maanantai 29. tammikuuta 2018

Julkaistua 850: Jätkäsaaren galleriakeskittymä on pelastettava!

Perustin aamulla adressin. Nyt hyvät toverit, joukolla allekirjoittamaan! Galleria Huuto, Galleria Rankka ja SIC ovat tärkeitä paikkoja stadin – ja muunkin Suomen – taide-elämälle.
Tästä linkistä suoraan allekirjoittamaan.


Jätkäsaaren galleriakeskittymä on pelastettava!

Me allekirjoittaneet vaadimme Helsingin kaupunkia ryhtymään pikaisiin toimiin Jätkäsaaren L3-makasiinista tammikuussa 2018 yllättävän häädön saaneiden taidegallerioiden toiminnan jatkuvuuden varmistamiseksi.
Makasiinissa toimineet galleriat – Galleria Huuto, Galleria Rankka ja SIC – ovat viime vuosina olleet erityisen merkittävä lisä perinteisten instituutioiden hitaammalle ja vakiintuneemmalle taidetarjonnalle. Lähellä sijaitsevan Forum Boxin kanssa ne ovat muodostaneet ainutlaatuisen taiteilijavetoisten gallerioiden keskittymän. 
Kyse ei ole pelkästään näyttelytiloista vaan kuvataidekentässä parhaillaan tapahtuvasta suuremmasta murroksesta: siitä miten ahdingossa elävät taiteilijat ovat ottaneet rohkeasti aloitteen omiin käsiinsä. Taiteilijavetoiset galleriat ovat tarjonneet varsinkin nuorelle ja ei-kaupalliselle taiteelle aivan uudenlaisia esiintymismahdollisuuksia – sekä edullisia tai kokonaan maksuttomia tilaisuuksia esitellä taidettaan. Kaikki tämä on tapahtunut varsin pienellä julkisella tuella ja pyyteettömällä talkootyöllä. 
Paloturvallisuusmääräyksistä aiheutunut vuokrasopimusten irtisanominen edustaa sitä gentrifikaatioprosessia, johon avoimeen ja elävään kaupunkikulttuurin pyrkivän Helsingin ei soisi lankeavan. Näyttää siltä, että nyt kun Jätkäsaari alkaa olla valmis, ei taiteilijoille enää olisi sijaa ”kehittyvässä” kaupunginosassa. 
Taiteilijayhteisöillä ei tule olemaan varaa maksaa remontin tuottamia mittavia vuokrankorotuksia – puhumattakaan siitä, että ne voisivat ostaa tiloja. Taiteilijavetoiset galleriat ovat kuitenkin varmin tae siitä, että uusi Jätkäsaari tulee edustamaan sellaista kaupunkikulttuuria, josta Helsinki voisi hyvällä syyllä olla ylpeä. Se on myös paikka, jonka hyvät kulkuyhteydet mahdollistavat saavutettavaa taidetta kaikille helsinkiläisille. 
Niinpä ehdotammekin, että kaupunki varmistaa gallerioille subventoidun paluun L3:een paloturvallisuusremontin jälkeen – sen sijaan että se vain löyhästi lupaisi auttaa uusien tilojen etsimisessä, kuten nyt on tapahtunut. Hinta elävän kulttuurin jatkuvuuden varmistamisesta ei taatusti ole kohtuuton.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Julkaistua 849: Kun rakenne tulee todeksi

[Blogger temppuilee, eikä suostu muutamaan fontteja ja pistekokoja haluamallani tavalla. Siksi teksti on vähän oudosti.]

Eilen oli hauska ilta. Olin mukana tekemässä Mauri Niemen taidekokoelmasta kirjaa. Eilen se julkistettiin. Toimitin kirjan ja kirjoitin johdantotekstin. Valokuvataiteilija ja graafinen suunnittelija Timo Setälä (s. 1958), jonka kanssa näitä kirjoja olen vääntänyt jo kymmeniä, antoi sille hienon ulkoasun. Illalla pidin vielä pienen puheen Maurin kokoelman kunniaksi. Oli se tavallaan minullekin juhlavaa, koska Maurin taidekipinän herätti aikoinaan isäni Voitto Kantokorpi (s. 1935), joka toimi nuoren Maurin kuvismaikkana. Toinen syy oli se, että tajusin Timolla ja minulla olevan yhteisten taidetöiden 20-vuotisjuhla. Kun aloitin Taiteessa vuonna 1998, Timo oli taittajani. Ja hommat jatkuvat. Nytkin meillä on kaksi isompaa kirjaa työn alla.
Tässä Maurille kirjoittamani teksti:


 
Kun rakenne tulee todeksi

Ensin lienee asetuttava vastustamaan Mauri Niemeä. Näin hän kirjoittaa tässä kirjassa: ”Vierastan sanan ’taidekokoelma’ käyttöä. Minusta sillä viitataan usein ohjelmalliseen kokoamistyöhön, jossa strategisesti mietittyjen ostojen kautta pyritään luomaan yhtenäinen kokonaisuus.” Onneksi minulla on vastustukselleni tueksi auktoriteetteja, joihin vedota. Tunnettu ranskalainen filosofi ja sosiologi Jean Baudrillard on todennut: ”Kokoelman järjestelmällisyys ja sarjallisuus – se, että objektit ovat yhteenkuuluvia, mutta erilaisia – erottaa sen kasasta ja varastosta.” Vetoan myös suomalaiseen keräilyn tutkijaan Ari Pöyhtäriin kun totean, että Niemen taidekokoelma on kokoelma, koska siihen kuuluvat ”objektit muodostavat yhtenäisyyden, joka perustuu tiettyyn subjektin valitsemaan kategoriaan”. Tämän kirjan ilmestyessä muistutan vielä yhdysvaltalaisen runoilijan ja kriitikon Susan Stewartin ajatuksesta: ”Esineiden lopullinen merkitys paljastuu keräilijälle vasta silloin kun ne ovat suhteessa toisiinsa kokoelmassa.” Niemi on ehkä vasta alkamassa tajuta kokoelmansa luonnetta.
”Lopullinen merkitys” on tietysti ongelmallinen ilmaisu, mutta luulen, että tätä kirjaa koostettaessa Niemelle on alkanut hiljalleen avautua ainakin osa niistä merkityksistä, joilla hänen taidekokoelmansa on hänen elämäänsä ryydittänyt.


Mauri puhuttelemassa juhlaväkeä.

Kaiken muun keräilyn tavoin taiteenkeräilynkin taustalla on monenlaisia motiiveja ja kokoelmalla monenlaisia funktioita. Taiteenkeräily myös poikkeaa monesta muusta keräilystä – muun muassa siinä, että ajatus täydellisestä taidekokoelmasta olisi absurdi. Joku voi kerätä kokoelmaansa kaikki DDR:ssä julkaistut postimerkit, mutta kukaan ei voi kerätä täydellistä kokoelmaa itäsaksalaista taidetta kautta aikain, siis vuosilta 1949–90.
Taidekokoelma on myös väistämättä henkilökohtaisempi kuin juuri mikään muu kokoelma. Taidekokoelma heijastelee keräilijän makua paljon henkilökohtaisemmalla ja syvemmällä tasolla kuin esimerkiksi kokoelma radioita tai vaikkapa sikarivöitä.
Taiteenkeräilyllä on pitkä historia. Ensimmäinen dokumentoitu taidekokoelma on yli kahdentuhannen vuoden takaa. Pergamonin kaupunkivaltion hallitsija Attalos I (269 eaa. – 197 eaa.) keräsi kreikkalaisen taiteen mestariteoksia.
Koko tunnetun historian ajalta taiteenkeräily onkin aina liittynyt rahaan ja valtaan. Kaiken mahdollisen syvähenkisen sisältönsä lisäksi taideteokseen kätkeytyy yleensä mahdollisuus joutua statussymbolin rooliin. Tähän ei myöskään koskaan tarvitse kysyä lupaa taiteilijalta.
Taide ja maku elävät tätäkin taustaa vasten oudossa kaksoissidoksessa. Maku voi olla ”henkilökohtainen”, niin kun on tapana sanoa, ja siihen usein liittyy myös ajatus siitä, että ”makuasioista ei voi kiistellä”. Tämä on täysin harhainen ajatus, koska makuasioistahan vasta kiistelläänkin. Juuri maku on yksi voimakkaimmista ja samalla vaikeimmin mitattavista ulottuvuuksista sosiokulttuurisen pääoman eli todellisuudessa yhteiskunnallisen kamppailun alueella. Hyvä taidemaku on aina ollut myös vallan väline, jonka avulla ihmisiä luokitellaan: ”Hänellä on hyvä maku”. Ja vähän abstrahoidummin: ”Hänellä on silmää.”
Vaikka makujen henkilökohtaisuutta onkin tapan korostaa, vallitsee hyvästä mausta yleensä selkeä konsensus. Tämä koskee myös taidetta. Yksityiset taidekokoelmat muistuttavat usein toisiaan. Mitä korkeammalle yhteiskunnallisessa arvoasteikossa mennään, sitä enemmän taidekokoelmatkin alkavat olla toistensa kaltaisia. Muistan elävästi, miten merkittävänä taiteenkeräilijänä tunnettu taloustieteilijä ja sijoittaja Pentti Kouri aina korosti hankintojensa perustuvan nimenomaan henkilökohtaiseen makuunsa eikä taidemaailman asiantuntijoiden näkemyksiin. Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 2009 hän sanoi: ”Tunnen hyvän taiteen, kun näen sen.” Suurin osa mahtikeräilijöistä tunnistaa hyvän taiteen kuitenkin varsin samalla tavalla. Muistan kuinka vuonna 2008 näin osan Kouri-kokoelmaa Kiasman näyttelyssä. Seuraavalla viikolla matkustin Bilbaoon ja kävin Guggenheimissa. Oli kuin olisin käynyt identtisessä näyttelyssä – samaa hyvää taidetta kuin kaikissa maailman hyvissä taidemuseoissa: Serra, Kounellis, Merz, Polke, Long jne.
Keräilyä tutkinut yhdysvaltalainen journalisti ja itsekin taiteenkeräilijä Joseph Alsop on vähän ylevästi todennut, että ”kypsää” keräily on vasta sitten, kun on alettu kerätä taidetta sen itsensä takia ja unohdettu taiteen muut mahdolliset käyttötarkoitukset.
Tätä taustaa vasten uskaltaisin väittää, että Mauri Niemi on varsin ”kypsä keräilijä”. Hän vuosien mittaan rakentanut intiimin kotikokoelman, joka ei ole sijoituskohde eikä myöskään museota varten suunniteltu monumentti Niemen taiteenrakkauden kunniaksi. Se ei ole myöskään erityistä prestiisiä tuottava, varmojen tähtitaiteilijoiden täyttämä seinärivistö – sellainen kuin joidenkin metsästäjien seiniä täyttävä sarvipäinen trofee-kokoelma.
Monumentin sijaan se on kuin tarina Niemen taidetta kohtaan tuntemasta rakkaudesta, sen kehittymisestä ja nivoutumisesta hänen omaan arkiseen elämäänsä. Se ei kerro pelkästään hänen mieltymyksistään ja maussaan tapahtuneista mahdollisista muutoksista. Se ei koostu pelkästään tiettyä tyyliä edustavista taideteoksista vaan tarinana se kertoo myös taiteilijoista, yhteisöllisyydestä ja taiteemme kentästä, jonka vaiheita ja muutoksia Niemi on monessa kulttuurialan luottamustehtävässään ollut todistamassa – ja osin myös niihin vaikuttamassa. Sen syntyhistoria ei ole systemaattinen tai johdonmukainen: siinä on sitä samaa rosoa, satunnaisuutta, ennustamattomuutta ja yllätyksiä, mitä normaalissa elämässäkin on.


***

Olen nähnyt taidekriitikon urani aikana useita taidekokoelmia. En mahda ammatilleni enää mitään, ja katselenkin kokoelmia usein kun kriitikko. Toisinaan se on helppoa. Usein tunnen olevani kuin laadukkaassa yhteisnäyttelyssä. Kokonaisuus ei useinkaan ole erityisen temaattinen, josta voin esimerkiksi poimia erikseen sitä parhaimmistoa. Temaattisia näyttelyitä tarkastellessani teokset asettuvat kuin aivan eri kontekstiin, ne menettävät yksilöllisyytensä ja tulevat osaksi jotain määriteltyä tapaa tarkastella jotain tiettyä, tarkkaan rakentunutta kokonaisuutta. Teoksia tulee arvotettua sen mukaan, mitä ne kertovat juuri tästä asiasta – vaikka ne usein kertovat kiinnostavia tarinoita myös ihan toisista asioista.
Niemen kohdalla erityisongelma syntyy vielä siitä, että – varmaankin hänen luonteestaan johtuen, mitä hän omassa tekstissään valottaa – minulle se ei paremman tutustumisen jälkeen enää olekaan ikään kuin objektiivisemmin ”Niemen kokoelma”. Siitä on ajan mittaan tullut minulle ”Maurin kokoelma”, jonka intiimiyteen tulee luonnollisesti suhtauduttua jo hieman toisella tavalla.
Maurin kokoelma on muodostunut tavallaan osin siis satunnaisesti, mutta kyllä sieltäkin temaattisia juonteita on löydettävissä. Alkuun matematiikkaa opiskellut ja sitten rakennusinsinööriksi valmistunut Mauri on tehnyt elämäntyönsä rakennusteollisuuden alalla. Ei ole siis mikään ihme, että hän on ollut aina kiinnostunut konstruktivistisesta taiteesta ja sellaisesta abstraktista taiteesta, jossa tilavaikutelmat ja niihin liittyvä problematiikka on ollut keskeisellä sijalla. Mauri itse siteeraa johtamansa rakennusliike Skanskan ensimmäisen merkittävän taidehankinnan yhteydessä kirjoittamaansa tiedotetta henkilökunnalle: ”Kujasalon viivastruktuurien edessä voi nauttia matemaattisen täsmällisyyden aiheuttamasta mielihyvästä: siitä että kaikki on kohdallaan. Samaan täydellisyyteen ja laatuun tulee meidänkin toiminnassamme pyrkiä.” 
Täsmällisyyden aiheuttama mielihyvä on kuitenkin vain osa totuutta, minkä Maurikin on oppinut huomaamaan. Kokoelman konstruktivisteja – Kujasalon lisäksi muun muassa Jorma Hautala ja Pekka Ryynänen – ja abstraktikkoja kuten Lars-Gunnar Nordström yhdistää konstruktiivisen ajattelun lisäksi voimakkaasti tietty poeettinen ulottuvuus, jota on jopa hieman vaikea analysoida. Usein se syntyy siitä, että kaikki ei aina välttämättä olekaan ihan kohdallaan. Tiedän esimerkiksi, että varsin vanhanaikaista laskukonetta ja teippiä apunaan käyttävä Kujasalo itsekin yllättyy usein omien töidensä sisällöllisistä ulottuvuuksista ja niiden tuottamista assosiaatioista ja toisinaan visuaalisista illuusioista nähtyään vihdoin työn valmiina, teipeistä riisuttuna. Kun rakenne tulee todeksi, paljastuu siitä usein jotain ennustamatonta – esimerkiksi sellaisia kauneusarvoja, joita emme olisi välttämättä edes aavistaneet.


Mauri oli Lars-Gunnar Nordströmin (1924–2014) ystävä ja edelleenkin tämän säätiön puuhamies. Tällaisia esittäviä Nordströmejä eivät kaikki ole nähneet.

Kun rakennus tulee todeksi, täyttyy se aina toiminnoilla ja elämällä. Ankarasti suunniteltu ja satunnainen alkavat limittäytyä toisiinsa, toisinaan törmätenkin ja tuottaen siten uusia ilmiöitä.
Olen tuntenut Maurin ehkä viitisentoista vuotta ja käynyt myös hänen kotonaan useammankin kerran tutustumassa tähän kokoelmaan. Pystyn tunnistamaan osan hänen mieltymyksistään ja liittämään tiettyjä taideteoksia siihen käsitykseeni hänen persoonallisuudestaan, joka väistämättä alkaa muotoutua. Kun yritän miettiä sitä vakavissani, huomaan, että kovin helppoa se ei kuitenkaan ole. Vaikeuden aiheuttajana toimivat ne törmäytykset, joita voin hänen kotonaan tarkkailla. Kuka laittaisi hillittyyn olohuoneeseensa sulassa solussa toistensa kanssa elämään Kujasalon hillittyjä mustavalkoisia konstruktioita ja Joakim Sederholmin yli metrisen peltisen ihmisfiguurin? Kuka ylipäänsä laittaisi olohuoneeseensa yli metrisen peltiveistoksen?
Maurin kokoelma on aito ja intiimi kotikokoelma, mutta se ei asu hänen kotonaan jähmettyneessä järjestyksessä luomassa puitteita ja ilmapiiriä vaikkapa illalliselle. Se elää ja muuttuu: seinänvierustoilla ja nurkissa on teoksia etsimässä paikkaansa. Bibliofiilinä ja – ja itsekin keräilijänä, siis kirjankeräilijänä – jopa vähän närkästyin, kun näin Maurin nerokkaan keksinnön: pienempiä teoksia saattoi ripustaa kirjahyllyn yksittäisiin hyllyihin roikkumaan siten, että kirjat jäivät niiden taakse piiloon. Keräilijänä minä rakastan lukemisen lisäksi kirjojen katsomista – juuri kokoelmana. Niinpä pahoitin mieleni – vaikka en kai ihan oikeasti. Pikemminkin minua hymyilytti ja muistin teoreettisen kirjoittelun keräilyn luonteesta ja sen addiktiivisista ulottuvuuksista. Tunnistin myös itseni.
Sitten menimme vielä Maurin työhuoneelle, joka sijaitsee saman talon piharakennuksessa. Ajattelen, että se on varmaankin joskus ollut työhuone, mutta vuosien mittaan siitä on muodostunut pikemminkin man cave.
Mauri voi mennä entiseen työhuoneeseensa yksin rauhassa katsomaan ja miettimään taidetta ja taiteen roolia elämässään. Joskus kaverinkin kanssa.

– Keräilyyn liittyvät sitaatit ovat kotoisin Ari Pöyhtärin mainiosta tutkimuksesta Keräilystä kokoelmaan – sosiologisia ja filosofisia näkökulmia keräilyyn (Jyväskylän yliopisto 2014).

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Julkaistua 848: Kolme kertomusta

Olen toiminut kuraattorina yli sadassa näyttelyssä. Mukana on niin isoja kuin pieniäkin – Mäntän kuvataideviikoista ja Kiasmasta aina baarinäyttelyihin. 
Nyt on käsillä yksi minulle tärkeimmistä: ystäväni Timo Setälän (s. 1958) kaksiosainen 60-vuotisnäyttely. Timo on valokuvataiteilija, mutta graafisena suunnittelijana hän on ollut 20 vuotta läheisin työtoverini. Hän taittoi Taide-lehteä sen ajan kun toimin päätoimittajana (1998–2005) ja taittaa edelleenkin. Lehden lisäksi olemme tehneet yhdessä kymmeniä kirjoja, viimeisimpänä Pirkko Nukarin (s. 1943) tuotantoa kokoava kaunokainen ja ylihuomenna ilmestyy seuraava, Mauri Niemen hienon taidekokoelman täydellinen kooste.
Timo on ollut aika huono hoitamaan valokuvataiteilijan uraansa, ja minä olen ollut aika huono manageri hänelle. Mutta nyt pannaan haisemaan! Tässä kirjoittamani Make Your Markin lehdistötiedote:

Kolme kertomusta

Valokuvataiteilija Timo Setälä täyttää 60 vuotta keväällä 2018. Tapahtumaa juhlistetaan kahdella näyttelyllä. Ensimmäinen on esillä katutaiteeseen erikoistuneessa Make Your Mark Galleryssa (9.2.–28.2.) ja toinen Galleria Ortonissa (5.3.–6.4.).


Miksi katutaiteeseen erikoistunut MYM? Aasinsiltoja ei tarvita. Näyttelyssä palaamme 1980-luvun katujen maailmaan ja rekonstruoimme Setälän kolme ensimmäistä yksityisnäyttelyä (1982, -84 ja -86) legendaarisessa Vanhan galleriassa, vieläpä vintagevedoksina. Samoihin aikoihin syntyi suomalainen graffiti, mutta tuolloin syntyi myös se uusi, nimenomaan kaduilta voimansa saanut valokuvataiteen aalto, joka vei valokuvan sittemmin nykytaiteen keskiöön. Tapahtumakulku on analoginen graffitin historian kanssa. Kun Setälä aloitti uransa, ei valokuvilla ollut mitään asiaa esimerkiksi Suomen Taiteilijaseuran järjestämiin näyttelyihin. Nykyäänhän esimerkiksi Helsingin Taidehallissa – missä Setäläkin on esiintynyt yhteisnäyttelyissä jo neljään otteeseen – voi nähdä yhtälailla graffitipohjaista tekemistä kuin valokuviakin. 
1980-luvun katukuvauksen maailmassa Setälä on melko yksinäinen poikkeus.Hän ei kuvannut levottoman fragmentaarisesti rock-maailmaa tai nuorisoa steissillä, eikä muutenkaan ihmisiä. Hän keskittyi kadun hiljaisiin hetkiin. 


Vanhan gallerian perustaja, sittemmin Suomen valokuvataiteen museon johtajana toiminut Asko Mäkelä tiivisti muistikuvansa 1990-luvun lopulla: ”Timo Setälä sai valokuviinsa nuoren sukupolven ahdistuksen lähes abstrakteina kuvina.” Helsingin Sanomien aikalaiskriitikko Anu Uimonen puolestaan kirjoitti vuonna 1982: ”Timo Setälän unen miljöö on anonyymi kivinen ahdistus, kaupunki jonka ihmisillä ei ole kasvoja eikä rakennuksia voi tunnistaa.” 
Make Your Markin näyttely on ainutlaatuinen kolmen näyttelyn rekonstruktio, jonka kautta pääsemme tutkailemaan 1980-luvun Helsingin katuja ja valokuvataiteen tuolloisen murroksen historiaa. Näyttely on tapahtuma!

Julkaistua 847: "On olemassa kolme Kemiä"

Joskos vihdoinkin yrittäisin ryhtyä päivittämään blogia taas säntillisesti? Tämä lienee toinen tänä vuonna julkaistu juttuni. Kuutti Lavosella (s. 1960), Heimo Suntiolla (s. 1955) ja Juhani Tuomisella (s. 1949) on Kemin taidemuseossa näyttely Juurien neuvomaa (9.1.–11.3.).
Äijät julkaisivat pienen luettelon ja tilasivat minulta pienen tekstin:

”On olemassa kolme Kemiä”

Mikä yhdistää Lavosta, Suntiota ja Tuomista? ”On olemassa kolme Kemiä”, sanoo Lavonen. ”Toinen on Vienan Karjalassa, kolmas kai Ruotsissa.”
Pohjoinen heitä joka tapauksessa yhdistää. Tuominen ja Rovaniemi on yhteinen nimittäjä Lavoselle ja Suntiolle. Lavonen on tehnyt väitöstyötään Lapin yliopistoon Tuomisen valvomana, ja Suntio on viettänyt aikaa Rovaniemellä Wihurin stipendiaattina. Lavonen on lisäksi viettänyt paljon lomiaan Kemissä, äidinpuoleisten isovanhempiensa luona. 

Juhani Tuominen: IV Selam, 2008.

