tiistai 4. toukokuuta 2010

Julkaistua 19: On aika olla enkelten puolella

Kritiikkiportti on Suomen arvostelijain liiton ja Suomen Kulttuurirahaston yhteinen palvelu. Ja tästä on siis kyse: "Kritiikkiportti on kaikille avoin portaali suomalaisten sanomalehtien verkkosivuilla julkaistujen taidearvostelujen pariin. Sivusto tuo näkyville ensimmäistä kertaa taiteen koko valtakunnallisen kirjon taidekritiikin kautta." 
Kitiikkiporttia päätoimittaa Siskotuulikki Toijonen. Hän pyytää myös vierailevilta kirjoittajilta pääkirjoituksia Kritiikkiporttiin. 1.5. verkkosivuilla julkaistiin kirjoittamani pääkirjoitus. Yritin kirjoittaa rivien välin sekä vakavaa asiaa että vähän huumoria. Huumoria ei kukaan tule kuitenkaan huomaamaan, koska minua tullaan niiltä osin pitämään vain tosikkona. Halusin vain irvileukaisesti kerran elämässäni käyttää ilmaisua "hyvää tahtovat liberaalit", koska muistan sen niiltä vanhoilta ajoilta, jolloin politiikka jylläsi. Halusin kokeilla sen, miltä tuntuu kirjoittaa jotain sellaista. Nykyäänhän tuollainen vitsi tekee minusta kuitenkin vain "kommarin". Mutta tätähän pitää varmaan harjoitella, koska elämme vaarallisia aikoja. Muilta osin yritin kuitenkin olla vakava. On tekstissä vähän sellaista uskontunnustuksen makuakin. Joskus olen aika pateettinen.


On aika olla enkelten puolella

Kun kulttuurilla alkaa mennä huonosti, muuttuvat hyvää tahtovat liberaalitkin harmittoman hötön sijaan kuonaksi muutoksen rööreissä. Jokainen turhanpäiväinen kolumni alkaa olla liikaa.
Nyt alkaa on se aika. Suomalainen hengenelämä ei pariinkymmeneen vuoteen ole voinut näin huonosti. Ei ole mitään syytä olettaa, että kritiikki olisi tästä varjeltunut. Kulttuurin vahtikoirat ovat laiskistuneet sen etupihalla köllötteleviksi karvapallukoiksi, jotka sanovat ”minä vahdin täällä”, ennen kuin kääntävät kylkeään.
Vaihtoehdottomuuden logiikkaa on laajentunut politiikasta kulttuurin alueille. Sille kriitikotkin ovat antautuneet. ”Kun ei anneta tarpeeksi palstatilaa”, he valittavat vaietessaan niillä vähillä sanoilla, joita tarjolla on. Tähän kuoroon minäkin olen jo vuosia kuulunut. Taidegraafikot vitsailivat aikoinaan painavansa satasen seteleitä, kun he vedostivat. Minulle 1 500 merkin peruskritiikki on ollut kuin satasen seteli. Pitkään sitä ei kirjoita, mutta ei sillä kyllä pitkään eläkään. Hädin tuskin seuraavaan samanlaiseen – usein ei sinnekään asti. Näitä kritiikkejä ei tarvitse juurikaan muistella – saati että voisi ylpeillä omasta kulttuurijournalistisesta panoksestaan aikansa tärkeimpien keskustelijoiden joukossa. Tai mietiskellä koottuja kritiikkejään.
Aikansa sitä on tällä menolla nukkunut edes kohtuullisesti, mutta nyt sekin alkaa olla uhattuna. Silloin kun tarvitsisi tehdä jotakin, on vaihtoehtoja kaksi: lamaantua tai tehdä jotakin. Minä olen päättänyt tehdä jotakin. Pragmaatikkona pitää ensin todeta, niin kuin nykyään on tapana, että ”näillä mennään.” Puolustaahan sitä henkeäänkin paljain käsin, jos on tarvis.
Tein itselleni huoneentaulun:
1. Älä koskaan ole kyyninen vaikka tekisi mieli.
2. Kun sinulla on liian vähän tilaa, älä tuhlaa sitä. Täytä se johdonmukaisesti niin hyvin, että paineet sen kasvattamiseksi lisääntyvät.
3. Älä kuvittele olevasi korvaamaton. Pyri sen sijaan olemaan haluttavampi kerta kerran jälkeen.
4. Jos sinulla on aate, älä hylkää sitä, vaikka se tuntuisi institutionaalisissa puitteissaan hylkäävän sinut. Papit ja enkelit laulavat usein eri kuorossa. 
5. Muista, että kritiikki on taiteen tavoin enkelten puolella. Hyvä taide on aina kumouksellista. Niin pitää hyvän kritiikinkin olla. Affirmatiivinen mutina teoksen juurella ei sitä ole. Hyvä kritiikki ei voi matkustaa pelkästään jälkijunassa. 
Minä sanon olevani vasemmistolainen. Se tarkoittaa monia asioita, mutta ainakin se tarkoittaa sitä, että vaikka uskon vakaasti esteettisen kokemuksen olevan omanlaisensa, en koskaan ole uskonut sen olevan poikkeusluvalla irti muusta elämästä. Kirjoittaessani taiteesta minun on muistutettava tästä itseäni vähän väliä. 
Taide liittyy aina moraaliin. Jos taiteilija tutkii ”vain” kahden värin suhdetta toisiinsa, sisältyy siihen implisiittisesti ajatus, että on hyvä tutkia kahden värin suhdetta toisiinsa. Jos taiteilija haluaa, ettei hänen teoksensa symbolisoi, väitä tai representoi mitään, sisältyy siihenkin ajatus, että on jostain syystä mielekästä olla tekemättä niin. Se syy kriitikon on kyettävä löytämään ja sitä arvottamaan. Tai sitten on kerrottava rehellisesti se, miten sitä ei joskus löydykään.
Jos moraali vaikuttaa taiteeseen, niin toimii se toisinkin päin. Taiteenfilosofi Richard Eldrige on todennut: ”Ilman taidetta moraali jää joko tyhjän abstraktiksi tai sovinnaisen jäykäksi. Taiteen myötä moraalin voi ymmärtää olennaiseksi osaksi elämämme monimutkaista kudosta.” Tämän ymmärryksen lisäämisessä kriitikolla on tärkeä tehtävä. Sen voisi mukailla vaikka näin: ”Ilman kritiikkiä taide jää joko hermeettiseksi tai pelkäksi pinnaksi. Kritiikin myötä vastaanottaja voi eritellä paremmin sitä, miten moraalin voi taiteen myötä ymmärtää olennaiseksi osaksi elämämme monimutkaista kudosta.” 
Tämä tehtävä korostuu sellaisina aikoina, jolloin monimutkaisuuden rakenne sumenee ja moraali on vaarassa – esimerkiksi politiikan käytäntöjen kautta. Silloin tarvitaan liberaalin estetiikan sijaan moraalifilosofisesti valppaita kriitikoita. Se aika on juuri nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti