sunnuntai 21. elokuuta 2016

Virossa 184: Performanssia Karepalla

Viime viikonloppuna (12.8.) lähdin Roi Vaaran (s. 1953) ja Beate Linnen (s. 1967) kanssa Karepalle, noin 115 Tallinnasta itään. Siellä sijaitsee taidemaalari Richard Sagritsin (1910–1968) kotimuseo, jota ystäväni, historioitsija Teet Veispak ja hänen puolisonsa, konservaattori Hedi Kard pitävät kesäisin yllä. Siellä on järjestetty useana elokuuna performanssi- ja installaatiotapahtuma. Viime vuonna olin myös paikalla. Itse virallinen tapahtuma on nyt lopetettu – viimevuotinen oli viimeinen. Syynä julkisen tuen tipahtaminen pois. Mutta eiväthän innokkaat ihmiset osaa lopettaa. Itse asiassa vain nimi vaihtui. Nyt kyseessä oli Rahvusvaheline Juskepäev eli Kansainvälinen Juske-päivä, jolla kunnioitettiin viime vuonna edesmennyttä kollegaani Ants Juskea (1956–2016).
Menimme paikalle jo perjantaina, jotta Roi ja Beate sattoivat tutkia paikkoja etukäteen.
Elimme osin omavaraistaloudessa (merestä kalaa ja metsästä sieniä), tässä ystäväni, kuvanveistäjä Terje Ojaver (s. 1955) ja osa sienisaaliista:


Lauantaina tapahtumat aloitti Beate, joka piirsi hiiletyllä suullaan pitkää viivaa:

 
Sitten oli vuorossa Roi, joka seurasi rakettia taivaalle ja lopulta maan sisään:


  
Sitten oli vuorossa Jüri Ojaver (s. 1955), joka matkusti kumiveneellä omasta veitoksestaan merelle:



Viimeisenä performarssina Leonhard Lapin (s. 1947), joka teki pientä veneen tuunausta – maalia, olutta ja maustekilohailia:



Siim-Tanel Annus (s. 1960) näytti vielä tuoreesta jättimaalauksestaan videon:


Likipitäen täydellinen taidepäivä, jota ei lainkaan pilannut sen vaihtuminen terassilla yöksi siikoineen, sienineen ja muine herkkuineen:


Sunnuntaikin jatkui kiinnostavissa merkeissä, kun Viskiklubin puheenjohtaja, kesänaapuri Toomas Tiivel näytti Roille, Beatelle ja minulle lähialueen nähtävyyksiä ja oman sympaattisen mökkinsä.
Kävimme muun muassa täysin absurdilla Rutjan sotilaslentokentällä, jonka neukut rakensivat vuonna 1985 mutta eivät koskaan käyttäneet, koska se oli suomaalle huonosti suunniteltu:


Kiertoajelun kohokohta oli kuitenkin Viron kuuluisimman koiran hauta:


Rutjan tyhjillään olevan rajavartioaseman aitauksen sisällä lepää Dempel (myös Djoma – Dempel tulee 'demobilisaatiosta'). Kun venäläiset rajavartijat lähtivät lopullisesti Rutjasta, otettiin rajavartiokoira Dempel viimeiseen kuorma-autoon, mutta se tajusi, mistä oli kyse ja hyppäsi pois. Se jäi kylään ja jatkoi jokapäiväistä vahtimistaan. Kylän väki ruokki sitä yhdessä ja piti siitä huolta sen kuolemaan asti. Se oli kaikkien koira. Sille pystytettiin ensin kyltti, sitten kivi, ja haudan taakse istutettiin vaahtera.
Tiivel kaatoi tapansa mukaan haudalle viskiryypyn ja mekin otimme sellaisen. Hieno tarina.


***

Jos taide-elämä olisi aina tällaista, pakahtuisin onnesta.

perjantai 19. elokuuta 2016

Julkaistua 787: Backgammonin tärkeydestä

Tulin Saarenmaalta kirjoittamaan ja lukemaan Yle Radio 1 Kultakuumeen eilisen kolumnini, ja lähden kohta ihanaan pöpelikkööni takaisin. Olen kirjoittamassa kirjaa Aino Kallaksen Virosta. Jotenkin osuvasti osuin Hyperallergicin sivuilla Marina Abramovicin (s. 1946) herättämään kohuun. Tässä linkki Abramovicin omalle Fb-seinälle – kommentteja on jo 150. Osuvuus siitä, että olen kirjoittanut nuorena räyhäkkäänä antropologinalkuna Wallinista Wideriin -kirjaan (Suomen rauhantutkimusyhdistys 1984 [hitto, 32 vuotta sitten!]) artikkelin, jossa suomin Kallaksen rasistisia asenteita tämän kirjassa Marokon lumoissa (Otava 1931). Ei siis mitään uutta auringon alla.
Ja samalla tätä kirjoittaessani muistin, että olen kirjoittanut Abramovicin Kiasman näyttelyluetteloon Talon siivous – matkakaappi (1999) tekstin, jossa sivusin Sudanin matkaani. Se käsitteli jotenkin vieraan kulttuurin ymmärtämistä. En muista tekstistä mitään, mutta muistan humoristisen otsikkoni: 'Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni'. Äitini (s. 1935) ei varmaan olen lukenut sitä.
Siitäkin siis jo 17 vuotta. Alan tuntea itseni tosi vanhaksi. 

Marina Abramovic.

Backgammonin tärkeydestä

Opiskelin 1980-luvulla Helsingin yliopistossa kulttuuriantropologiaa. Oulun yliopistossa sen ala määritellään nykyään näin: ”Kulttuuriantropologia on oppi ihmisistä, yhteisöistä ja käyttäytymisen sosiaalisesta rakentumisesta eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Haluamme oppia tuntemaan ja ymmärtämään erilaisia kulttuureita ja tutkimme, kuinka kulttuuri vaikuttaa ihmisten elämään.”
 Olen keräilijäluonne ja aloin tuolloin keräillä erilaisia määritelmiä sanalle ’kulttuuri’. Niitä oli satoja. Sen olen vuosien mittaan oppinut, että käsitteenä ’kulttuuri’ on semanttisesti miltei tyhjentynyt: sitä voi käyttää mihin tahansa ja miten tahansa. 
Opiskeluaikoinani minua vaivasi se, että määriteltiin ’kulttuuri’ tai ’kulttuuriantropologia’ miten tahansa teorioissa, käytännössä kyse oli aina vieraan kulttuurin tutkimisesta. Kohteena olivat aina ne toiset jossain siellä muualla. Opiskelijan haaveena oli päästä sankaritutkijaksi johonkin eksoottiseen paikkaan – mieluummin sellaiseen, joka oli vielä vähän neitseellinen ja josta muut eivät olleet juurikaan kirjoittaneet. Tällaisessa akateemisessa ajattelussa oli jonkinlainen valuvika, jota en koskaan pystynyt ratkaisemaan. 
Yhden ratkaisuyrityksen tein. Ainoalla pidemmällä matkallani sinne jonnekin joidenkin muiden luokse päätin vaihtaa näkökulmaa. Vietin erään ystäväni kanssa kaksi kuukautta Egyptissä ja Sudanissa päämäärättömästi harhaillen. Päätin tehdä ns. osallistuvaa havainnointia tutkien salaa ystävääni ja hänessä tapahtuvia muutoksia pitkin matkaa. Tästä piti tulla graduni. Mutta eihän se tietenkään koskaan valmistunut. 
Yksi syy epäonnistumiseen oli varmaankin minussa itsessäni tapahtunut muutos. Motivaationi ”tutkia” jotain vierasta tai edes siihen vieraaseen suhtautumista katosi täydellisesti. Halusin pikemminkin vain elää sitä – ehkäpä jopa vähän edistyksellisesti tehdä sen ei-vieraaksi vain elämällä virran mukana. Tämä johtui varmaan myös matkamme tietystä eksistentiaalisesta laadusta ja metodistamme: menimme minne kulloinkin sattumalta huvitti, liftasimme esimerkiksi paikkaan jolla oli hauska nimi, polttelimme Niilin rantakuppiloissa vesipiippua ja pelasimme vanhojen äijien kanssa backgammonia. 
Tämä kaikki tulvahti mieleeni, kun toissapäivänä kansainvälisessä taidemaailmassa puhkesi kohu. Performanssin maailmantähti, serbialaissyntyinen ja nykyään New Yorkissa vaikuttava Marina Abramovic on joutunut myrskyn silmään, kun hänen myöhemmin syksyllä ilmestyvistä muistelmistaan on vuotanut julkisuuteen varhainen koevedos, joka tullaan sensuroimaan. Siitä poistetaan hänen vuoden 1979 päiväkirjoihinsa perustuva kohta, jossa hän kertoo ensimmäisestä kohtaamisestaan Australian aboriginaalien parissa. Hän kuvailee kokemustaan vertaamalla aboriginaaleja muun muassa dinosauruksiin ja kertoo heidän näyttävän kauheilta (terrible). 
Abramovic on joutunut vihan kohteeksi, ja esimerkiksi hänen Facebook-seinälleen kertyy koko ajan kommentteja, jossa häntä nimitetään muun muassa vastenmieliseksi – ja tietenkin rasistiksi. Itse Abramovic on nyt todennut, että hän arvostaa aboriginaaleja ja on heille velkaa likipitäen kaiken olennaisen taiteellisesta urastaan. Tätä eivät vihapuheihmiset halua tietenkään uskoa, ja monet heistä pitävät anteeksipyyntöä riittämättömänä. Monelle heistä ihminen on muuttumaton: kun on kerran sanonut jotain tyhmää, saa siitä kantaa leimaa koko loppuelämänsä. Tämä on aika ankea ihmiskuva. 