Kolmikko piti yhteisen näyttelyn Rovaniemellä Galleria Napassa vuonna 2012. Tuolloin he ripustivat työnsä ristiin plaseeraten, välttäen pönäköitä erillisiä ryhmiä. Sieltä se lopullinen yhteys varmaankin löytyi. Löytyi teosten temaattinen vuoropuhelu, joka nyt saa jatkoa.
Ulkoisen tyylillisesti kolmikkoa ei näyttäisi yhdistävän mikään. Taidekriitikkona tivaan aasinsiltaa. Taiteilijat viittaavat tiettyyn samanlaiseen tekemisen tapaan, Suntio puhuu ”mentaalisesta intimiteetistä”. Tämän tunnistan. Jokainen heistä lähestyy innoituksen tuottamaa lähdemateriaaliaan samanlaisella ankaralla fokuksella. Tuomiselle se on jo vuosia ollut turkkilainen hauta (türbe) ja sitä kautta laajemminkin turkkilainen kulttuuri. Lavoselle innoitus löytyy barokista ja ihmiskasvoista. Suntio on ehkä kirjallisin kaikista: hänelle länsimainen ihmisen eksistenssiin keskittynyt filosofia tarjoaa loputtoman lähteistön. Kaikkien metodi kytkeytyy Suntion esiin tuomaan intimiteettiin. Teoksissa on myös aina henkilökohtainen taustavire, jota katsojan ei ehkä tarvitse tunnistaa muuten kuin kokemuksen intensiteetissä. Tuominen tulkitsee sen ”lyyrisyydeksi”, mitä en hetken mietittyäni taida vastustaa. 

Heimo Suntio: Piirtäjä, 2017. (Mallina on muuten ollut Kuutti Lavonen.)

Kolmikko istuu samaan tilaan, koska he kaikki kykenevät virittämään tilaa osin kuin musiikillisesti – lyyrisyyteen sekin saattaa viitata. Lavonen kuuntelee barokkimusiikkia, Tuomisen levylautasella saattaa soida Ercüment Batanay soittamassa tanburia, turkkilaista luuttua, ja Suntion voi tavata Musiikkitalossa kuuntelemassa länsimaista klassista – ellei hän sitten ole jazzkonsertissa.
Kuvanveistäjänä Suntiolle tila virittyy kuin luonnostaan. Lavonen ja Tuominen ovat aina ”akustisessa tilassa” metsästäessään uusia innoituksen kohteita – olivat ne sitten hautakammioita tai barokkikirkkoja. 

Kuutti Lavonen: Parisiana, 2012.

He kaikki puhuvat totta, mutta he eivät tee sitä väitelausein. He koskettavat syvempiä totuuksia. Hyvät taiteilijat puhuvat totta valehdellessaankin – tai ollessaan väärässä. Kotona tarkastan karttapalvelusta Kemit. En löydä sellaista Ruotsista. 

***

Istuin Heimon ja Kuutin kanssa Tin Tin Tangossa 15.12. Rovaniemellä asuvan Jussin kanssa puhuin samana iltana puhelimessa. Kaikki ovat humoristisempia kuin pärstästä voisi päätellä.

torstai 18. tammikuuta 2018

Haiku ja opetus

Tein Facebookiin aamulla riemukkaan postauksen. Laajennan sitä tännekin. (Sorry, että en taas ole jaksanut päivittää, mutta harkitsen vielä tapojeni parantamista.)

HAIKU KRITIIKIN TULEVAISUUTENA?

Tuossa taannoin tuskailin täällä kahden 1500 merkin kritiikin kirjoitettuani tilanpuutteen aiheuttamaa uhkaa mielekkäälle sanomiselle. Kirjoitin silloin kummastakin näyttelystä vielä lisäkritiikit haikun muotoon. Vähän vihaisena vitsinä. Se oli oikeesti aika nasta ja herättävä kokemus.
Eilen olin Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelman opiskelijoille puhumassa taidejournalismista – pälätin kolme tuntia putkeen yhden röökitauon pitäen. Lopussa halusin vähän kiusata opiskelijoita ja järjestin poetry slamin – siis liverunouskilpailun. Laitoin kaikki kirjoittamaan nopesti valokuva-aiheisen haikun ja skabaamaan sitten esityksillään (puolet aina vuorollaan tuomareina, pisteet 1–10 desimaaleineen). Ja molemmat paikalla olleet lehtoritkin pakotin mukaan. Heli Rekula ja Hanna Weselius eivät epäröineet lainkaan ja selvisivätkin hienosti. Toki oppilailleen häviten.
Kirjoittamiseen annoin aikaa sen verran, että käyn alhaalla nopealla röökillä. Häkellyttävä kokemus. Kaikki kirjoittivat käsittämättömän hyviä haikuja.
Silkkaa viihdettä tämä ei ollut, sillä olin juuri korostanut, että esimerkiksi peruskriitikin kuolinkouristuksissa kannattaa miettiä erilaisia kirjoittamisen lajeja sekä niiden sekoittamista ja varioimista. Haikua kirjoittaessa joutuu tiukoissa rajoissa miettimään sanoja, niiden soundaamista, konnotaatioita ja piilomerkityksiä. Siis kaikkineen kelle tahansa kirjoittajalle hyvä harjoite.
Yksi opiskelijoista, Veera Konsti, teki ihan käsittämätömmän suorituksen. Hän kirjoitti nopean röökini aikana peräti viisi haikua. Mukana oli instituutiokritiikkiä ja huumoriakin.
Tässä Veeran setti:

aihepiirinä
nykyvalokuvassa
lähinnä metsä

en oikein jaksa
alastonta selkääni
kääntää kuvalle

taas siellä mennään
piilossa pusikossa
nuori tyttönen

punainen vaate
liike-epäterävyys
herättää tunteet

Johanna Oras,
neuvoisitko minua
rahanteossa?

On tää opettaminen aika nastaa, vaikka ikä alkaa painaa. Kolmen tunnin tosissaan framilla olo vie nimittäin kaikki voimat ihan totaallisesti, enkä jaksanut illalla tehdä enää mitään. Mutta odotan jo innolla ensi viikon keikkaa landella.

***

Jaettuani yllä olevan Facebookissa, sinne tuli paljon tykkäyksiä ja kehuja, muun muassa suuresti kunnioittamaltani Karri Kokolta. Itse asiassa juuri Kokon reaktio aiheutti sen, että viestin Weseliukselle. Pyysin saada loputkin, jotta voisin julkaista ne täällä. Ja näinhän tapahtui. Korostan vielä, että kaikki nämä ovat syntyneet yhden tosi nopean tupakkatauon aikana. 
Taidan kehitellä tästä jatkossa opetusmetodia. Hieman sentimentaalisesti: "Rakastan tätä työtä."

Kirjoittava taiteilija II -kurssilla 17.1.2018 kirjoitetut valokuva-aiheiset haikut 

katson toisaalle
rajaan ajatukseni 
neliömuotoon

Pauliina Heinänen 

valon häivähdys
sana ei ehdi väliin 
jälki hälvenee 

Aleks Talve 

kuvan tyhjyys
valotettua todellisuutta 
vai näkymätöntä 

Ville Kumpulainen 

valot raameissa
valuvat Barbababat
onneksi maksoit

Karoliina Paappa 

näenkö ajan 
hitaasti, oikeasti
kun valokuvaan 

Ulla Kudjoi 

kohta jossa saa
kulkea ilmansuuntiin
ääri kurotus

kohta sielläkään
ei ole mitään syytä
hengittää olo 

valon kurotu
aineen ylitys kohtiin
ilmaston nytkäys

Noora Sandgren

päivän valoisuus
muisto on mahdollisuus
pimeä hetki 

Ulla Kokki

lammen pinnalla
lumpeiden alta kuultaa
päivän valo 

Heli Rekula 

valokuvauksen
fokuksen ja rajauksen  
yli lintu lens

Hanna Weselius

maanantai 4. joulukuuta 2017

Julkaistua 846: Museot eivät saisi toimia markkinoinnin välineenä

Tällainen julkaistiin tänään Hesarissa. Ja jos Kansallismuseo vastaa, että kyseessä ei ole Mattelin tuottama näyttely, mainittakoon että he ovat jälkikäteen muuttaneet ensimmäisen tiedotteensa tekstiä. Ja ihan sama: jos välissä onkin yksi tuottajataho lisä, on kyseessä siltikin de facto Mattelin näyttely. Pelkästään se, että museo menee muuttamaan tiedotetekstiään, kertoo heidän tajunneen iskeneensä kätensä johonkin. Tuottaja 24 Ore Cultura on sekin iso bisnes – ei tutkittuja näyttelyjä tuottava kulttuuri-instituutio. Se ei ole kansallimuseon arvoinen yhteistyökumppani.

Museot eivät saisi toimia markkinoinnin välineenä 

Olen koko 2000-luvun ajan seurannut huolestuneena kehityskulkua, jonka myötä museot antavat tilaa markkinavetoiselle näyttelytoiminnalle. Tulos muistuttaa usein enemmän messuja kuin museoammattilaisten kokoamia tutkittuja näyttelyitä. Usein yhteistyökumppani on ylikansallinen jättiyritys, jonka resurssit yltävät vaivatta näyttävään ja yleisöä kosiskelevaan tulokseen. Kehityskulku vähentää riskinottokykyä ja siirtää marginaalia kauemmas marginaaliin. Yleisönkin epäilemättä kaipaamia yllätyksen mahdollisuuksia se ei juurikaan tarjoa.
Tuoreimman tapauksen tarjoaa Suomen kansallismuseo, joka juuri ilmoitti järjestävänsä ensi keväänä suuren Barbie-näyttelyn Barbie – The Icon. Näyttelyn on tuottanut kyseisiä nukkeja valmistava lelualan jättiyritys Mattel Inc. 


Barbie on kulttuurihistoriallisesti merkittävä ja kiinnostava ilmiö. Se on ikonisuudessaan myös ilmiö, joka on esimerkiksi tuottanut runsaasti taideteoksia. Näistä osa on varsin kriittistä ja kantaaottavaa taidetta, muun muassa erilaisten parodioiden muodossa. Tässäkin suhteessa Barbien kulttuurihistoriallinen merkitys on kiistaton. Niitä on siis syytä esitellä museoissa.
Paheksun kuitenkin nykyistä tapaa, jossa tuotantoyhtiöt ja yritykset päästetään kontrolloimaan lopputulosta. Jokaisella isolla firmalla on tunnetusti käytössään iso joukko sopimusjuristeja. He osaavat laatia näyttelysopimuksiin pykäliä, joilla varmistetaan se, että tuotteita ei esitellä heidän mielestään kyseenalaisessa valossa. 
Kävisin mieluusti katsomassa Barbie-näyttelyä, jonka olisi laatinut osaava museohenkilökunta ja jossa Barbien kulttuurihistoriallista merkitystä olisi haarukoitu eri näkökulmista, myös kriittisesti esimerkiksi feminismin ja naiskuvan kautta. Nyt tällaista ei tule olemaan tarjolla – vaikka sitä varmaankin yritetään paikata joillain keskustelutilaisuuksilla, jotka tuovat kritiikin lähinnä eleenomaisesti esiin.
Koen tällaiset näyttelyt ainoastaan markkinointi- ja messutapahtumina, joilla lopultakin vain vahvistetaan yritysten pyrkimyksiä. Tämä ei voi olla julkisin varoin ylläpidettyjen valtakunnallisten ja kunnallisten kulttuuri-instituutioiden tehtävä.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Julkaistua 845 & Näyttelykuvia 1069 & Virossa 191: Mistä ja miksi taiteessa kilpaillaan

Nöyrä anteeksipyyntö jälleen blogin päivittämättömyydestä. Loka- ja marraskuukin tuossa jo vierähtivät. Työpaineet ovat hieman hellittäneet, joten yritän ryhtyä hiljalleen hilloamaan tänne väliin jääneitä tekstejä. Tässä kuitenkin tuorein, tallinnalaisessa Sirpissä toissapäivänä ilmestynyt juttuni Ars Fennica -näyttelystä.  Se on jo kaikkineen kuudes juttuni Sirpissä. Sallikaa pieni ylpeys.
Esitän myös anteeksipyyntöni taiteilijoille siitä, että he jäävät jutussa niin pienelle tilalle. Toimeksianto nyt vain oli tällainen: piti puhumani enemmän palkinnoista yleensäkin ja vertalla Viron ja Suomen tilannetta. Mutta hienoa työtä olitte tehneet.

Mistä ja miksi taiteessa kilpaillaan?

