, mikä juuri nyt on taiteessa ajankohtaista, mitkä teemat vallitsevat ja mitä tekniikoita niiden esittämiseen on kehitelty. Kysymyksiä on paljon – filosofisista aina ihan käytännöllisiin. Mikä on ihmisen ja kuvan suhde? Entä ihmisen ja tilan suhde? Ovatko video ja valokuva jo menettäneet hegemoniansa? Onko säännöllisesti kuolleeksi julistettu maalaustaide edelleenkin hengissä?
Ja onhan intressejä toki monenlaisia. Joku haluaa katsella ja nauttia. Joku haluaa oppia ymmärtämään nykyistä visuaalista kulttuuria. Joku haluaa ennustella nykytaiteen tähtiä.
Kaikille näille tahoille nyt valmistuvat nelisenkymmentä taiteilijaa tarjoavat jotain ajattelemisen arvoista ja kiinnostavaa. Näyttely myös kertoo jälleen kerran vääjäämättömästi sen, miten ahkeria ja vakavissaan nuoret lahjakkuuden lisäksi ovat.
Kuvasta maailmaan
Taidehistorian ja -teorian professori Riika Stewen on todennut, että kysymys tilasta tuntuu olevan erityisen tärkeä opiskelijoille: ”Maalaukset purkautuvat tilaksi, veistoksista tulee näyttämöllisiä kuvia, tapahtuman jälkiä.”
Toisinaan kyse on varsin intiimeistä asioista. Asta Pajunen (s. 1982), jolta on esillä yksi iso maalaus, puhuu mieluusti ”kuvan sylistä”. Voiko tällaisia motiiveita kyseenalaistaa: ”Maalaamiseeni vaikuttavat voimakkaimpina kaksi asiaa. Näistä ensimmäinen on rakkaus – kauneuden syli, johon upota ja tuntea eksistentiaalista yhteen sopivuutta maailman ja sen kokemisen kanssa. Toinen on ihmetys ajan ja tilan kokemuksesta sinänsä, kun se yhdistyy jatkuvasti uudelleen muistissa.”
Asta Pajunen ja suuri maalaus.
Toisinaan nuori taiteilija tulee suoraan työhuoneeltaan ulos maailmaan ja heittäytyy taiteen sosiaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Heidi Saramäki (s. 1979) on tuonut Sturenkadun ja Kirstinkadun kulmauksessa sijainneeseen isoon lasiboksiin Ihmepisteen, jossa hän itse tulee päivystämään mahdollisimman paljon. Paikkaan syntyy kollektiivinen animaatiopaja, johon ihmiset voivat piipahtaa ja osallistua taiteilijan kanssa teoksen jatkuvaan kasvamiseen.
Heidi Saramäki lasiboksissaan.
Ja etteikö taide olisi ihan oikeasti yhteisöllistä? Saramäki oli jo ehtinyt käydä yhden rouvan kanssa kahvilla, ja kun lähdin sieltä lyhyen vierailuni jälkeen, oli seuraava utelias jo tyrkyllä sisään. Tämä kaikki siis ennen avajaisia.
Ja kyllä: molemmat teokset käsittelevät omalla tavallaan juuri tilaa.
– Kuvan kevät Kuvataideakatemiassa (Kaikukatu 4), Kuvataideakatemian galleriassa (Kasarmikatu 44), Galleria Fafassa (Lönnrotinkatu 35 ja Lasiboksissa (Kirstinkatu 11) 12.5.–6.6.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti