lauantai 24. syyskuuta 2016

Julkaistua 792 & Näyttelykuvia 1044: Naiset riehakkaina

Terveisiä edelleenkin Saarenmaalta. Piipahdin joskus kuun alussa Helsingissä, kun piti tehdä vähän oikeitakin töitä. Tällainen ilmestyi toissa viikon Kirkko & kaupungissa (34/16). 
Niki de Saint Phallen (1930–2002) näyttely (20.8.–20.11.) on mielestäni hyvä veto Helsingin Taidehallilta. Eräs vanhempi feministikollegani kertoi pressissä, että oli haukkunut Saint Phallen jo aikoinaan ei-niin-oikeana-feministinä ja että oli vähän samaa mieltä edelleenkin. Siitä moodi. Alkuperäinen otsikkoni oli muuten 'Röyhkeä nuori nainen'.

Naiset riehakkaina

Yhdysvaltalaisen äidin ja ranskalaisen aristokraatti-isän tytär Niki de Saint Phalle (1930–2002) syntyi Pariisissa mutta muutti jo lapsena Yhdysvaltoihin.
Saint Phallella oli traumaattinen lapsuus, hän muun muassa joutui isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Kirjavaa elämää viettänyt taiteilija oli myös aikansa julkkiskaunotar ja toimi valokuvamallina muun muassa Ellelle, Voguelle ja Lifelle. Näitä kokemuksiaan hän alkoi purkaa taiteessaan vuodesta 1953, jolloin alkoi maalata. Sittemmin hän on tehnyt veistoksia ja performansseja, joista varsinkin 1960-luvun väkivaltaiset ampumisperformanssit toivat kohujulkisuutta. Varsin kohuttu oli myös Jean Tinguelyn – hänen silloisensa rakastajansa – ja Per Olof Ultvedtin kanssa Tukholman Moderna Museetiin vuonna 1966 toteutettu Hon – 25-metriä pitkä lattialla makaava värikäs naisfiguuri, jonka vaginan kautta yleisö sai mennä veistoksen sisälle. 
Saint Phalle oli Pohjoismaissa ja Suomessa siis jo varsin tunnettu taiteilija 1960-luvulla, mutta sittemmin hän on vaipunut taidehistorian hämärään. Nyt hänen laaja retrospektiivinsa on yltänyt Pariisin Grand Palais’sta näille leveysasteille, ja veikkaanpa että uusi tuleminen ei tule olemaan pelkästään taidehistoriallista laatua. Niin tuoreelta ja osin tosi rajuilta hänen työnsä edelleenkin tuntuvat. Hänen modernismin hillittyä charmia halveksiva ilmaisunsa on toki tuttua nykytaiteesta, mutta se rohkeus, jolla hän on tarttunut henkilökohtaisiin draamoihinsa ja antanut niille taiteellisen ilmiasun, ei voi olla vaikuttamatta nuorempiin taiteilijoihin. Eivätkä naisten stereotyyppeihin liittyvät temaattiset ulottuvuudet tunnu – valitettavasti – vanhenevan lainkaan. Äidin, noidan, huoran ja synnyttävän naisen roolien kanssa on taiteilijoilla vielä paljon tekemistä. 

Kolme sulotarta, 1993–2003.

Saint Phallen maailma ei kuitenkaan ole pelkästään synkkä: hänen iloittelevat ja väliin rienaavatkin veistoksensa ovat värikylläisyydessään myös humoristisia, ja ne antavat hauskasti kyytiä erityisesti suomalaiselle vähäeleiselle modernistiselle ilmaisulle. Voi olla, että ne koetaan vieläkin vähän liian räyhäkkäinä, jotta ne olisivat ns. hyvää taidetta. 
Saint Phallen ns. Nana-veistokset – joihin myös Hon aikoinaan kuului – ovat varmaankin näyttelyn railakkainta antia. Elinvoimaiset ja aistilliset, iloisen väriset runsaat uimapukuhahmot antavat piut paut aikansa naisihanteelle, ja näyttävät sellaisen riehakkaan naisen mallin, joka joillekin mieskatsojille saattaa vieläkin olla liikaa – ja varmaan joillekin naiskatsojillekin. Nana tulee ranskan slangi-ilmaisusta, joka tarkoittaa ”röyhkeää nuorta naista”. Se on myös prostituoidun nimi Émile Zolan samannimisestä romaanista vuodelta 1880. 
Saint Phallen feminismi ei ollut kovin ohjelmallista, ja jotkut ovat epäilleet sitä, että oliko hän ylipäänsä edes feministi. Ehkä oleellista ei olekaan tarkastella häntä varsinaisena feministinä vaan taiteilijana, joka toi tuotannossaan raa’alla ja avoimella tavalla esiin sellaisia naisen elämän ulottuvuuksia, joita feminismi on sittemmin käsitellyt ja joita se edelleen joutuu käsittelemään. 

***

PS. Olin pari päivää Tartossa ja lähistöllä. Kun eilen palasin, olivat koko kuukauden viereisellä pellolla huutaneet kurjet lähteneet. Tuli yksinäinen olo. Palaan siis ensi viikolla stadiin.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Virossa 189: Lämmitin saunan

Lämmitän juuri saunaa (oik., 1950-luvun neukkuaikainen sympaattinen tönö) – kuten vähintään joka toinen päivä jo pitkän aikaa.