Ars Fennica 2017, Kiasma, Helsinki 13.10.2017–18.2.2018

Olen 20 vuotta ollut päätoiminen taidekriitikko, ja saan seurata taide-elämää päivittäin. Olen saman ajan harrastanut aktiivisesti virolaista kulttuuria ja matkustellut Virossa paljon. Silti pysähtyessäni joskus miettimään edes pinnallisten tietojeni määrää huomaan, että tiedän palkittujen ja menestyneiden virolaisten nimiä todennäköisesti enemmän urheilusta kuin kuvataiteesta. Kultamitalisti Erki Noolin saavutukset ovat todellisuudessa minulle tutumpia kuin vuoden 2011 Köler Prize -voittajan Jevgeni Zolotkon saavutukset. Vähän hävettääkin todeta näin.
Suurin osa ystävistäni ja tuttavistani on taiteilijoita. Arkisissa keskusteluissamme sivuamme toisinaan taidepalkintojakin – varsinkin Ars Fennican aikaan. Vähintäänkin esitämme voittajaveikkauksia. Vähän sellaista kapakkaviihdettähän se kuitenkin on. On silti tunnustettava, että en muista yhtään kapakkakeskustelua, jossa olisimme kiihkeästi olleet mitään mieltä Turner Prizesta, vaikka se onkin ehkä maailman merkittävin taidepalkinto. 
Taiteilijoiden kanssa käytävät keskustelut taidepalkinnoista ja -kilpailuista päättyvät yleensä siihen, että kaikki toteavat kilpailemisen taiteissa mahdottomaksi ja tarpeettomaksi, jopa idioottimaiseksi tai vastemieliseksikin. Jostain syystä tämä ei koske musiikkia. Esimerkiksi Sibelius-Akatemian kansainvälinen Maj Lind -pianokilpailu herättää aina runsaasti kiinnostusta ja saa osakseen lähinnä sympatiaa. Tai onhan yksi syy luonnollisesti selvä: kilpailijat esittävät samoja biisejä, jolloin vertailu on ikään kuin luonnollista ja ehkä mahdollistakin. Kuvataiteissa näin ei ole.

Maija Blåfield (s. 1973), Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä, 2017, still elokuvaprojisoinnista.

Kilpaileminen nykykuvataiteissa on siksikin ongelmallista, että pelkät tekniikat ja materiaalit ovat lisääntyneet ja muuttuneet koko ajan. Kuinka vertailla mielekkäästi keskenään veistosta ja videoteosta? Miten vähäeleinen käsitetaideteos ja barokkisen rönsyilevä maalaus asettuvat suhteessa toisiinsa? Kai jokaisen järkevän taideihmisen on yksinkertaisesti myönnettävä, että tehtävä on mahdoton. 
Mutta on taidekilpailuilla ja merkittävillä taidepalkinnoilla ainakin yksi ulottuvuus, jota ei kannata aliarvioida. Kulttuurijournalismin henkilöityessä ja viihteellistyessä taiteesta edes kirjoitetaan julkisuudessa, kun isoja palkintoja jaetaan. Tämä seikka esimerkiksi unohtui silloin kun Helsingin juhlaviikkojen Vuoden taiteilija -palkinto näyttelyineen lopetettiin. Vuonna 1971 alkanut perinne oli 1990-luvulle saakka ehkä tärkein vuotuinen kuvataideuutinen, joka sai mediassakin osakseen laajan huomion. Kuvataide oli kerrankin näyttävää uutismateriaalia, joten koko taidekenttä ja sen olemassaolo saivat ainakin kerran vuodessa osakseen laajemman yleisön huomion. Palkintojen ja kilpailujen merkitystä voi testata pohtiessaan omaa arkeaan ja tietämystään muiden maiden taide-elämästä. Minä esimerkiksi olen Turner Prizen ansiosta kohtuullisen tietoinen Britannian taide-elämästä, koska olen seurannut palkinnon herättämiä taidekeskusteluita jo vuosia – varsinkin The Guardianin palstoilta. Samanlainen kokemus minulla on Virosta, jossa Köler Prize on – ainakin minun mielestäni – noussut nopeasti tärkeimmäksi virolaiseksi taidepalkinnoksi. Ihan konkreettisesti: olen tehnyt kaksi kertaa matkan Tallinnaan pelkästään katsoakseni Köler Prize -näyttelyn ja kirjoittaakseni siitä Taiteeseen. Köler Prizen ansiosta Viron taiteen tuntemus on siis selvästikin lisääntynyt Suomessa.

Pekka (s. 1980) ja Teija Isorättyä (s. 1980), Nature Morte, 2017, mekaaninen installaatio, yksityiskohta.

Intervention kaltainen Köler Prize on siitäkin nerokas palkinto, että EKKM on osannut yhdistää siinä rosoisen avantgarden ja elitistisen establismentin. Se on itse asiassa malliesimerkki appropriaation voimasta, vaikkapa siitä miten vihollinen voidaan lyödä ottamalla sen omat keinot käyttöön. 
Ars Fennica on puolestaan puhtaasti establismentin palkinto. Sen voima on rakentunut alusta lähtien rahan voimaan. Tänä vuonna palkintosumma on 40 000 euroa. Tämänkokoisesta vuosiansiosta suurin osa taiteilijoista voi vain haaveilla – vaikka päällisin puolin menisikin hyvin. Empiirisen tutkimuksen mukaan joka kolmas suomalainen kuvataiteilija alittaa EU:n pienituloisuuden rajan, joka esimerkiksi Suomessa vuonna 2014 oli 1190 euroa kuukaudessa.
Pelkällä rahalla Ars Fennicaa ei kuitenkaan ole rakennettu. Palkintolautakuntaan on aina osattu valita sekä osaavia taideihmisiä että itse taiteilijoita. 

Perttu Saksa (s. 1977), Swallow, 2017, diasec.

