Julkaistua 27 & Luettua 23: Miltei kaikki pateettiset asiantilat / Miehet puhuvat tunteistaan

Tuomo Rosenlund: Miehet puhuvat tunteistaan. Arktinen Banaani 2010. [Tekstit: Otso Kantokorpi, Tuomo Rosenlund]

Kovin kriittisesti en nyt tätä kirjaa voi kommentoida, kun itse olen johdantoesseen kirjoittanut. Mutta kai sen voin todeta, että enhän minä sitä olisi kirjoittanut, jos en olisi pitänyt projektia hauskana. Sanotaan nyt siis sitten, että tämä on ihan hauska kirja, jos ei nyt vakavuusasteeltaan ihan megasuurta taidetta olekaan. Tampereella työskentelevä Tuomo Rosenlund (s. 1976) on enemmän taidemaalari (akryyli ja öljy) kuin sarjakuvataiteilija, mutta kyllä hänen pitää varmaan olla tarkkana imagonsa kanssa, ettei joudu johonkin liian ahtaaseen lokeroon. Siitä on nimittäin vaikea päästä pois. 

Ja tällaisen jutun kirjaan kirjoitin, omakohtaisen ja mielestäni toden:

Miltei kaikki pateettiset asiantilat

Käyn terveyssyistä nykyään miltei päivittäin uimassa ja samalla myös uimahallin saunassa. Saunassa miehet eivät koskaan puhu toisilleen. Eivät edes naisista, urheilusta tai autoista, saati sitten tunteista. Saunassa on kahta puolen löylyhuonetta lauteita, joten istun alastomien miesten kanssa kasvokkain melkein joka päivä. Siinä sitä jurosti vilkuillaan toisiaan ja mietitään kuka mitäkin ja samalla aina välillä sitä, että onpas tuolla pieni kalu ja miksiköhän tuolla on noin omituinen tatuointi. Kestääköhän tuo edes löylyä yhtä paljon kuin minä? Paljon muuta ei todellisuudessa voi miettiäkään, sillä vasta pukuhuoneessa – jossa sielläkin istutaan joidenkin kanssa kasvokkain – paljastuu edes vaatteiden symboliarvon kautta jotain, johon voi liittyä tunteita tai niiden kaltaisia asioita: minä olen humanisti / sinä merkonomi, minä olen rento / sinä paskantärkeä, minulla on tyyliä / sinulla ei ole erottelukykyä näköjään ollenkaan... dikotomioiden käyttö johdattaa tunteiden ja myös arvojen maailmaan. ”Minä olen parempi kuin sinä, mutta sinä et edes älyä kadehtia minua, ja siksikin minä inhoan sinua.”

Taiteenfilosofi Richard Eldridge on todennut (Johdatus taiteenfilosofiaan, Gaudeamus 2009), että ”tunnetta ehkä pikemminkin kuvataan ja jopa teeskennellään, ei jäsennetä tai selvennetä”. Voisiko Tuomo Rosenlundin projektia Miehet puhuvat tunteistaan ajatella kuitenkin kuvaamisen sijaan juuri jäsentämiseksi ja selventämiseksi? Siltä minusta ainakin tuntuu.
On tietenkin paradoksaalista, että Rosenlundin miehet ovat selkeästi fiktiivisiä hahmoja eivätkä esimerkiksi kovinkaan paljon niiden oikeiden miesten näköisiä, joita näen päivittäin alastomina. Näin ollen Rosenlundin miesten tuottamien tunnereaktioiden ei tulisi säväyttää kovinkaan paljoa, koska eihän fiktiivisiin asioihin kannata tuhlata tunteitaan. Taiteen maailma ei kuitenkaan toimi tällaisen logiikan mukaan. Mehän todella välitämme esimerkiksi piirrettyjen viivojen muodostamista hahmoista ja tietyllä tavalla sommitellusta maalista. Tai vaikkapa henkilöistä nimeltä Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero.

Rosenlundin hahmot eivät ehkä ole totta tässä maailmassa mutta ne ovat totta jossain ns. mahdollisessa maailmassa. Ja juuri mahdollisia maailmojahan taide omalta osaltaan tutkii asettaessaan esimerkiksi kaksi erilaista asiaa vastakkain, kuten Rosenlund tekee. Tätähän on lopulta pakko tehdä myös sarjallisesti, sillä erilaisia vastakkain aseteltavia asioita on maailmassa – sekä reaalisessa että fiktiivisessä – ääretön määrä, ja lopputulos voi aina olla erilainen ja uusi. Rosenlundin projektin voisi kuvitella myös koskaan loppumattomana projektina. Siis kuvitella.