Lukekaa itse tästä. Klikkaamalla suuremmaksi.
  
En usko, että maailmaa voidaan muuttaa paremmaksi poliittisen korrektiuden, sensuurin ja itsesensuurin avulla. Paljon oleellisempaa on olla rehellinen ja kertoa asenteissa tapahtuvista muutoksista – ylipäänsä myöntää muutoksen mahdollisuus ja kertoa sen syistä. Jos ei nykyään epäkorrekteiksi koettuja asioita uskalleta tuoda rehellisesti esiin, emme voi ymmärtää muutosta, sen mekanismeja ja sen mahdollisuutta. 
Tajusin tänä aamuna, että tekemättä jääneen graduni aihe saattoikin siis olla varsin tärkeä. En ollut tuolloin kypsä muotoilemaan havaintojani tieteen valekaapuun, eikä minulla ollut mitään metodia. Jälkikäteen ajatellen olen vakuuttunut, että herännyt epäilyni vieraan tutkimisen hedelmällisyydestä oli oikeutettu. Vierauden käsite on murrettavissa. Minulle ja ystävälleni sen opetti backgammon. Turkkilaiset opiskelukaverini opettivat meille pelin yliopiston kuppilassa. Niilin rantakuppiloissa pääsin sen kautta kiinni vanhojen egyptiläisten äijien elämään. Oleellista oli yhteinen pelikenttä ja yhteiset säännöt, joista tuli hyvä tekosyy olla yhdessä. Jos olisin yrittänyt jutella äijien kanssa ilman mitään tekosyytä, olisi se ollut vaikeaa. Osa olisi torjunut minut, osa pitänyt hulluna. Eikä minun asenteeni heitä kohtaan olisi muuttunut. He olisivat olleet minulle kuin ylihistoriallisia hiekan peittämiä muumioita. 
En koskaan pitänyt päiväkirjaa ja kirjoittanut edellistä lausetta siihen. Haluan kuitenkin nyt sanoa, että niin ajattelin.

maanantai 8. elokuuta 2016

Julkaistua 786 & Näyttelykuvia 1041: Eräs koivu ja uimala

On ollut vähän hiljaista. Sori siitä. Ehkä syksy aktivoittaa.
Tässä kuitenkin Kusarin juttuni Suomen valokuvataiteen museon Elämän paikat -näyttelystä (27.5.–14.8). Vielä siis ehtii. Itse näyttely ei näyttelynä ollut kovin kummoinen: mekaanisesti ja tylsästi ripustettu pikkuruinen kokonaisuus, jossa kaikilla tarinoilla oli sama muoto: yksi muotokuva, yksi kuva paikasta, yksi seinäteksti ja sama kuulokkeilta kuultavana. Jotain elämyksellisyyttä ja mekaanisuutta rikkovaa siihen olisi voinut lisätä. Mutta ehkä silti ihan sama – eihän se varsinaista taidetta olekaan. Ihmiset, tarinat ja muistot ovat pääosassa. Ja itse prosessi. Tarinoihin oli helppo samastua, vaikka kyse oli vanhemmista ihmisistä. Juttuni todistakoon siitä:  
 
Eräs koivu ja uimala

Montako erityisen merkittävää paikkaa elämästäsi muistat? Mikä niistä tekee merkittävän? Minkälainen on paikka, jonne haluaisit vuosien jälkeen palata?
Lapsuuteni Alavudella Pappilan metsän reunalla oli iso koivu, jonka oksilla oli hauska istuskella, kokoontua kavereiden kanssa, osoittaa urheuttaan kiipeilemällä tai vain olla jouten ja jutella niitä näitä. Joku antoi sille oikein nimenkin: Jättiläinen. Kuluneiden kymmenien vuosien jälkeen luulin, että se on ainoa merkityksellä ladattu paikka lapsuuteni ja nuoruuteni kylästä, minne en muuten ole koskaan erityisesti tahtonut takaisin. Tämänkin sain miltei tuhottua, sillä kaikkiin paikkoihin ei näköjään kannata palata – aivan samoin kuin kaikki nuoruuden kirjatkaan eivät tunnu kestävän uudelleen lukemista. Vajaa kymmenen vuotta sitten päätin käydä katsomassa Jättiläistä. Se oli nuhjuinen ja vaikutti vielä yllättävän pieneltä – nimensä huomioon ottaen. Kai se sitten lapsena oli tuntunut jättimäisen isolta. En tuntenut sen juurella juuri mitään. 
En kyennyt aistimaan paikan henkeä (genius loci), jonka olin ennakkoon olettanut olevan vahva. Myöhemmin kuitenkin huomasin, etteivät muistot tuosta kokemuksesta silti tuhoutuneet. Käynti ei paikan henkeä vahvistanut, mutta ei se sitä poistanutkaan. Itse asiassa se tuntui elävän lähinnä vain muistoissa, ei kokemuksellisesti paikassa käydessäni. 
Jo muinaiset roomalaiset käyttivät käsitettä ’paikan henki’. Heidän mukaansa kaikella oli varjeleva henkensä, myös paikoilla. Henkeä ei tietenkään voi nähdä, mutta sen voi erilaisin tavoin tiedostaa. Paikkoihin identifioidutaan. Puhutaan lempipaikoista, rakkaista paikoista. Usein ne ovat satunnaisen henkilöhistorian myötä syntyneitä, mutta usein ne ovat myös jaettuja. Moni muukin saattaa kokea lempipaikkasi merkityksellisenä – jotkut samasta syystä, jotkut eri syystä. Kun tätä tuntemusta jaetaan muille tavalla tai toisella, saattaa paikasta tulla jättimäinen merkitysten tihentymä. 

Kirsti Kumpulassa.

Olen miettinyt Jättiläistä tänä keväänä, koska törmäsin taannoin junassa naiseen, jota en tunnistanut. Hän tunnisti minut. Hän tuli juttelemaan kanssani ja kertoi kerran istuskelleensa kanssani Jättiläisen oksilla. Kyseessä oli yli 50 vuotta sitten tapahtunut kohtaaminen. En tunnistanut naista edes hänen esiteltyään itsensä minulle. Hän oli minua vähän vanhempi, ja lapsena muutama vuosikin saattoi olla liikaa tutustumista silmällä pitäen. Vain muisto Jättiläisestä yhdisti meitä. Tuli aika veikeä olo, jota on vaikea eritellä. Ainakin paikan henki eli voimakkaasti keskustelussamme. 
 