Takana olevalla pellolla, jonka takana häämöttää Muhun saari, kurjet huutavat joka päivä. Joskus niitä on 300-400.


Mikä ihme saisi minut täältä pois?

lauantai 17. syyskuuta 2016

Virossa 188: Ruokokaton synty

Asun ruokokattoisessa vanhassa maalaistalossa ja kirjoitan. Eilen kävin katsomassa naapurikylässä Sulevin valtakunnassa sitä, miten katon synty alkaa. Kaksi kokenutta naista kaiken taustalla:


Jotenkin mykistävä kokemus. Ei mulla muuta, niin kuin Kansaradiossa sanotaan.
Jatkan työskentelyä.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Julkaistua 791 & Virossa 187 & Katutaidetta 134: Malja Viktorille

Meinasi aivan unohtua. Tai ehkä vähän tarkoituksellakin, koska kompromettoin itseni ja olen kuitenkin vielä täällä rikospaikalla. Mutta menköön nyt sitten. Olin elokuun lopulla kahden graffititaiteilijan – EGS (s. 1974) ja Signor Sick (s. 1988) – ja yhden muun taiteilijan – joku Jan (s. ?) – maalausretkellä Saarenmaalla. Tässä toissa viikolla ilmestynyt Kansan Uutisten julkinen tunnustukseni:

Malja Viktorille

Tunnustan syyllistyneeni rikokseen – tai ainakin avunantoon.
Olen viettänyt muutaman viikon Saarenmaalla ja seikkailut ympäri saarta etsien ns. kulttuurikohteiden lisäksi myös vanhoja neuvostotukikohtia. Niitä on täällä yllättävän paljon. Esimerkiksi Muhun idylliseltä saarelta onnistuin löytämään merkitsemättömän tien takaa keskeltä pöpelikköä ydinohjustukikohdan. Siellä on ollut kolme ydinkärkeä – mihin lie suunnattuina. 
Viime viikonloppuna sain vieraita. Helsinkiläinen tunnettu katutaiteilija EGS ja hänen tallinnalainen kollegansa Signor Sick tulivat kylään. Heidän mukanaan oli vielä Jan – mistä lie kotoisin oleva kuvataiteilija, jolla on nuoruudestaan graffititaustaa ja joka viime vuodesta alkaen on taas verestänyt vanhoja muistojaan. 

Jan pisteliäänä virolaiselle pakolaispolitiikalle.

Kolme kirjainta: EGS.

 Signor Sick työssään.

Janin tyttöystävä.

 Ohjustukikohdan kasarmin seinää, uusi punatähti.

Toisen miehen vaimo.

2 x EGS & Signor Sick. Ohjuksia ei enää ole.

Vierailimme kahdessa ohjustukikohdassa ja yhdessä kesken jääneessä sovhoosin pääkonttorissa ja kulttuuriklubissa. Rakentaminen jäi silleen, kun Neuvostoliitto romahti. Keskeneräisen rakennuksen osti suomalainen yrittäjä, joka lupasi jatkaa rakennustöitä ja muuttaa talohirviön kylpylähotelliksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja nyt romahtamisvaarassa oleva jättirumilus pilaa kylän maisemaa. Sen purkamisen on arvioitu maksavan 40 000–50 000 euroa. 
Olen ollut katutaiteen kanssa tekemisissä jo melko pitkään ja olen pohdiskellut taidekriitikon ammattini myötä myös katutaiteen etiikkaa. Olin viime vuonnakin saman porukan kanssa Virossa maalaamassa ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka tarkkoja nämä ammattimaisemmat – tai siis vakavammin tekemiseensä suhtautuvat – graffitimaalarit ovat. Olimme esimerkiksi Viivikonnan absurdissa autiokaupungissa, jossa keskellä metsää olevaa urbaania maisemaa leimaa hurjan mahtipontinen stalinistisen ajan klassismi. Pojat eivät kuitenkaan halunneet maalata näitä autioituneita aikansa muistomerkkejä lainkaan, vaan etsimme kohteeksemme rautatieaseman läheltä ja sivussa varsinaisesta kaupungista olevia osin romahtaneita rauniorakennuksia. 

Vanha mieskin jaksaa haahuilla romahtamisvaarassa olevassa keskenjääneessä sovhoosirakennuksessa.

EGS työssään.

EGS ja Signor Sick työssään.

Jan toi Leninin vierailulle sovhoosiin. Mukana Hélder Câmaran oivaltava aforismi: "When I give food to the poor, they call me a saint. When I ask why they are poor, they call me a communist."

J niinku Jan.