Tämänvuotiseen palkintolautakuntaan ovat kuuluneet puheenjohtajana säätiötä edustava toimitusjohtaja Leena Niemistö, Kiasman johtaja Leevi Haapala sekä taiteilijat Jussi Kivi (vuoden 2009 voittaja) ja Elina Merenmies (vuoden 2007 ehdokas). Palkinnon saajan valitsee Stedelijk-museon juuri eronnut johtaja Beatrix Ruf Amsterdamista. Palkinnon valitsijan valinta lienee se strategisesti tärkein asia, joka lisää palkinnon merkittävyyttä ja myös mahdollista kansainvälistä näkyvyyttä. Ars Fennicassa tämä on oivallettu jo varhain. Tämän vuoden diktaattori Ruf tuotti tosin varmaan pientä päänvaivaa jouduttuaan negatiivisen kohun jälkeen eroamaan Stedelijkin johtajan paikalta. Hyvällä syyllä voi epäillä, että aivan liian monessa kansainvälisessä tehtävässä olevalla Rufilla tuskin on todellisuudessa paljoakaan aikaa tai halua paneutua Ars Fennica -ehdokkaiden tuotantoon. Tämä ei tietenkään vähennä hänen pelkän nimensä tuottamaa strategista imagoarvoa. Todellisuudessa kuka tahansa ehdokkaista on hyvä valinta, eikä päätöstä ole vaikea tehdä vaikka nopeasti. Ei siitä mitään porua synny. Oikeat perusteet löytyvät helposti, pelkällä rutiinillakin. 
Yhdessä strategisessa mielessä Ars Fennica on epäonnistunut: ehdokkaiden valinta on ollut historiaa tarkastellen horjuvaa. Vuonna 1991 perustetun palkinnon ehdokkaiksi otettiin vuonna 1993 myös pohjoismaisia taiteilijoita. Seuraavana vuonna laajennettiin Pietariin ja Baltiaan, jolloin virolaisetkin pääsivät hyötymään: mukana olivat Jüri Okas ja Leonhard Lapin. Vuonna 1998 palattiin Pohjoismaihin, jolloin ruotsalainen Peter Frie voitti palkinnon. Vuonna 2000 vuorossa oli islantilainen Hreinn Fridfinnsson. Vuonna 2008 pääpotin vei baltialaisten joukosta virolainen Mark Raidpere, jonka palkitsi kansainvälisen kuraattorimaailman supertähti Hou Hanru. Vuonna 2013 palkinnon voitti tanskalainen Jeppe Hein. Vuodesta 2014 kaikki ehdokkaat ovat olleet suomalaisia, ja strategisesta heikkoudesta kertoo vaikkapa se seikka, että minä päätoimisena taideammattilaisena en esimerkiksi tiedä sitä, ovatko pohjoismaiset, baltialaiset ja Pietarin alueen taiteilijat mahdollisesti jatkossakin mukana. Sitä eivät myöskään kerro säätiön kotisivut. Palkinto ei siis tässä suhteessa ole profiloitunut kovinkaan tarkasti.

Kari Vehosalo (s. 1982), Three Figures On A Stage, 2017, öljy.     
  
Palkinnot ovat keskeisimmän taideyleisön mielestä siis sekä tavallaan tyhmiä että tavallaan varsin tarpeellisia. Taiteelle ja taiteilijoille niistä on kuitenkin kiistatonta hyötyä. Tosin luulen, että monelle taiteilijalle se on vain väliaikaista julkisuutta ja hieman lisäresursseja. Suomen taidemaailma on onneksi niin vaatimaton, että taiteilijan ei voi katsoa palkinnon myötä nousevan jollekin ”uudelle ja korkeammalle tasolle”. Kyllä kaikki tuntemani suomalaiset voittajat ovat pysyneet omina itsenään. 
Yksi hyöty yleisölle on tietenkin se, että ehdokkaiden yhteisnäyttelyt ovat tarjonneet pääsääntöisesti hyvää ja kiinnostavaa sekä ajankohtaista taidetta. Niin nytkin. Vaikka mitään kattavaa katsausta suomalaisen nykytaiteen tilasta ei edes voi olla tarjolla, nostaa tämä hypetys edes taiteilijoille tärkeitä teemoja julkisuuteen. 
Lohduttavaa on myös se, ettei mitään väkinäistä vuoropuhelua synny tai ole edes yritetty synnyttää. Kaikille taiteilijoille on tarjolla oma tilansa, eikä muista ole tarvinnut välittää. 


Camilla Vuorenmaa (s. 1979), Kammio, 2017, maalaus ja kaiverrus mäntyliimalevylle, yksityiskohta.

Minulle kävi tänä vuonna harvinaisesti niin, että vaikka kaikki taiteilijat ovat kovin erilaisia, pidin kaikkien ehdokkaiden töistä – oikeinkin paljon. Maija Blåfieldin episodielokuva on lumoavan absurdi dokumenttikooste ihmiselämän uskomattomista ulottuvuuksista. Lisäksi tajusin yhden minulle uuden ulottuvuuden ja myös taidon: Blåfieldin oma kertojan ääni nousee vangitsevuudessaan samalla tasolle kuin ehkä Suomen ehkä rakastetuimman elokuva- ja ääninäyttelijän Elina Salon ääni. Pekka ja Teija Isorättyä ovat transformoineet Hugo Simbergin klassisen grafiikanlehden Kuoleman puutarha (1897) hypnotisoivaksi ja liikkuvaksi nykyveistokseksi. Teos on teknisesti niin hienosti toteutettu, että halu kiinnittää huomiotakin tähänkin ulottuvuuteen palaa väistämättä – niin vanhanaikaista kuin se nykytaiteessa onkin. Ainoa varsinainen vuoropuhelu syntyy valokuvataiteilija Perttu Saksan ja taidemaalari Kari Vehosalon välille. Molempien tuotantoon on hedelmällistä asennoitua Sigmund Freudin ’unheimlich’-käsitteen avulla. Molemmat ovat tuttua ja vierasta yhdistäessään kammottavan kiehtovia – suorastaan värisyttäviä. Vehosalo osoittaa sitä paitsi, että Virossakin aikoinaan suosittu hyperrealistinen maalaus ei ole pelkästään ulkoinen tyyli – niin kuin nykyään monissa muraaleissa niin Suomessa kuin Virossakin – vaan edelleen täysin kurantti tapa lähestyä maalaustaiteen problematiikkaa. Camilla Vuorenmaa yhdistää puun käsittelyä ja maalaamista suvereenilla kombinaatiolla ja tuo mukaan myös pimeässä hohtavan maalauksen. Hänen luomansa maalauksen tila palauttaa valkoiseen kuutioon taiteen ikiaikaisen maagisuuden. 
Oli palkinto tärkeä tai ei, taide on kuitenkin tärkeää. Tämä näyttely on pelkästään sen takia matkan väärti. Ars longa, trophaeum breve.