***

Ajauduin nyt loppukesästä miettimään Jättiläistä uudelleen. Suomen valokuvataiteen museossa on parhaillaan näyttely Elämän paikat (14.8. saakka). Valokuvaaja ja sosionomi Helena Inkerin johdolla joukko helsinkiläisten hoivakotien asukkaita ja heidän läheisiään jakaa kuvin ja tarinoin muistoja elämänsä tärkeistä paikoista. Paikoista, missä he ovat kokeneet jotakin ilahduttavaa tai sykähdyttävää, jotakin ikimuistoista. On istuttu yhdessä, juotu kahvia ja katsottu vanhoja albumikuvia. Sitten lähdetty kuvaamaan paikkoja uudelleen. 
Tällaisen projektin tärkein anti lienee se mielekkyys, jota vanhenevat ja eri tavoin sairaat ihmiset saavat elämälleen ja muistoilleen. Epäilemättä jo pelkästään se, että joku on aidosti kiinnostunut, on tärkeää. Projektin myötä menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat merkityksellisesti yhteen. Myönteisiä seuraamuksia on epäilemättä monenlaisia. Osa niistä on ennustamattomia. Osa syntyy vasta vieraan ihmisen katsomiskokemuksen myötä. On sykähdyttävää olla paikan hengen kautta yhtä sellaisen ihmisen kanssa, jota ei tunne lainkaan. Kun katson kuvaa Kirstistä (s. 1933) ja kuulen – muistot voi halutessaan kuunnella kuulokkeista tai lukea seinältä – hänen muisteluksiaan Kumpulan maauimalasta, tunnen outoa yhteenkuuluvuutta täysin vieraan ihmisen kanssa. Kirsti kertoo: ”Uimalassa perheellä oli tapana levittää filtti katsomon taa ja asettua sinne piknikille. ’Evääksi tein tavallista voileipää, jossa oli päällä metvurstia ja tuoretta kurkkua. Juomana oli limpsaa.’” 
Vaikka lapsuuden metvurstin ja kurkun maku kumpuaa välittömästi muistoista, en muista Kumpulan eväitäni. Muistan kuitenkin heti sen, miten polkupyörämatka Paloheinästä Maunulan kautta Kumpulaan oli pelottava. Me paloheinäläiset oltiin vihoissa Maunulan vuokratalojen pahojen kundien kanssa. Ne saattoivat siepata kiinni kesken matkaa ja pistää turpiin. Suursuon ostarin tienoilla piti polkea vimmatusti. Kun sitten hikisenä saapui Kumpulaan, oli altaan virkistävä vesi varsin rauhoittava kokemus. Myöhemmin olen ystävystynyt yhden vanhan viholliseni, Ramin (s. 1957), kanssa. Pitääkin kerrata hänen kanssaan vanhoja kokemuksia ja jengitappeluiden paikkoja. Missä niitä kivisotia käytiin? 
 
Annikin albumikuva Ruotsissa.

Annikki (s. 1938) muistelee paikkanaan sotalapsikotiaan Ruotsissa. Seuraamus on välitön harmi siitä, että en ole tarpeeksi haastatellut isääni Vodea (s. 1935) hänen sotalapsikokemuksistaan sekä Ruotsissa että Tanskassa. Nyt yritän muistaa tämän ja yritän udella häneltä nimenomaan niistä paikoista, jotka hänen mieleensä vieraalta maalta ovat jääneet jostain erityisestä syystä elämään. 
Näin Kirstin ja Annikin muistot alkavat elää omaa elämäänsä heille vieraiden assosiaatioiden ja henkilöhistorioiden kanssa. Näin Rami, Vode ja Otso (s. 1957) ovat heidän kanssaan yhtä – paikan hengen sitomina. 
Vielä kun keksisi jonkun tavan viestiä kiitokset Kirstille ja Annikille. Ainakin lähden nyt Kumpulaan uimaan ja muistelemaan.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Julkaistua 785 & Näyttelykuvia 1040: Viileää ja tulvivaa vettä

Viime torstaina ilmestyi Kansan Uutisissa (27/16) Veden varassa -näyttelyn herättämistä ajatuksista. En ollut järin innostunut kokonaisuudesta (tosin Tammisaaren osuus jäi puuttumaan, mutta en jaksanut lähteä retkelle), mutta Rúrín (s. 1951) teos sykäytti. Ja se kai riittää.

Viileää ja tulvivaa vettä

Tuon tuostakin lukee ennustuksia siitä, että kolmas maailmansota tullaan käymään puhtaasta juomavedestä, vedenpuutteesta johtuvien kansainvaellusten ja niiden tuottamien jännitteiden, terrorismin ja konfliktien seurauksena.
Vesi on lisääntyvässä määrin ahneen kapitalismin kauppatavaraa. Nestlén tuolloinen pääjohtaja Peter Brabeck Letmathe hätkähdytti muutama vuosi sitten maailmaa esittämällä, että vesi on elintarvike, joka voidaan yksityistää ja jolle tulisi määritellä markkina-arvo. Makean veden rosvous moninaisine lieveilmiöineen on jo pitkään ollut käynnissä, mukana on Nestlén lisäksi useita jättejä kuten Coca-Cola ja Danone. Moni odottelee kauhulla kansainvälisten vapaakauppasopimusten vaikutusta pohjavesiin – eikä syyttä. 
Monet pitävät puhdasta vettä ihmisoikeutena, ja näin tarkasteltuna tilanne ei ole hyvä: Planin mukaan joka yhdeksäs ihminen on vailla puhdasta juomavettä – siis kaikkineen 663 miljoonaa ihmistä. Meillä Suomessa ihmiset käyttävät keskimäärin 150 litraa vettä päivässä – kymmenkertaisesti verrattuna Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan.
Vesi voi siis olla mitä poliittisin taiteen aihe, vaikka monelle vesi taiteessa saattaakin olla lähinnä vain viehko järvimaisema. Symbolisesti käytettynä vedestä on moneksi, ja teemat ovat olleet usein maailmaa syleileviä: luominen, syntyminen ja uudelleensyntyminen. Merien ja järvien symbolinen suunta on aina ollut kahtalainen: ne sekä erottavat että yhdistävät. Vesi on myös vaaran elementti: siihen voi hukkua tai sen varaan voi haaksirikossa joutua. Aina ei tarvitse olla kyse symboliikasta vaan raa’asta arjesta: Välimeri kuoleman merenä on viime vuosina tullut aivan liian tutuksi. Hukkuneesta pikkupojasta Alan Kurdista otetusta ikonisesta valokuvasta tuli nopeasti myös taiteen käyttövoimaa – niin hyvässä kuin pahassakin. 
Saarelaisissa on tietenkin aivan erityinen suhde veteen, ovathan he sen ympäröimiä. Näin me suomalaisetkin kuvittelemme järviemme kanssa: olemme ”tuhansien järvien maa”. Mutta aika ohueksi vesisuhteemme on tainnut muuttua. Tämän voi päätellä niinkin raadollisesta seikasta kuin hukkumisesta: islantilaiset ovat varovaisia merensä kanssa, eikä siellä juurikaan hukuta, kun taas Suomessa kesäkuukaudet vievät mukanaan kymmeniä ihmisiä.
Vapaa-ajan kalastus ja mökkirannassa läträäminen ovat ihmiselämässä loppujen lopuksi aika pientä – niin mielenterveydelle tärkeitä kuin ne voivatkin olla. Itsekin puhun kapakassa siitä, kuinka tärkeää minulle on käydä vanhempieni mökillä Merenkurkun saaristossa, kalastaa ahvenia ja tuijotella merta. Todellisuudessa paratiisi on voimassa vain viikon vuodesta, joskus ei sitäkään. Helsingin kadut määrittävät elämääni paljon enemmän.
Uskon kuitenkin, että saaressa eläminen on toista. Olen viime vuosina viettänyt aikaani Saarenmaalla ja olen huomannut, että saarelaiset pitävät itseään ihan omana rotunaan mannervirolaisiin verrattuna, ja sama toimii toisinpäin. 
Islantilaisetkin ovat saarelaisia, ja Islannin tärkein elinkeino oli pitkään kalastus ennen kuin matkailu ohitti sen vuonna 2013. Matkailukin perustuu kuitenkin pitkälti siihen, että kyse on veden ympäröimästä kaikille kaukaisesta paikasta – ja onhan siellä vielä ne geysiritkin.
Islannin jalkapallojoukkue löysi tiensä nopeasti kaikkien vähänkin jalkapallosta kiinnostuneiden – ja vähän muidenkin – suomalaisten sydämiin. Nyt olisi mahdollista löytää myös islantilainen kuvataide, sillä Pro Artibus -säätiön järjestämä ja taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihisen kuratoima vesiteemainen näyttely Veden varassa on suurin islantilaisen nykytaiteen katselmus Suomessa koskaan. Näyttely on esillä Helsingissä kahdessa paikassa – Forum Box (31.7. saakka) ja Amos Andersonin taidemuseo (12.9. saakka) – ja Tammisaaressa sekä Galleria Elverketissä (4.9. saakka) ja Villa Schildtissä (4.9. saakka) että kaupungille levittäytyneenä. 
Islantilainen kuvataide on Suomessa entuudestaan varsin tuttua. Sitä on esitellyt ansiokkaasti Pohjoismainen taidekeskus aikoinaan ja myöhemmin muun muassa Galerie Anhava. Sitä on myös hankittu julkisiin kokoelmiin, ja yksityisistä kokoelmista kannattaa mainita vaasalaisen Kuntsin modernin taiteen museolle kokoelmansa lahjoittanut Lars Swanljung, jolla on ollut lukkarinrakkautta islantilaista taidetta kohtaan.
En kuitenkaan usko, että mitään suurta islantilaisen taiteen buumia syntyy tämän näyttelyn myötä. Islantilaiset kuvataiteilijat ovat perinteisesti käsitteellisiä, vähän vaikeita ja vähäeleisiä ja heidän taiteellinen lähinaapurinsa on pitkään ollut New York, eikä kaiken tämän tuottamalla lähestymistavalla valloiteta suurta yleisöä. Islantilaiset taiteilijat ovat siihen liian viileetä (cool) joukkoa. 


On tunnustettava, että olen nähnyt vain Helsingin osuuden, mutta tällainen tunne minulle tuli. Toisinaan kannattaa kuitenkin olla tuijottamatta liikaa kokonaisuuteen ja keskittyä siihen, mikä aidosti puhuttelee. Näin minullekin kävi. Olin ensin jo vähän turtunut usein niin samalta ulkoisesti näyttävästä nykytaiteesta, mutta sitten kolahti. Vanha konkarin ja Suomessakin entuudestaan tutun Rúrín (s. 1951) tulvaa ja sen vaikutusta käsittelevä monikanavainen videoinstallaatio Flooding (2007) onnistui vaikeassa tehtävässään olla sekä yhtä aikaa älyllisesti haastava että emotionaalisesti vaikuttava ja samalla myös informatiivinen ja kantaaottava. Mielessäni väikkyy vieläkin kuva tulvassa kelluvasta linnunpesästä munineen sekä iso screen tulvaan häviävästä vesiputouksesta. Voiko vahvempia symboleita nykyisestä maailmanmenosta olla? Ja pitkät juurensa on silläkin, aina Gilgameš-eepoksesta saakka.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Julkaistua 784: Liikemies rakasti kuvataiteita

Taas piti kirjoittaa sellainen juttu, jota ei haluaisi. Mutta jonkun pitää.
Tänään ilmestyi Helsingin Sanomissa nekro ystävästäni Iso-Ekistä. Eki oli aika eksentrinen luonne, ja tarinoita oli tapana syntyä hänen ollessaan liikenteessä. Kun mainitsen tuossa nekrossa hänen tapansa kerätä taidetta, niin lisättäköön siihen kaskuksi yksi tositapaus, josta minulla on kuviakin. Eki sai ilmeisesti tarpeekseen siitä, että tallinnalaisen taiteilijan Leo Lapinin (s. 1947) nimi pulpahti aina silloin esiin jutuissamme Salven kantapöydässä, ja hän ei tiennyt koko taiteilijasta mitään. Hän sekä kiinnostui että ärsyyntyi lopulta niin paljon aiheesta, että antoi minulle tehtäväksi hoitaa Lapinin kylään Äkäslompolon mökilleen, jotta voisi tutustua häneen ja sitten lisätä häneltä jotain kokoelmaansa. Minähän tein työtä käskettyä. Kaivoin kuvat vanhasta tietokoneestani, ja selvisi, että retki oli keväällä 2006. Lapinilla oli muutamia vedoksia mukana, ja tässä Eki ja kokoelmien ensimmäinen Lapin Äkäslompolossa (perustuu muuten Leon äidin ompelukaavoihin, minkä Eki koki itselleen läheiseksi taiteenteon tavaksi):


Kun me muut menimme jo nukkumaan, Eki ja Leo jäivät terassille juomaan Kossua. Siinä he viettivät varmaankin aika korkeissa promilleissa suon reunassa koko yön – ja siis kirjaimellisesti koko yön – jutellen lähinnä isäsuhteistaan. Itse asiassa he ystävystyivät välittömästi. 
Kokoelmaanhan piti näin ollen täydentää. Pari vuotta myöhemmin olin taas kerran lähdössä Tallinnaan, ja kun Eki kuuli tästä, hän antoi minulle kohtuullisen rahatukon messiin ja käski ostaa hyviä Lapineita lisää. Tein taas työtä käskettyä, ja toin mukananani neljä grafiikanlehteä, yhden kollaasin ja yhden akryylimaalauksen. Näin jotkut keräävät taidetta. 
Ja olihan Lapin matka ystävälleni Lapinillekin hieno kokemus – hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, ja vastaanotto oli varsin lämmin: 


Ekin kämppä oli mainio, ja hän rakensi sinne myös kolmen veistoksen veistospuiston, jota ohi kulkevat hiihtoretkeläiset tuppaavat ihmettelemään. Mukana Pekka Kauhanen (s. 1954), Ukri Merikanto (s. 1950) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Tässä Eki stetsoneineen ja Kauhasen kontribuutio pöpelikössä:


Ja kun kirjoitan tekstissä muista taiteista kuten runoudesta, ei sekään ollut falskia. Vaikka Eki olikin toisinaan varsinainen äijääijä, oli hän äärimmäisen herkkä ja tunteva ja myös avoin senkin suhteen. Vanhan kansan bisnesmies osasi lukea modernia runoakin. Siitä vielä yksi tarina. Kun hän oli jo Vantaan Katriinan sairaalassa, hän tajusi, ettei ollut lukenut Pentti Saaritsan – jonka hän myös tunsi – viimeistä kokoelmaa Julkiset salasanat (2014). Kirja oli jo loppuunmyyty, mutta vaimoni onnistui paikallistamaan yhden kappaleen vantaalaisesta antikvariaatista. Minä kävin hakemassa sen ja kävin vielä Ritsan ja minun yhteisessä baarissa hakemassa Ritsalta Ekille omisteen. Sitä hän luki viimeisenä kirjanaan kuolinvuoteellaan. En tuolloin tajunnut, että kohtaaminen oli viimeinen – oli nimittäin vielä suunnitelmia. Mutta jotenkin hyvä olo tästäkin jutusta tuli. Äijä lähti taiteellisetkin saappaat jalassaan. 

Liikemies rakasti kuvataiteita

Liikemies Erkki Heikkinen kuoli vakavaan sairauteen Vantaalla 1. kesäkuuta. Hän oli 70-vuotias, syntynyt 30. Joulukuuta 1945. 
Heikkinen syntyi Lieksassa. Perhe muutti Vihtiin vuonna 1956, missä Heikkinen kävi koulunsa loppuun. Nuorukaisen ura käynnistyi autojen parissa: hän oli töissä autokorjaamossa, ajoi väliin bussiakin, mutta armeijan jälkeen rekkakuskin ura vei mukanaan – ensin Pohjoismaihin, sitten eri puolille Eurooppaa. Hänellä oli oma erikoisvalmisteinen rekka, jolla hän toi elintarvikkeita ja valokuvaustarvikkeita varsinkin Saksasta. Hän muisteli mieluusti hurjaa nuoruuttaan, ja Saksassa hän ystävystyi muun muassa Irwinin ja Vexi Salmen kanssa.

Viime kesänä olimme kolmestaan – Eki, Matti Peltokangas ja minä – tutustumassa baijerilaiseen kalkkilouhokseen. Ekillä oli jo dieetti päällä, mutta pitihän sitä välillä vähän salaatista lipsua.

Rekka vei Heikkisen 1970-luvun lopulla Irakiin, missä hän toimi Lohja Oy:n palveluksessa – virallisesti rekkakuskina mutta todellisuudessa hyvien suhteidensa ja ilmeisten liikemieskykyjensä myötä kaoottisessa maassa betonikauppoja tehden. Hän viihtyi Irakissa kuusi vuotta. 
Vuonna 1989 Heikkinen asettui paikoilleen ja perusti Helsinkiin Basok Oy:n, joka alkoi myydä rakennusmateriaaleja – ennen kaikkea Breplasta-tasoitetta, minkä avulla hän lähinnä tekikin omaisuutensa. Hän myi Basokin Teknokselle vuonna 2003. Tuolloin hän jo harkitsi eläkkeelle siirtymistä – varsinkin kun 2000-luvun alussa hankittu asunto Äkäslompolossa oli käynyt rakkaaksi, ja siellä hän viettikin miltei puolet vuodesta. Kylän väkikin oppi nopeasti tuntemaan boheemin liikemiehen, joka saattoi ajaa avoautollaan keskellä talvea susihattu päässä ja susihanskat käsissä.

Matkaa teimme viime kesänä Ekin hirvittävällä Bemarin ykköstykillä (M6). Välillä vähän hirvitti, kun Peltokangas-raukka istui pienessä takapenkin loukossa ja Eki ajoi moottoritietä 260 km/h ikkuna auki ja Nortti huulessa. Silloin tällöin pysähdyimme lepopaikoilla, ja Eki tunsi ne kaikki jo nuoruusvuosiltaan.
  