Osittain suhtautumista maalauspohjaan määrittelee aika. Tsaarinaikaiset linnoitusrakenteet tuntuvat olevan jo historiansa suojaamia. Niihin ei haluta kajota, vaikka eiväthän ne periaatteessa poikkea neuvostoajan linnoituksista millään tavoin. Vieras valloittaja on tullut ja manifestoinut valtaansa massiivisilla ja usein maisemaansa sopimattomilla, aggressiivisilla betoni- tai kivirakenteilla. Tsaarinaikaisissa rakenteissa on kuitenkin jotain romanttista historian havinaa, mutta neukkujen vallan manifestointia tuntuvat huoletta pilkkaavan kaikki – yhtä lailla oikealla kuin vasemmalla. 
Voikohan olla niin, että sadan vuoden kuluttua metsissä jäljellä olevat Neuvostoliiton ohjustukikohtien rauniot muuntuvatkin hiljalleen samanlaisiksi kohteiksi, ja risteyksiin aletaan laittaa niillekin tienviittoja? Ja silloin graffitin maalaaminen niiden seiniin ei ehkä enää tunnukaan niin hyvältä. 
Oli miten oli, me teimme tihutyötämme surutta.
EGS ja Signor Sick maalaavat omia signeerauksen kaltaisia piissejään usein yhdessä, väliin toisiinsa liittäen tai ainakin värimaailmaltaan keskinäistä vuoropuhelua käyden. Kyse on eräänlaisesta merkitsemisestä. EGS itse on sanonut: ”Haluan, että graffitit sopeutuvat ympäristöön. En halua kapinoida niillä. Siksi tykkään tutkia hylättyjä ja unohdettuja paikkoja. Taltioin jollain tavalla niiden historiaa tekemällä sinne teoksen.” 
Näin me teimme. Jan maalasi ensimmäiseen kohteeseen myös jättimäisen tatuoinnin, jossa oli hänen tuoreehkon tyttöystävänsä nimi. 

Jan teoreettikona.

Kaikki kolme samassa.

Ja pitihän minunkin vähän leikitellä. En kuitenkaan yrittänyt jäljitellä graffitimaalareita vaan käytin seinän muotoja hyväkseni.

EGS, Signor Sick ja vartiotorni.

Tämä lienee se varsinainen provokaatio. Viktor Kingisseppiä (1888–1922) ei Saarenmaalla juurikaan rakasteta.

Toisessa ohjustukikohdassa EGS ja Signor Sick jatkoivat omalla linjallaan, mutta Jan halusi tehdä ”jotain poliittisempaa”. Niinpä ehdotin, että tatuointiin tulee nimeksi Viktor. Poliittisuuden vaatimuksesta mieleeni tuli nimittäin välittömästi Viktor Kingissepp (1888–1922), saarenmaalaissyntyinen bolševikki, jonka Viron salainen poliisi KAPO teloitti vuonna 1922. Saarenmaan pääkaupunki Kuressaare kantoi nimeä Kingisepa vuodet 1952–1988, ja sen keskusaukiota koristi kuvanveistäjä Matti Varikin (1939–2011) Kingissepista tekemä monumentti. Veistos paljastettiin vuonna 1988, mutta se myös poistettiin samana vuonna. Nyt paikalla on kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855–1929) vuonna 1928 samalle paikalle pystytetyn vapaussodan muistomerkin rekonstruktio – ja melko ironisesti sekin on juuri Varikin käsialaa.
Virolaisen julkisen veistotaiteen historia on siis täynnä tragikoomisia tarinoita. Virossa on myös poistettu lukematon määrä poliittisesti sopimattomia muistomerkkejä. Eniten minua on harmittanut se, että virolaiset ovat olleet hanakoita poistamaan omia kommunistejaan historiasta. Eivät he mitään miehittäjiä olleet vaan osa omaa virolaista historiaa. Se pitäisi osata sietää. 
Toisena kohteenamme olleen ja nyt Viktorin tatuoinnilla varustetun ohjustukikohdan omistaa nykyään Viron vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Kaitseliit – siis jonkinlainen suojeluskunta tai kansalliskaarti. He purkavat parhaillaan tukikohtaa, jossa on kymmeniä rakennuksia. Vanhan neukkuaikaisen ohjushangaarin betoniovessa oleva Kingissepista muistuttava tatuointimaalaus asettuu merkityksellistäjänä monenlaiseen kontekstiin. Kaitseliitin miehiä ottaa varmasti pannuun, ja luulen heidän maalavaan sen peittoon varsin nopeasti – kuuluu rakennus sitten purettaviin tai säilytettäviin. Jotenkin olisi Kingisseppin veistoksen kanssa analogisesti aika hauskaa, että he tulisivat purkamaan sen, mutta ennen purkamista maalaisivat kuitenkin halveksimansa bolševikkijohtajan sitä ennen peittoon.
Ei minulla kovin rikollinen olo ole.

***

Tässä vielä Matti Varikin (1939–2011) yllä mainittu tragikoominen Kingisseppin muistomerkki. Jos en nyt ihan väärässä ole, sijaitsee se tällä hetkellä Tallinnassa Maarjamäen museon takapihalla hylkyveistosten hautausmaalla. Varik itse totesi eräässä haastattelussa, että pankaa vain se soraksi.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Julkaistua 790 & Virossa 186: Harmosuolaheinämittarin kauneudesta

Silloin kun elämä on ulkoisesti aika pientä, on se kuitenkin lopulta aika isoa. Tuijottelen joka aamu ulko-oveani, ja siitä lähti viime viikon torstain Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini:

Harmosuolaheinämittarin kauneudesta

Olen viettänyt aikaani muutaman viikon pöpelikössä – pikkuruisessa viiden talon kylässä – ja yrittänyt kirjoittaa kirjaa. Palaan piakkoin jatkamaan. Ennen paluuta on kuitenkin käytävä kirjastossa hankkimassa muutama hyönteis- ja perhoskirja, jotta saan elämääni vähän enemmän jäsennettyä. Olen nimittäin kirjoittamisen sijaan tuhlannut aikaani miettien perhosia ja sitä, miten vähän tällainen umpiurbaani ihminen luonnonympäristöään tuntee.
Kun menen aamukahville ulos, on ovessani joka aamu kuin liimautuneina jokunen yöperhonen. Tunnistan päivällä nurmikollani liihottelevista perhosista suurimman osan: amiraaliperhoset ovat joukolla kiinnostuneita oven eteen varisseista omenoista, ja silloin tällöin pihaa kaunistaa yksinäinen suruvaippa, joka on mielestäni yksi kauneimmista. 
Ovessa tuntikausia jököttävät pienemmät ja vaatimattomammat perhoset ovat paljon vaikeampia. En ollut aiemmin kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, mutta kerran vahingossa ryhdyin tutkailemaan yhtä samassa paikassa viihtyvää perhosta, jota oven kolisuttelu ei tuntunut häiritsevän lainkaan. Se viihtyi paikallaan varhaisesta aamusta aina puoleenpäivään saakka. Sain siis tarkastella sitä kaikessa rauhassa ja otin siitä useamman valokuvankin. Erään Facebook-kaverini avulla sain sen tunnistettuakin: se oli harmosuolaheinämittari.


Nyt käyn oveni tarkkaan läpi joka aamu. Lajit vaihtuvat aika usein. Harmosuolaheinämittarin lisäksi lempilajieni joukkoon on liittynyt tammilovimittari. Sen verran olen googletellut, että tiedän sen lepäävän päivät teeskennellen olevansa kuollut lehti. Yhtenä aamuna ulkohuussissa sellainen lennähti paidanhihaani, eikä lähtenyt millään pois. Tuntui aika hauskalta, että siinä se nyt esittää hihassani kuollutta lehteä. 

Tammilovimittari ovessani.

Olen aika addiktiivinen ihmistyyppi, ja kun sattumalta innostun jostain, saatan alkaa harrastaa aihetta liiankin ahkerasti, toisinaan pakkomielteenomaisesti. Vaikka aionkin hankkia nyt jonkin verran tietoa yöperhosten maailmasta, olen päättänyt pitää itseni kurissa ja opiskella seuraavan muutaman viikon aika vain pari uutta lajia. Jos alkaisin vanhenevana miehenä harrastaa perhosia, olisi urakka liian iso: pelkästään mittareita tunnetaan 26 000 lajia.
Yksikin tunnistettu perhonen antaa yllättävän paljon iloa. Kun olin saanut harmosuolaheinämittarin tunnistettua, oli hauska havaita muutaman välipäivän jälkeen uuden yksilön lepo ovessani. Mennessäni aamukahville ajattelin mielessäni: ”Kas, harmosuolaheinämittari on palannut.” Tunsin tunnistamisen iloa ja vähän ylpeyttäkin siitä. Ei minun ystävistäni varmaan kukaan tunnistaisi harmosuolaheinämittaria. 
Aloin myös pohtia perhosten estetiikkaa. Miksi näyttävän näköiset ja runsaskoristeiset päiväperhoset tuntuvat kauniimmilta kuin väritykseltään vaatimattomat ja paikallaan jököttävät yöperhoset?
Luulen, että kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin taiteen kanssa. Kun tietää enemmän ja on katsonut enemmän ja oppinut myös tarkentamaan katsettaan, alkaa löytää nyansseja aivan uudella tavalla. Useimmat päiväperhoset ovat kuvioiltaan sellaisia, että niiden kaksijakoinen symmetrisyys on varsin selkeä. Harmosuolaheinämittarissa sen kaksi viivaa – toinen paksumpi ja toinen paljon hennompi kulkevat yhtenäisesti siiven kärjestä toiseen, koska sen ruumis on siipien alapuolella näkymättömissä. Maallikko kun olen, uskallan sanoa sen muodon muistuttavan riippuliidintä. Ensin se ei tuntunut oikein kauniilta. Luulen tämän johtuvan siitä, ettei se vastaa sitä kliseistä perhostyyppiä, jota esimerkiksi lapsuuteni kansakoulun piirustustunneilla yritettiin opettajan johdolla hahmottaa. Sitä on siis aika varhain jo oppinut sen, miltä oikean perhosen pitää konventionaalisessa mielessä näyttää. Olisi ollut varmaankin aika radikaalia piirrellä Porvoon vahaliiduilla ruskeanharmaita yöperhosia siivet supussa. 
Tätä kahvilla pohdittuani ajauduin myöhemmin toisen mukin aikana miettimään sitä vastuuta, joka kuvismaikoilla todellisuudessa on sen suhteen, miten lapsi oppi maailmaa hahmottamaan ja sitä kuvaamaan ja lopulta epäilemättä arvottamaankin. Oppii sen, miltä asioiden ikään kuin tulee näyttää. Olen itse asiassa vieläkin vihainen kansakoulun luokanopettajalleni. Hän moitti minua siitä, että piirsin ilmapallonmyyjälle tuolloin muotiin tulleet leveälahkeiset farkut. ”Ei ilmapallonmyyjällä voi olla tuollaisia housuja”, hän totesi tylysti. ”Turhaa erikoisuudentavoittelua.”
Toinen esteettinen ulottuvuus ja innostus tulee sanoista. Kuusikymppisenäkin voi oppia aivan uuden sanojen maailman. Osa siitä on silkkaa runoa. Pelkkiä mittareitakin on vaikka millä mitalla, ja kaikki sanat ovat minulle uusia: ahdepikkumittari, harmopaatsamamittari, jänönvihmamittari, kaunovarpumittari, korpivarjomittari… 
Odottelen jo paluuta ulko-oveni luokse. Mutta mitenkähän saan sen kirjani kirjoitettua? 

***

Ja kun palasin ulko-ovelleni, eiköhän herhiläinen pistänyt minua. Se varmaan loukkaantui siitä, etten maininnut sitä jutussani vaikka kuvasinkin sen. Kävin Kuressaaressa apteekissa hakemassa allergialääkettä – hydrokortisonia minulla oli matkatavaroissanikin.
Kurat! sanotaan viroksi. Otti kipeetä. Tässä tuo elukka, jota en montaa kertaa ole elämässäni nähnyt:
 

Jukaistua 789 & Näyttelykuvia 1043: Lumouksen alueelle

Terveisiä edelleen Saarenmaalta, missä yritän kirjoitan kirjoittaa kirjaa. Toissa viikonloppuna piipahdin kuitenkin Suomessa ripustamassa ja avaamassa Eemil Karilan (s. 1978) näyttelyä (5.–30.9.) Galleria Ortonissa sekä lukemassa radiokolumnin, joka tulee kohta perässä tänne.
Tässä Karilan esittely gallerian verkkosivuille:
(Blogger temppuilee, enkä saa fontteja säädettyä haluamallani tavalla)

Lumouksen alueelle

Berliinissä jo vuosia vaikuttanut kuvataiteilija Eemil Karila (s. 1978) on opiskellut sekä Viron että Suomen kuvataideakatemiassa ja on ollut lukukauden myös Caracasissa, Venezuelassa.   

Eemil ripustamassa.

Karila on tehnyt työtään monen median parissa. Galleria Ortoniin hän toi tuoreita maalauksiaan, jotka ovat osin saaneet innoituksensa Albrecht Dürerin (1471–1528) teosten teemoista ja pienistä taiteilijaa kiinnostaneista yksityiskohdista, osin vedenalaisen maailman oudosta lumovoimasta.
Karila ei luonnostele vaan maalaa intuitiivisesti ja seuraa maalauksen itsensä viitoittamaa tietä. Lopputulos saattaa olla hänelle itselleenkin yllätys. 
Varhaisempaa taidehistoriaa kommentoiva maalaustaide on varsin suosittu menetelmä, mutta Karila lähtee varioimaan sitä myös toisenlaisiin syvyyksiin, joilla on ikiaikainen mytologinen tausta. Vedenalaisen maailman symboliikka on yksi tällainen ihmisenä olemisen perusasioihin kytkeytyvä ammennettavissa oleva lähde. Vedenalainen maailma on usein peilikuva reaalisesta maailmastamme, siihen liittyvissä myyteissä sitä kansoittavat ihmisen kaltaiset olennot, erilaiset haltijat ja vetehiset ja myös monenlaiset muodonmuutokset, kuten esimerkiksi merenneidot (nereidit), jotka ovat tunnettuja eri kulttuureissa kautta koko maailman.

All we can hope is a beautiful end, 2016, öljy kankaalle.

Vedenalainen maailma muistuttaa myös jollain tavoin unen maailmaa ja sen tapahtumat unen logiikkaa. Tai ehkäpä pitäisi pikemminkin puhua unen ja valveen välisestä rajatilasta, jossa uni vie jo mukanaan mutta jossa tietoisuudella on vielä oma roolinsa. Kyse on ns. hypnagogisesta tilasta, joka poikkeaa unesta siinä, että kosketus on todellisuuteen on vielä säilynyt. Ranskalainen filosofi ja kirjailija Maurice Blanchot (1907–2003) on kuvannut tätä tilaa: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.” (Kirjallinen avaruus, ai-ai 2003) 

Bildnis eines Mannes, 2016, öljy kankaalle.

On kuin Karilan maalaukset kertoisivat juuri tästä siirtymävaiheesta: sinänsä neutraalin tai historiallisesti aikaansa ja paikkaansa asettuvan kuva-aiheen päälle alkaa liukua unenomainen lumous, jossa kaikki on mahdollista.
Taiteilija tietää, mitä tekee mutta toisaalta ei olekaan siitä enää niin varma. Tähän välitilaan ja epävarmuuteen katsojankin on lumoavaa solahtaa.

torstai 1. syyskuuta 2016

Julkaistua 788 & Virossa 185 & Näyttelykuvia 1042: Piilottamisesta ja näyttämisestä

Tämä oli aivan unohtua. Galleria Ortonissa on perinteisesti elokuussa virolainen vieras. Nyt vuorossa on tallinnalaisen kuvanveistäjän Tiiu Kirsipuun (s. 1957) näyttely Piilotettu hurmaa (8.8.–2.9.). Huomenna vielä ehditte. 

Ortonin luottoripustaja Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Tiiu Kirsipuu mittailemassa ruuvin paikkaa.

Sunnuntaina ripustamme sitten Berliinissä nykyään vaikuttavan Eemil Karilan (s. 1978) näyttelyä, jonka avajaisiin ensi maanantaina olette kaikki klo 17.00 tervetulleita.
Tässä gallerian verkkosivuille kirjoittamani Kirsipuun näyttelyn esittely:

Piilottamisesta ja näyttämisestä

Galleria Ortonin vuoden 2016 virolainen vieras, tallinnalainen kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) on valmistunut Viron taideakatemiasta vuonna 1983 ja toiminut sittemmin opettajana samassa oppilaitoksessa. Nykyään hän opettaa Tallinnan yliopistossa.
Kirsipuu on Suomessa tuttu tekijä jo vuosien takaa: monipuolinen veistäjä on veistänyt jopa lunta ja jäätä – hän oli mukana jo vuonna 1988 Savonlinnan kansainvälisen lumiveistokilpailun voittajajoukkueessa. Pellossa hän oli vuonna 1999 puolestaan voittamassa jääveistoskilpailua. 
Kirsipuu on myös mestari hieman vakavammassa veistotaiteessa – usein materiaalinaan pronssi. Tunnetuin hänen monista julkisista veistoksistaan on varmaankin Kahden Wilden veistos (1999) Tartossa. Viron valtio lahjoitti kopion tästä Eduard Vildeä ja Oscar Wildea kuvaavasta veistoksesta myöhemmin vuonna 2004 myös Irlantiin, Galwayn kaupunkiin. 

 
Tuoreita pronssiveistoksia on tarjolla myös Kirsipuun Galleria Ortonin näyttelyssä. Teossarja Piilotettu hurmaa (2016) koostuu kuudesta henkarista roikkuvasta naisten vaatteesta, jonka läpi pilkottaa rinta – tai jopa kuusi rintaa erektiivisine nänneineen. Teosten tunnelma on moninainen: niitä voi tarkastella hieman surreaalisina objekteina tai sitten vaikka nykyisistä taideteorioista tunnetun ”miehisen katseen” kritiikkinä ja dekonstruktiona. Eikä sovi myöskään unohtaa sitä, että Kirsipuun teoksissa on usein mukana myös huumoria – eikä mitään vitsejä vaan esimerkiksi moniselitteisesti piilotettua lempeää ironiaa. 
Kirsipuun veistosten herättämien historiallisten ajatusten kirjo on laaja. Ainakin minulle heräsi mielleyhtymiä yhtälailla Efesoksen Artemikseen, antiikin monirintaiseen hedelmällisyyden jumalaan, kuin nykyaikaiseen märkä T-paita -kilpailuihin. Osin epäluonnolliset figuurit herättivät myös outoa torjuntaa, millä lienee jotain sukua taideteoriasta tuttuun abjektin käsitteeseen. Kyse on oudosta inhosta tai kuvotuksesta, jota katsoja tuntee minuuden ja toiseuden rajapinnalla. 


Ehdotan silti, että hedelmällisin tapa lähestyä Kirsipuun teoksia on tarkastella niitä kuvanveistäjälle tyypillisen katseen ilmentyminä. Veistäjä ei näe pelkästään silkkaan havaintoon perustuvia muotoja vaan myös kuvittelee peitetyn takana olevia muotoja. Hän näyttää ja piilottaa taas jotain muuta.
Taide onkin usein piilottamisen ja näyttämisen leikkiä, jossa pelkkä näköhavainto ja kuvaaminen eivät ole ainoita oleellisia seikkoja. Havainto sekoittuu mielikuvitukseen ja historiaan. 


***

Tässä vielä Galwayssa viime vuonna kuvaamani Kaksi Wildeä. Siinä minä pidin röökitauon äijien välissä penkillä:

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Virossa 184: Performanssia Karepalla

Viime viikonloppuna (12.8.) lähdin Roi Vaaran (s. 1953) ja Beate Linnen (s. 1967) kanssa Karepalle, noin 115 Tallinnasta itään. Siellä sijaitsee taidemaalari Richard Sagritsin (1910–1968) kotimuseo, jota ystäväni, historioitsija Teet Veispak ja hänen puolisonsa, konservaattori Hedi Kard pitävät kesäisin yllä. Siellä on järjestetty useana elokuuna performanssi- ja installaatiotapahtuma. Viime vuonna olin myös paikalla. Itse virallinen tapahtuma on nyt lopetettu – viimevuotinen oli viimeinen. Syynä julkisen tuen tipahtaminen pois. Mutta eiväthän innokkaat ihmiset osaa lopettaa. Itse asiassa vain nimi vaihtui. Nyt kyseessä oli Rahvusvaheline Juskepäev eli Kansainvälinen Juske-päivä, jolla kunnioitettiin viime vuonna edesmennyttä kollegaani Ants Juskea (1956–2016).
Menimme paikalle jo perjantaina, jotta Roi ja Beate sattoivat tutkia paikkoja etukäteen.
Elimme osin omavaraistaloudessa (merestä kalaa ja metsästä sieniä), tässä ystäväni, kuvanveistäjä Terje Ojaver (s. 1955) ja osa sienisaaliista:


Lauantaina tapahtumat aloitti Beate, joka piirsi hiiletyllä suullaan pitkää viivaa:

 
Sitten oli vuorossa Roi, joka seurasi rakettia taivaalle ja lopulta maan sisään:


  
Sitten oli vuorossa Jüri Ojaver (s. 1955), joka matkusti kumiveneellä omasta veitoksestaan merelle:



Viimeisenä performarssina Leonhard Lapin (s. 1947), joka teki pientä veneen tuunausta – maalia, olutta ja maustekilohailia:



Siim-Tanel Annus (s. 1960) näytti vielä tuoreesta jättimaalauksestaan videon:


Likipitäen täydellinen taidepäivä, jota ei lainkaan pilannut sen vaihtuminen terassilla yöksi siikoineen, sienineen ja muine herkkuineen:


Sunnuntaikin jatkui kiinnostavissa merkeissä, kun Viskiklubin puheenjohtaja, kesänaapuri Toomas Tiivel näytti Roille, Beatelle ja minulle lähialueen nähtävyyksiä ja oman sympaattisen mökkinsä.
Kävimme muun muassa täysin absurdilla Rutjan sotilaslentokentällä, jonka neukut rakensivat vuonna 1985 mutta eivät koskaan käyttäneet, koska se oli suomaalle huonosti suunniteltu:


Kiertoajelun kohokohta oli kuitenkin Viron kuuluisimman koiran hauta:


Rutjan tyhjillään olevan rajavartioaseman aitauksen sisällä lepää Dempel (myös Djoma – Dempel tulee 'demobilisaatiosta'). Kun venäläiset rajavartijat lähtivät lopullisesti Rutjasta, otettiin rajavartiokoira Dempel viimeiseen kuorma-autoon, mutta se tajusi, mistä oli kyse ja hyppäsi pois. Se jäi kylään ja jatkoi jokapäiväistä vahtimistaan. Kylän väki ruokki sitä yhdessä ja piti siitä huolta sen kuolemaan asti. Se oli kaikkien koira. Sille pystytettiin ensin kyltti, sitten kivi, ja haudan taakse istutettiin vaahtera.
Tiivel kaatoi tapansa mukaan haudalle viskiryypyn ja mekin otimme sellaisen. Hieno tarina.


***

Jos taide-elämä olisi aina tällaista, pakahtuisin onnesta.

perjantai 19. elokuuta 2016

Julkaistua 787: Backgammonin tärkeydestä

Tulin Saarenmaalta kirjoittamaan ja lukemaan Yle Radio 1 Kultakuumeen eilisen kolumnini, ja lähden kohta ihanaan pöpelikkööni takaisin. Olen kirjoittamassa kirjaa Aino Kallaksen Virosta. Jotenkin osuvasti osuin Hyperallergicin sivuilla Marina Abramovicin (s. 1946) herättämään kohuun. Tässä linkki Abramovicin omalle Fb-seinälle – kommentteja on jo 150. Osuvuus siitä, että olen kirjoittanut nuorena räyhäkkäänä antropologinalkuna Wallinista Wideriin -kirjaan (Suomen rauhantutkimusyhdistys 1984 [hitto, 32 vuotta sitten!]) artikkelin, jossa suomin Kallaksen rasistisia asenteita tämän kirjassa Marokon lumoissa (Otava 1931). Ei siis mitään uutta auringon alla.
Ja samalla tätä kirjoittaessani muistin, että olen kirjoittanut Abramovicin Kiasman näyttelyluetteloon Talon siivous – matkakaappi (1999) tekstin, jossa sivusin Sudanin matkaani. Se käsitteli jotenkin vieraan kulttuurin ymmärtämistä. En muista tekstistä mitään, mutta muistan humoristisen otsikkoni: 'Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni'. Äitini (s. 1935) ei varmaan olen lukenut sitä.
Siitäkin siis jo 17 vuotta. Alan tuntea itseni tosi vanhaksi. 

Marina Abramovic.