Rosenlund tekee projektissaan itse asiassa vähän samaa kuin Josef Albers teki kirjassaan Värien vuorovaikutus (Vapaa Taidekoulu 1990) laittaessaan värejä vastakkain ja laittaessaan niitä vastakkain myös monin erilaisin tavoin, muun muassa erilaista taustaa vasten. Albershan ei todellisuudessa ollut varsinainen teoreetikko, joka olisi ajanut takaa järjestelmää tai teoriaa. Hänelle väri oli ennen kaikkea psykologinen ilmiö, jonka parempi tunteminen saisi ihmiset sensitiivisemmiksi väreille ja niiden tavalle olla keskenään. En tietenkään ole ihan varma siitä, mihin Rosenlund pyrkii, mutta toisaalta ei minun tarvitsekaan. Minulla on oikeus nähdä orgaanista siinä missä hän näkee konstruktiivista ja konstruktiivista siinä missä hän näkee orgaanista. Näinhän ihmiset yleensä, ja miehet erityisesti, toimivat. Luulen kuitenkin, että Rosenlundin mielestä mieskin on värien tavoin psykologinen ilmiö.

Tunteiden kuvaaminen on miltei kaikkina aikoina ollut taiteessa arvokasta. Miksiköhän näin on, kun kuitenkin siis tiedämme, että kyse ei ole oikeasta maailmasta? David Humen mukaan (Esseitä, Vastapaino 2006) kyse on ihmisen luontaisesta myötäelämisen kyvystä, jonka avulla kykenemme voimakkaita tunteita tuntien samastumaan jopa fiktiivisen maailman hahmoihin. Humen mukaan kaunopuheisuuden – tämän voi tässä yhteydessä aivan hyvin korvata kuvataiteella – ”kiihottamat passiot ovat miellyttäviä mitä suurimmassa määrin”. Mutta kyllä tämä kaikki vaatii taiteilijaltakin aika paljon. Näin Hume: 
Kohteiden eloisan kuvailun edellyttämä kyvykkyys, taito kerätä yhteen kaikki pateettiset asiantilat, niiden järjestämisessä ilmaistu arvostelukyky: näiden jalojen lahjojen käyttö, näin väitän, yhdessä ilmaisun voiman ja puhetaidollisen kauneuden kanssa levittävät yleisössä suurinta tyydytystä ja nostattavat mitä liikuttavinta mielihyvää.  
Rosenlundilla tuntuu olevan tätä kyvykkyyttä ja taitoa järjestää erilaisia asiantiloja erilaisilla luovilla tavoilla. Hän ei ehkä ole kerännyt yhteen vielä ihan kaikkia pateettisia asiantiloja, joita tunteistaan puhuvien miesten mahdollisessa maailmassa voisi olla, mutta aika kattavasti hän on sitä jo kartoittanut. Jos jatkan vertausta Albersiin, voisin kuvitella sellaisen mahdollisen maailman, esimerkiksi taidekoulun, jossa värien vuorovaikutuksen sijaan opetettaisiin miehisten tunteiden vuorovaikutusta. Sen peruskurssin, jossa Rosenlund voisi olla tuntiopettajana, tavoitteena olisi harjaannuttaa näkemisen herkkyyttä, miehisten tunneilmiöiden tarkkaa havaitsemista ja johdattaa havaintojen luovaan soveltamiseen. Harjoitustehtävien avulla tutkittaisiin muun muassa miehisten tunteiden suhteellisuutta, tilavaikutelmia ja sointuvuutta.

Nyt ainakin tiedän, mitä huomenna mietiskelen uimahallin saunassa alastomia miehiä katsellessani.

PS. Aika hauska yhteensattuma. Minun piti viimeksi Galleria Ortonin avajaisista lähteä ajoissa pois, jotta saisin tämän johdantoesseen kirjoitettua. Tänään kirja sitten julkistettiin Galleria Uusitalolla, ja tänään olin taas avaamassa Galleria Ortonin näyttelyä.