Baijerista päätimme ihan extemporena illansuussa siirtyä (400 km) Bacharachiin Ekin nuoruusvuosien ystävien viinitilalle. Näissä rakkaissa maisemissaan hän viihtyi vuosittain. Hänellä oli pienessä majatalossa vakiohuone. Viinitarhurin tytär Sabine on Ekin kummitytär, ja oli aika riemukasta, kun sukupolvenvaihdos tapahtui sattumalta juuri samana päivänä, kun saavuimme paikalle. Vasemmalta tilan väistyvä omistaja Hans-Jürgen Jost, Eki ja Peltsi.
Bacharachistakin tarinaa piisasi. Se oli yksi Ekin ensimmäisiä rekkareissuja Saksasta. Piti hakea Asbachin mainiota brändyä, ja Eki jäi sinne jumiin. Kyse oli kirjaimellisesti jumista, sillä hän oli päättänyt oikaista vuorten yli, mutta ei tajunnut, ettei pääse rekallaan vanhaan kaupunkiin tätä toista kautta sen keskiaikasen portin läpi. Puoli kylää auttoi Ekiä peruuttamaan mutkikkaita ja kapeita katuja takaisin ylärinteeseen. Jostien majatalon kohdalla loppuivat hermot, ja Eki jäi sinne yöksi, mistä alkoi elinikäinen ja kolmen sukupolven mittainen ystävyys. Sellainen Eki oli.

Heikkinen kuitenkin perusti pienemmällä valikoimalla toimivan Detox Oy:n. Sitten hän hankki valtaosan Kirjopiiska Oy:stä, joka yhdistyi Detoxin kanssa vuonna 2006 Kirjovärit Oy:ksi. Yritys erikoistui maahantuomaan ja tuottamaan maaleja, maalaustarvikkeita sekä kultaus- ja entisöintitarvikkeita. 
Heikkisen varsinainen rakkaus oli kalkki ja kalkkimaali. Jos kuulijalla oli vähänkin kiinnostusta, saattoi hän pitää ravintolapöydässäkin tunnin luennon perinteisen kalkkimaalauksen saloista.
Heikkinen harrasti kulttuuria monipuolisesti: liikematkalla Saksaan hän saattoi käydä klassisessa konsertissa samalla kun runokirja odotti jo rekkavuosilta tutun, viinitilan yhteydessä toimivan majatalon yöpöydällä.
Erityisasema oli kuitenkin kuvataiteilla. Hän keräsi intiimin taidekokoelman, jonka testamenttasi Helsingin Saskia ry:lle. Erityispiirre oli se, että hän hankki taidetta vain henkilökohtaisesti tuntemiltaan taiteilijoilta – ja heitä ravintola Salven kantapöydässä kertyi vuosien mittaan useita. Jos hän kiinnostui voimakkaammin taiteilijasta, jota hän ei tuntenut, saattoi hän antaa tehtävän tutustuttaa itsensä ko. taiteilijaan.
Tutustuminen oli helppoa: Iso-Ekinä tunnettu Heikkinen oli loistava seuramies, hyväntuulinen ja myhäilevä. Juttuja riitti yhtä lailla hurjilta nuoruusvuosilta kuin retkistä Itä-Baijerin kalkkilouhoksille.

Ekin stetson arkulla.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Julkaistua 783 & Virossa 183 & Arkkitehtuuria 59: Huomioita puhtaasta taiteesta ja likaisista rakennuksista

Kesän alussa ilmestyi suomalaisen arkkitehtuurin kaksivuotiskatsaus Finnish Architecture 2016 (Alvar Aalto Museum/Museum of Finnish Architecture/SAFA 2016). Arkkitehtuurimuseossa on vielä päällä kaksivuotisnäyttely (15.6.–2.10).
Minulta tilattiin julkaisuun artikkeli, aihe ja käsittelytapa vapaa. Tässä se suomeksi, itse kirja on ilmestynyt vain englanniksi. Mainittakoon, että käännökset kannattaa ihan oikeasti aina tarkastaa. Nyt en kiireessäni tehnyt sitä, kun juttu pintapuolisesti vaikutti hyvältä. Ilmestymisen jälkeen huomasin, että olisi pitänyt. Englanninkielisessä jutussa kerron opiskelleeni taidehistoriaa yliopistolla, mikä ei pidä paikkaansa. Olen itseoppinut (?). 
Kuvituksenkin sain valita itse, ja valitsin omia vanhoja kuviani ja annoin itselleni luvan vähän hupailla – niin kuin kirjoittajamäärittelyssäkin.

Huomioita puhtaasta taiteesta ja likaisista rakennuksista

Unelmoin koko lukioaikani tulevani arkkitehdiksi, vaikka tajusinkin, että lyhyellä matematiikalla se olisi ollut miltei mahdotonta. Se johti kuitenkin siihen, että olen koko elämäni tuntenut lukkarinrakkautta arkkitehtuuria kohtaan.
Olen pitkään toiminut ammatikseni taidekriitikkona, mutta vaikka arkkitehtuuri on esimerkiksi Helsingin yliopistossa taidehistorian opetuksessa olennainen osa, ei taidekriitikoilla juurikaan ole tapana puhua arkkitehtuurista. Arkkitehtuuri on alue, joka jätetään yleensä erikoisasiantuntijoiden vastuulle. 
Yleissivistyksellisistä syistä hankin käsikirjastooni ja luin John Summersonin (1904–1992) itsekin jo klassikoksi muodostuneen kirjan The Classical Language of Architecture (1963). Ja toki tutustuin Andrea Palladioon (1508–1580), hänen ajatuksiinsa mittasuhteista ja symmetrisyydestä.

Joka kerta, kun kirjoittaja lähtee Tallinnaan ja palaa sieltä, hän näkee Jorma Hautalan värisuunnitelman Wärtsilän telakan allashalliin (Arkkitehtitoimisto Erkko Wirkkunen, 1975).

Myöhemmin opin ajattelemaan palladiolaisesti myös tilaa rakennuksen ympärillä ja tajusin, että rakennuksia oli tarkasteltava eri puolilta – ei pelkkinä fasadeina, niin kuin maallikoilla on usein tapana tehdä, ja johon toisaalta tiivis kaupunkirakenne myös toisinaan saattaa pakottaa. Tuolloin opin ajattelemaan myös rakennusten massoittelua ja pääsin jo kuvataiteenkin äärelle miettiessäni rakennuksen mahdollista ”veistoksellisuutta”, josta vieläkin on toisinaan tapana puhua, vaikka en olekaan täysin vakuuttunut ilmaisun mielekkyydestä. 
Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteista on mielekästä puhua – enkä pelkästään siksi, että arkkitehtuuria nimitetään toisinaan suomenkieliselläkin termillä, vaikkakin enää harvemmin: se on ’rakennustaidetta’. Syy on lähinnä se kompleksinen suhde, joka ns. puhtaalla taiteella ja arkkitehtuurilla on ollut, ja joka kaikkien mahdollisten ratkaisuyritysten jälkeen on vieläkin varsin kompleksinen. Tämä suhde tuntuu palaavan sitä paitsi uuden akuutin keskustelun aiheeksi, koska ns. prosenttiperiaate on Suomessa jälleen noususuhdanteessa – siis periaate, jonka mukaan julkisessa rakentamisessa tietty rahasumma, ideaalisesti ehkä juuri tuo 1% mutta käytännössä usein paljon vähemmän, käytetään rakennukseen liittyviin taidehankintoihin. Yksi prosenttiperiaatteen ongelmista on luonnollisesti se, missä vaiheessa taide asettuu osaksi arkkitehtuuria: onko se jotain, jota tehdään yhdessä arkkitehdin kanssa, vai onko taide vain jälkikäteen hankittua pinnallista koristelua, jolla valmis rakennus somistetaan asianmukaisen tyylikkäällä tavalla. Tätä keskustelua on Suomessakin käyty ainakin 1960-luvulta saakka.
On tiettyjä tekstejä, joihin tulee palattua usein. Yksi tällainen on kuvanveistäjä Raimo Utriaisen (1927–1994) essee ’Monumenttitaiteesta’ (Taide 3/1962). Utriainen totesi muun muassa: ”Monumenttitaiteen on luotava henkinen, kohottava komponentti sille arkiselle elämänpoljennolle, joka sykkii kaupungin jokapäiväistä tarvetta palvelevan arkkitehtuurin viitoittamissa puitteissa. Ellei se siihen kykene, ilmeistä on, että  ennen pitkää arkkitehtuuri riistää monumenttitaiteen osuuden ja muuntuu tarvittaessa itse palvelemaan ko. tarkoitusperiä; pyrkiessään yhteisyöhön uuden arkkitehtuurin kanssa symbolistisena taideteoksena, joka elää pintajännitteen, muotojen vastakohtaisuuden sekä tilojensa rytmin varassa, ei monumentti voine loukata sitä kohdetta, jonka kunniaksi se on pystytetty.” Mainittakoon, että Utriaisella oli takanaan myös arkkitehtiopintoja ja että hän on yksi niistä harvoista kuvanveistäjistä, jotka Suomessa ovat aktiivisesti toimineet yhdessä arkkitehtien kanssa. Toinen tällainen oli Kain Tapper (1930–2004), mutta hänen arkkitehtuurin liittyvät työnsä jäävät selvästikin jähmeämmiksi hänen ns. vapaisiin töihinsä verrattuina.

Kirjoittaja on tehnyt Virossa arkkitehtuuriseikkailuja koko 2000-luvun ajan. Yksi merkittävimmistä kohteista on ollut Valve Pormeisterin (1922–2002) pohjoismaisesta orgaanisesta arkkitehtuurista vaikutteita saanut Kurtnan siipikarjankasvatuksen koeaseman päärakennus vuodelta 1966. Koska arkkitehtuurikokemus täydentyy vasta sisältä koettuna ja eletyksi elämäksi muuntuneena, vietti kirjoittaja hääjuhlansa tässä 1960-luvun kolhoosiarkkitehtuurin helmessä kesällä 2014.

Tuntuu siltä, että arkkitehdit ja taiteilijat eivät ole oppineet yhteistä kieltä – niin taiteilijoita kuin molemmat ovatkin ja niin pitkään kun keskusteluyhteys on ollutkin olemassa. Itsekin arkkitehtuurin kanssa monumenttimaalarina toiminut Unto Pusa (1913–1973) opetti pitkään arkkitehtejä Teknillisessä korkeakoulussa, ja hänen työtään – sekä oppejaan – piti samassa oppilaitoksessa yllä myöhemmin kuvanveistäjä Raimo Heino (1932–1995). Tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, ja esimerkiksi suomalaisen arkkitehtuurin grand old man, Markku Komonen, samaisen oppilaitoksen myöhempi arkkitehtuurin professori, kertoi minulle äskettäin asiasta keskustellessamme, että hän hakeutui opiskeluaikanaan myös Vapaaseen Taidekouluun, silloisen kuvataiteen modernismimme huippuoppilaitokseen, koettuaan tarvitsevansa lisää tietoa kuvataiteesta, minkä hän koki oleelliseksi arkkitehtiopinnoissaan.
Kaikki tämä liittyy tietysti voimakkaaseen modernistiseen perinteeseen. Palaan vielä Utriaiseen, joka vuoden kuluttua kirjoitti uuden artikkelin samalla nimellä ja samaan lehteen (Taide 3/63). Niin kuvataiteella kuin arkkitehtuurillakin on taipumus tyyliytyä ja sitä kautta ajautua stagnaatiotilaan. Utriainen otti esiin Bauhausista ja Walter Gropiuksen (1883–1969) ajattelusta ulottuvuuden, joka lienee vaipunut vähän unholaan – Bauhausinkin nyt myöhemmin ikään kuin tyyliydyttyä: ”Bauhausin olemus kehittyi alati kehittyvästä tapahtumasta, ei niinkään uuden ’tyylin’ luomispyrkimyksestä. Se noudatti orgaanista ideaa, joka saattoi mukautua alati vaihtuviin elämän vaatimuksiin ja joka ei myöskään ollut sidottu aikaan, paikkaan tai kansallisuuteen.” 
Utriainen viittasi myös kollegaansa Constantin Brâncușiin (1876–1957) ja tämän ajatuksiin pelkistämisen väistämättömyydestä: ”… siihen päädytään melkoisen varmasti, kun lähestytään esineiden, ilmiöiden olemusta, ydintä.” Tämä kaikki kiteytyy Utriaisen mukaan Alvar Aallon (1898–1976) arkkitehtuurissa: ”Katsellessaan Alvar Aallon rakennusten kolmiulotteisia julkisivupoljentoja, pintajuoksutuksia, tilojen liukuvaa suhdetta toisiinsa, massojen keskeisiä rytmijännitteitä yhtyy varauksetta käsitykseen hänen asemastaan ei ainoastaan konstruktiivisena ja orgaanisena arkkitehtinä – vaan yhtä paljon herkästi vaistoavana taiteilijana.”
Syy, miksi olen viipynyt niin pitkään historiassa, on kahtalainen. Ensinnäkin Utriaisen aloittama keskustelu on jäänyt Suomessa pahasti kesken. Toiseksi se on mielestäni sellaisenaankin vielä täysin ajankohtaista puhetta, joka on suotta unohdettu ja josta voisimme vihdoinkin jatkaa. 
1960-luvulta nykyhetkeen on toki tapahtunut paljon, ja arkkitehtuuri on kokenut erilaisia tyylejä. Postmoderni ei ehkä ensin ollut tyyli vaan historian vaiheistuksen vaatima uusi tapa ajatella, mutta väistämättä tyyliydyttään sekin on ajautunut omaan umpikujaansa tuottaen lopulta loputtoman määrän arkkitehtuuria muistuttavia epigonimaisia ratkaisuja ja päätyen siihen, jota on toisinaan ollut tapana pilkallisesti kutsua ”pohjanmaalaiseksi autokauppapostmodernismiksi”. Olen nähnyt lukuisia sellaisia rakennuksia – olivat ne sitten auto- ja huonekalukauppoja, kunnantaloja tai paloasemia.
Onpa wau-arkkitehtuurikin kuulemma jo ajautunut väistämättä historiansa loppuun, vaikka jotkut Helsingin Guggenheim-intoilijat jaksoivat vielä ennätysmäisessä – 1715 osallistujaa – kansainvälisessä arkkitehtuurikilpailussa vielä sellaista odottaa. Jo ikoniseksi muodostunut Frank Gehryn Bilbaon Guggenheim (1997) lienee kulminaatio ja cul-de-sacin viimeinen portti. Helsingin keskustelussa käsite ’Bilbao-efekti’ on kuitenkin pulpahtanut esiin tuon tuostakin. Ja oireellista kyllä: kysehän ei ole lainkaan kuvataiteesta vaan pelkästä arkkitehtuurista. Eivät ne siis vieläkään oikein tahdo kohdata toisiaan tasavertaisella maaperällä. 

Kirjoittaja harrastaa kolhoosibongailua, joka ei useinkaan ole ennakko-odotusten mukaista camphuumoria. Vilen Künnapun suunnittelema Kehran kolhoosin päärakennus (1984–90) on silkkaa metafysiikkaa. 