Backgammonin tärkeydestä

Opiskelin 1980-luvulla Helsingin yliopistossa kulttuuriantropologiaa. Oulun yliopistossa sen ala määritellään nykyään näin: ”Kulttuuriantropologia on oppi ihmisistä, yhteisöistä ja käyttäytymisen sosiaalisesta rakentumisesta eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Haluamme oppia tuntemaan ja ymmärtämään erilaisia kulttuureita ja tutkimme, kuinka kulttuuri vaikuttaa ihmisten elämään.”
 Olen keräilijäluonne ja aloin tuolloin keräillä erilaisia määritelmiä sanalle ’kulttuuri’. Niitä oli satoja. Sen olen vuosien mittaan oppinut, että käsitteenä ’kulttuuri’ on semanttisesti miltei tyhjentynyt: sitä voi käyttää mihin tahansa ja miten tahansa. 
Opiskeluaikoinani minua vaivasi se, että määriteltiin ’kulttuuri’ tai ’kulttuuriantropologia’ miten tahansa teorioissa, käytännössä kyse oli aina vieraan kulttuurin tutkimisesta. Kohteena olivat aina ne toiset jossain siellä muualla. Opiskelijan haaveena oli päästä sankaritutkijaksi johonkin eksoottiseen paikkaan – mieluummin sellaiseen, joka oli vielä vähän neitseellinen ja josta muut eivät olleet juurikaan kirjoittaneet. Tällaisessa akateemisessa ajattelussa oli jonkinlainen valuvika, jota en koskaan pystynyt ratkaisemaan. 
Yhden ratkaisuyrityksen tein. Ainoalla pidemmällä matkallani sinne jonnekin joidenkin muiden luokse päätin vaihtaa näkökulmaa. Vietin erään ystäväni kanssa kaksi kuukautta Egyptissä ja Sudanissa päämäärättömästi harhaillen. Päätin tehdä ns. osallistuvaa havainnointia tutkien salaa ystävääni ja hänessä tapahtuvia muutoksia pitkin matkaa. Tästä piti tulla graduni. Mutta eihän se tietenkään koskaan valmistunut. 
Yksi syy epäonnistumiseen oli varmaankin minussa itsessäni tapahtunut muutos. Motivaationi ”tutkia” jotain vierasta tai edes siihen vieraaseen suhtautumista katosi täydellisesti. Halusin pikemminkin vain elää sitä – ehkäpä jopa vähän edistyksellisesti tehdä sen ei-vieraaksi vain elämällä virran mukana. Tämä johtui varmaan myös matkamme tietystä eksistentiaalisesta laadusta ja metodistamme: menimme minne kulloinkin sattumalta huvitti, liftasimme esimerkiksi paikkaan jolla oli hauska nimi, polttelimme Niilin rantakuppiloissa vesipiippua ja pelasimme vanhojen äijien kanssa backgammonia. 
Tämä kaikki tulvahti mieleeni, kun toissapäivänä kansainvälisessä taidemaailmassa puhkesi kohu. Performanssin maailmantähti, serbialaissyntyinen ja nykyään New Yorkissa vaikuttava Marina Abramovic on joutunut myrskyn silmään, kun hänen myöhemmin syksyllä ilmestyvistä muistelmistaan on vuotanut julkisuuteen varhainen koevedos, joka tullaan sensuroimaan. Siitä poistetaan hänen vuoden 1979 päiväkirjoihinsa perustuva kohta, jossa hän kertoo ensimmäisestä kohtaamisestaan Australian aboriginaalien parissa. Hän kuvailee kokemustaan vertaamalla aboriginaaleja muun muassa dinosauruksiin ja kertoo heidän näyttävän kauheilta (terrible). 
Abramovic on joutunut vihan kohteeksi, ja esimerkiksi hänen Facebook-seinälleen kertyy koko ajan kommentteja, jossa häntä nimitetään muun muassa vastenmieliseksi – ja tietenkin rasistiksi. Itse Abramovic on nyt todennut, että hän arvostaa aboriginaaleja ja on heille velkaa likipitäen kaiken olennaisen taiteellisesta urastaan. Tätä eivät vihapuheihmiset halua tietenkään uskoa, ja monet heistä pitävät anteeksipyyntöä riittämättömänä. Monelle heistä ihminen on muuttumaton: kun on kerran sanonut jotain tyhmää, saa siitä kantaa leimaa koko loppuelämänsä. Tämä on aika ankea ihmiskuva. 

Lukekaa itse tästä. Klikkaamalla suuremmaksi.
  
En usko, että maailmaa voidaan muuttaa paremmaksi poliittisen korrektiuden, sensuurin ja itsesensuurin avulla. Paljon oleellisempaa on olla rehellinen ja kertoa asenteissa tapahtuvista muutoksista – ylipäänsä myöntää muutoksen mahdollisuus ja kertoa sen syistä. Jos ei nykyään epäkorrekteiksi koettuja asioita uskalleta tuoda rehellisesti esiin, emme voi ymmärtää muutosta, sen mekanismeja ja sen mahdollisuutta. 
Tajusin tänä aamuna, että tekemättä jääneen graduni aihe saattoikin siis olla varsin tärkeä. En ollut tuolloin kypsä muotoilemaan havaintojani tieteen valekaapuun, eikä minulla ollut mitään metodia. Jälkikäteen ajatellen olen vakuuttunut, että herännyt epäilyni vieraan tutkimisen hedelmällisyydestä oli oikeutettu. Vierauden käsite on murrettavissa. Minulle ja ystävälleni sen opetti backgammon. Turkkilaiset opiskelukaverini opettivat meille pelin yliopiston kuppilassa. Niilin rantakuppiloissa pääsin sen kautta kiinni vanhojen egyptiläisten äijien elämään. Oleellista oli yhteinen pelikenttä ja yhteiset säännöt, joista tuli hyvä tekosyy olla yhdessä. Jos olisin yrittänyt jutella äijien kanssa ilman mitään tekosyytä, olisi se ollut vaikeaa. Osa olisi torjunut minut, osa pitänyt hulluna. Eikä minun asenteeni heitä kohtaan olisi muuttunut. He olisivat olleet minulle kuin ylihistoriallisia hiekan peittämiä muumioita. 
En koskaan pitänyt päiväkirjaa ja kirjoittanut edellistä lausetta siihen. Haluan kuitenkin nyt sanoa, että niin ajattelin.