Olen puhunut toistaiseksi lähinnä vain muodosta, mutta en usko, että kaikista mahdollisista tyyliytymisen ja mahdollisesti vanhanaikaiseksi tulkituksi tulemisen myötä syntyneistä umpikujistaan huolimatta arkkitehtuurin muotokieli olisi kulunut loppuun – vaikka se olisikin muuttunut universaaliksi, kuten jo Gropius huomautti. Tätä seikkaa on vahvistanut esimerkiksi 2000-luvun alusta asti harrastaneeni arkkitehtoniset seikkailuretket Tallinnassa, jossa Neuvostoliiton väliintulo katkaisi kukoistavan funkisperinteen. Moni Tallinnan arkkitehdeistä on jatkanut tuota perinteitä – osin jopa taidokkaan ovelasti jo neuvostoaikana 1970-luvulla ja jalostaen sitä vielä edelleenkin. Kyse ei ole edellä viittaamastani postmodernismin kaltaisesta rappioitumisesta eikä pelkästä retrotrendistä vaan siitä, mihin Utriainenkin viittasi: oivaltavasta tavasta yhdistää konstruktiivista ja orgaanista käyttäen ehkä lisätaustana pohjoismaisen orgaanisen arkkitehtuurin taustaa, jossa yhtenä reunaehtona on kuitenkin aina ympäröivä luonto. Tämä lienee asia, joka ei vanhene koskaan.
Niinpä kuvittelenkin mielessäni uuttaa arkkitehtuurin nousukautta, jossa vertailukohta kuvataiteeseen ei olekaan pelkkä veistoksellisuus vaan pikemminkin ”veistotaiteen laajentunut kenttä”, josta taidehistorioitsija Rosalind Krauss alkoi puhua jo vuonna 1979 (’Sculpture in the Expanded Field’, October, kevät 1979). Ja kuvittelen vielä pidemmälle – osin Joseph Beuysin (1921–1986) ajatteluun ”sosiaaliseen veistotaiteeseen” liittyen – arkkitehtuurin tulevaisuutta osana sekä ympäristö- että yhteisötaidetta. Mahdollisuuksia on loputtomasti, ja wau-efektien sijaan voimmekin ehkä odottaa takaisin ihmisen kokoista ja yhteisöllisesti muovattua arkkitehtonista ympäristöä, jossa reunaehtoina on myös se kaikki tieto, mitä me fenomenologisen ajattelun – jota Suomen arkkitehtikunnan keskuudessa on propagoinut esikuvallisesti Juhani Pallasmaa lukuisilla kirjoituksillaan –  myötä olemme oppineet eletyn ja koetun tuottamasta. Ja näinhän siellä sun täällä maailmalla on alettu jo toimiakin, vaikka se ei usein ylitäkään kiiltävien arkkitehtuurilehtien julkaisukynnystä. 
Yhteisöllisyys vaatii myös nöyryyttä arkkitehdeilta ja rohkeutta maallikoilta. Nerous on jo pitkälti unohdettu asia, mutta varmaankin osin kaupallisista syistä sen on korvannut tähtikultti – niin kuvataiteissa kuin arkkitehtuurissakin, mutta eiköhän näillekin asenteille häämötä jo se väistämätön umpikuja. En minä esimerkiksi jaksaisi nähdä enää yhtään Zaha Hadid -epigonia – jos saan olla rehellinen. Niitäkin edellä mainittu Guggenheim-kilpailu tarjoili valikoimissaan.
Mutta palaan mainitsemaani yleisön rohkeuteen. Meidän on murrettava se ajattelu, että arkkitehtuuri on tekniikkaa ja taidetta yhdistäessään liian vaikea laji maallikolle ja että siitä puhuminen on jätettävä asiantuntijoille.
Palasin kouluaikojeni arkkitehtuuriharrastukseen vasta 2000-luvun alussa, jolloin aloin seikkailla Tallinnassa ja sittemmin muuallakin Virossa. Kirjoitin silkassa harrastemielessä ja samalla lomaillen kolme opaskirjaakin Tallinnaan liittyen ja päädyin siihen, että seikkailevalle turistille keskeisimmät kohteet ovat arkkitehtuuri ja baarit. Aloin myös varsinkin Pallasmaan innoittamana arvioida rakennuksia pelkän katseen sijaan menemällä sisään kaikkialle, minne vain pystyin. Halusin kokea arkkitehtuurin liu’uttaen kättäni kaiteella, nousten rappusia ja haistellen ilmapiiriä. Istuen jossain tarjolla olevassa tuolissa. Jos kyseessä oli julkinen sauna – Tallinnassa on muuten varmaankin maailman hienoin art deco -sauna – oli se toki koettava saunoen, jotta arkkitehtoninen kokemus olisi täydellinen. 

Saunan arkkitehtuuri on koettava myös saunoen, ja saunaksi Aleksander Vladovskin (1876–1950) suunnittelema art deco -tyylinen Kalma saun (1928) Tallinnassa alun perin suunniteltiinkin.

Kirjoitin ensimmäiseen kirjaani Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa (2005): ”Jos arkkitehtuuriin liittyvät kommenttini eivät aina tunnu asiantuntevilta, on kyse jokamiehenoikeudesta. Arkkitehtuuria tehdään ihmisiä varten, minäkin olen yksi heistä. Jokaisella on oikeus arvioida ympäristöään ja jokaisen meistä olisi myös syytä tehdä niin. Koska arkkitehtuuria tehdään ihmisiä varten, on myös syytä miettiä sen ihmisläheisyyttä, viihtyvyyttä, toiminnallisuutta yms.”
Yksi tapa kehittää arkkitehtuuria olisikin sen saattaminen paljon voimakkaammin julkisen keskustelun kohteeksi. Nykykuvataide on esimerkiksi lähestynyt enemmän ja enemmän ihmisten arkea, tavallisuutta, toisinaan emansipatorisena liikehdintänä marginaalien nostamisena keskiöön. Arkkitehtuuri voi ihan hyvin ottaa oppia tästä. Ja onhan näin tehtykin, mutta harvoin tällaisiakaan projekteja noteerataan näyttävästi. Kuvataiteessa ne ovat kuitenkin jopa trendikkäitä. 
Olisi ehkä vihdoinkin syytä tunnustaa, että esteettisessä mielessä kaikki on jo tehty. En usko, että olen kovinkaan paljoa väärässä kun väitän, että postmodernin vietyä muotokokeilunsa loppuun, jäljelle jäi vain pinta ja sitä kautta värit sekä uudelleen henkiin herännyt ornamentiikka, joka usein on kuitenkin vain mekaanista toistoa, jolla on taiteen kanssa varsin vähän tekemistä.
Värin uuden tulemisenkin opin ensin Virossa ja varsinkin Tallinnan laita-alueilla. Erityisesti liike- ja teollisuusalueille alkoi ilmestyä rakennuksia, joissa väri oli korvannut muodon efektinä: omituisia ja toisinaan suorastaan ällöttäviä keltaisia ja oransseja sekä iljettävän vihreitä rakennuksia. Nyt tämä sama ilmiö on rantautunut Suomeenkin. Tuoreimpana esimerkkinä juuri valmistuva Helsingin Jätkäsaari, jonne tuntuu ilmestyvän uusia riitasointuisia värejä ilman mitään kokonaissuunnitelmaa. Koen ne kaikessa näennäisessä puhtaudessaan ehkä nimenomaan likaisina. Mieleeni tulee itse asiassa antropologi Mary Douglasin käsitys liasta, joka hieman yksinkertaistaen on se, että lika on ainetta väärässä paikassa. Lika on ensisijaisesti symbolista. Taide on tietenkin ollut aina innokasta rikkomaan luokituksia ja symbolisia järjestelmiä, mutta sitä ei meille – julkisia teoksia lukuun ottamatta –  yleensä pakoteta. Lisäksi julkiset taideteokset muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi arkipäiväistyessään, mutta ruman värinen – siis yhteisöllisesti rumaksi tulkittu – rakennus ei sitä välttämättä tee, koska se dominoi paljon laajemmin ympäristöään. 
Kysyin keskustelussani Markku Komosen kanssa, että olenko mahdollisesti oikeassa siinä tulkinnassani, että kun muotokikkailujen aika oli jo päätynyt umpikujaansa, sitä jatkettiin suoraan pelkässä pinnassa – ja ilman mitään jatkumoa perinteeseen. Hän ei vastannut suoraan kysymykseeni, mutta hänen hymystään tulkitsin, että olin ainakin lähellä totuutta.
Värikin on projekti, joka kuvataiteen ja arkkitehtuurin osalta jäi Suomessa kesken. Eniten arkkitehtuurin värisuunnitelmia kuvataiteilijoistamme on tehnyt varmaankin konstruktivistiemme grand old man Jorma Hautala, muista mainittakoon ainakin Anitra Lucander (1918–2000), Timo Aalto (1941–2003), joka teki ainakin yhteen lähiöön lähinnä toteuttamattoman kokonaissuunnitelman, ja nuoremmasta polvesta ahkerimpana Markku Pääkkönen, muun muassa Männistön kirkossa Kuopiossa Juha Leiviskän kanssa. Perinne on aika kapea ja tuntuu olevan katkeamassa. Tämän perinteen haluaisin elvyttää: taidemaalarit ja arkkitehdit olisi syytä saattaa taas läheisempään keskusteluyhteyteen, varsinkin kun maalaustaidekin tuntuu alituisesta kuolleeksi julistamisestaan huolimatta löytävän jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. 
Onneksi Helsinki on kuitenkin täynnä kalkkimaalattuja taloja, jotka pintaremontin jälkeenkin istuvat yleensä väriharmonisesti yhteiseen kaupunkikuvaansa. Perinteisessä kalkkauksessa ei nimittäin voi käyttää lainkaan synteettisiä pigmenttejä, ainoastaan oksideja ja maavärejä, eikä niitäkään liikaa, joten värimaailma pysyy silmälle ja sen kautta sielulle rauhallisena. Eiköhän tätäkin perinnettä voisi elvyttää yhdessä uudemman pieninyanssisemman muotokielen kanssa – varsinkin kun kyse on sekä aikaa että ekologiaa kestävästä, luonnollisesta ja helposti ylläpidettävästä perinteestä?
Jorma Hautalan sanoin (’Yhteinen kieli taiteelle ja arkkitehtuurille’ hänen kirjoitusvalikoimassaan Pinnassa ja tilassa, 2001): ”Ympäristömme fyysisten suunnittelijoiden tulee nähdä ihminen luonnon ja historian osana.”

Kirjoittaja on helsinkiläinen kuvataidekriitikko, joka asuu onnellisena Arvo Aallon ja hänen kumppaneidensa piirtämässä 1930-luvun funkistalossa seinällään Arvo Aallon pojan Timo Aallon hieno serigrafia ja ulkoseinällään juuri uusittu klassinen maavärinen kalkkauspinta.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Julkaistua 782 & Näyttelykuvia 1039: Struktuurit ja puhtaan katseen mahdollisuus

Arkkitehti (3/16) kolahti luukusta. Siinä oli juttuni Carolus Enckellin (s. 1945) näyttelystä (6.2.–15.5.) Sara Hildénin taidemuseossa. Ja olipa hieno näyttely, yksi vuoden kohokohdista.
 
Struktuurit ja puhtaan katseen mahdollisuus

– Carolus Enckell, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 6.2.–15.5.
– Carolus Enckell. Toim. Sarianne Soikkonen. Sara Hildénin taidemuseo 2016.

Valokin on epäilemättä suhteellinen kuten väri. Sen todentamiseen tarvitaan matkustelua, sillä vasta eri leveyspiireillä koettuna ja elettynä valon suhteellisuus tulee todeksi. Tämä tiedetään modernin taiteen historiasta – muun muassa Paul Kleen (1879–1940) matka Tunisiaan vuonna 1914 oli hänelle merkittävä käännekohta: omien sanojensa mukaan vasta siellä hän löysi valon kautta värin. Aivan vastaavasti Carolus Enckellin matka Marokkoon vuonna 1972 oli merkittävä. Valon ja värin lisäksi kyse oli myös muodoista: ”Sahara-aiheisissa töissäni on pysty- ja vaakasuoriin perustuva rakennettu muotomaailma. Niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on Rothkon tapa maalata. Kysymys oli enemmän pyrkimyksestä saada aikaan hehku, joka syntyy siitä kun värin valööri ja kulööri ovat lähekkäin. Myös sakraalisuus on erittäin tärkeä osatekijä, jota aina olen jollain tavalla miettinyt. Tämä liittyy myös meditaatioon."
Lainaus avaa hyvin Enckellin metodia. Maalaustaiteen formaaliset ongelmat, taidehistoria ja laajempi kulttuurihistoria ovat aina kietoutuneet hänen työskentelyssään yhteen. Häntä on pidetty kirjallisena ja myös varsin teoreettisena maalarina, mutta työskentelyn taustana on kuitenkin usein havainto. 

Caput mortuum, 1992.

Kysymys abstraktin ja esittävän suhteista on hiertänyt taidemaailmaa yli sata vuotta, eikä se siis Enckelliäkään katsellessa unohdu. Pohjoisafrikkalaisen maton raidoitus tai seinän rappauspinta valoineen javarjoineen voi jättää taiteilijan mieleen unohtumattoman jäljen, mutta sen jäljittäminen taidehistoriallisten kerrostumien ja idiosynkraattisen henkilöhistorian läpi voi olla vaikeaa. Voi se olla turhaakin, koska ei analyysillä synteettisen taiteen mysteeriä avata.
Marokon ja muun muassa mattojen raitojen innoittamana 1972 syntyneen Koutobia-sarjan rinnalla on hedelmällistä tarkastella vuosina 1972–78 syntynyttä Nukari-sarjaa – Nurmijärveläistä esittävää kylämaisemaa eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Näennäisesti toinen esittää ja toinen ei. Ja kuitenkin ne esittävät pohjimmiltaan varsin samanlaisella tavalla.

Kesä sarjasta Nukari, 1976.

Struktuurin suhteen ne kuitenkin poikkeavat toisistaan. Maisema – vaikka se ei olisikaan täysin veduta – antaa omat reunaehtonsa ja suljetumman muodon. Raidat sitä vastoin antavat periksi tietoiselle sommittelulle: ”Huomasin, että raitojen oli mahdollista levetä pysty- ja vaakasuuntaisiksi värikentiksi, ja tätä ideaa olen koettanut jatkaa johdonmukaisesti melkein viimeisimpiin töihini saakka.” On miltei ”luonnollista”, että tämä johtaa sarjallisuuteen, joka onkin ollut Enckellille ominaista. Toimiihan havaintomaailmakin tietyssä mielessä sarjallisesti jo pelkästään päivän- ja vuodenkierron myötä, vaikka saumattoman jatkumon pilkkominen jaksoihin olisikin yhteisöllisesti sopimuksenvaraista tai sitten yksilöllisesti satunnaista. Mutta eikö kulttuurissa ole pohjimmiltaan juuri tästä kyse: sinänsä rajattoman jatkumon pilkkomisesta sekä sitä kautta väistämättä syntyvästä luokittelusta ja nimeämisestä. Yksittäisen maalauksen voi näin halutessaan nähdä nimeämistapahtumana, vaikka Enckellillä onkin tapana puhua maalauksen mykkyydestä ja ei-kielellisyydestä: ”Maalaus on ajattomuuden ilmitulema, sen sielu oleva tila ennen sanaa, mykkyyden ja hiljaisuuden kieltä, joka muuttuu runoudeksi katseessa, illuusion ja aineen väliin jäävässä tilassa.” 
Maalauksen voima lienee osin siinä, että se kykenee purkamaan ja sitten taas kokoamaan sekä luonnon että kulttuurin – mukaan lukien aiemmin tehty taide – ennalta annettuja struktuureja ja myös sekoittamaan niitä keskenään, kuten Enckell on aina tehnyt. Taide pystyy myös sekoittamaan ajan ja tilan – kuten Juha-Heikki Tihinen näyttelyn julkaisussa kirjoittaa pohtiessaan Enckellin taiteen suhdetta arkkityyppiseen arkkitehtuuriin (portit): ”Ajan tihentymä tapahtuu myös katsojan mielessä tai kokemusmaailmassa, sillä taideteoksen katsominen voi olla pysäyttävä kokemus, joka muuttaa myös kykyämme havainnoida ja nähdä, niin teokset, taide kuin maailmankin.” Juuri tästä syystä minun on vaikea nähdä Enckellin tavoin taidetta mykkänä – vaikka se katseessa runoudeksi muuttuisikin.
Olen pitkään muistanut erästä liki kahdenkymmenen vuoden takaista keskusteluani Enckellin kanssa – voimakasta erimielisyyttämme puhtaan katseen mahdollisuudesta. Aina kun näen hänen teoksiaan esillä, koen itseni voittajaksi. Näin kävi jälleen Sara Hildénillä: tiedän että olen taidemuseossa, tiedän että katson erään tietyn taiteilijan taidetta, tiedän että tuon maalauksen innoitus on syntynyt Marokossa, jossa 1970-luvulla koin samanlaisia kokemuksia kuin tekijä ja huomasin, etten kameralla pysty vangitsemaan sitä oleellista valoon ja väriin – sekä myös eksistentiaaliseen kokemukseen – liittyvää huimaavaa hetkeä, jolloin tulen varjoisalta basaarin kujalta aurinkoiselle aukiolle ja näen ympäröivän arkkitehtuurin kautta valot, varjot ja värit minulle ennen tuntemattomalla tavalla. 
Annan nyt kuitenkin vähän periksi. En edelleenkään usko puhtaaseen katseeseen, mutta teen ehdotuksen: kaikkea Carolus Enckellin taidetta voi tarkastella esittävänä taiteena, jossa aiheena on puhtaan katseen mahdollisuus. Ja koska katseella täytyy kaiketikin olla joku kohde, voi kohteiden ja niiden struktuurien varioinnilla kokeilla loputonta määrää vaihtoehtoja – tästä sarjallisuus. Enckell maalaa myös monokromaattisiksi miellettyjä maalauksia, mutta niilläkin on struktuurinsa: julkaisuun kirjoittaneen Camilla Granbackan sanoin: ”Hänen maalauksensa näyttävät yksivärisiltä, mutta ne ovat kerrostettuja maalauksia, kuullotettuja ja optisia sekoituksia.”
Enckellin maalauksissa havainto, aika, tila ja katse sekoittuvat maagisella tavalla. Hetkittäin kykenin näyttelyssä jopa unohtamaan sen, että ne olivat Enckellin maalauksia. Olin ainakin lähentymässä puhdasta katsetta.